Chapter 2

"Kauniisti sinä puhut, Manlius; mutta minä näen sormessasi sormuksen kiiltävän, jossa on niin kalliita kiviä, ettei ole miehellä tapana semmoista pitää, jos ei se ole naisen sormesta hänelle annettu."

"Oikein sinä päätätkin. Tämän sormuksen on minulle antanut nuori nainen, ja syy siihen, että sitä sormessani pidän, on sinun."

Kummastellen katseli Mesembrius nuorukaista, siinä uskossa, että hän päihtyneenä laski mielettömiä.

"Minunko, Manlius? Mitä minun on tekemistä sinun sormuksesi kanssa?"

"Kun eilen illalla päivän laskun jälestä läksin Capitoliosta, pisti hunnulla peitetty nainen ohukaisen kirjekääryn käteeni ja katosi samassa kiireesti pylväs-rivien väliin; kääry oli kiinnitetty tällä sormuksella, uteliaisuudesta sen avasin ja luin nämät salaiset sanat: 'Manlius Sinister! sinä rakastat erästä neitoa, jonka isä on sinulle hyvä ystävä. Tätä harmaapäistä miestä ja nuorta tyttöä uhkaa vaara, jota, paitsi jumalia ja heidän vihamiehiänsä, ainoastaan minä tunnen. Jos tahdot saada siitä tiedon, niin joudu minun luokseni. Tämän kirjeen saattaja odottaa sinua pyhän sillan päässä yöt, päivät, joka tunti, siksi kun tulet. Kun näytät hänelle tämän sormuksen, vie hän sinut minun luokseni.' Alle oli kirjoitettu: 'Nainen, joka lapsuudesta asti sinua jumalaksensa ihailee, ja jota sinä ylenkatsot; joka on niiden ihmisten vihan alainen, joita hän tahtoo pelastaa.'"

"Manlius, sinä puhut kummallisia."

"Asia on minulle mahdoton selittää. Kenenkä on mahdollinen nähdä sydämeni salaisimmat pohjukat, jotta siitä voipi lukea tunteeni? Unen-näköni ovat antaneet minut ilmi, kun joku voi tietää, että minä tytärtäsi rakastan, jonka neljä vuotta sitten näin, ja jota en siitä hetkestä voi unohtaa? Ja kuka tämä nainen mahtanee olla, joka tahtoo pelastaa toista naista, jonka hyväksi hän on valmis oman lempensä uhraamaan?"

Mesembrion kasvot synkistyivät. Malja oli jo kauan seisonut koskematta miesten edessä. He olivat puheen kestäessä kokonaan selvinneet, mutta avoinna pysyivät kuitenkin heidän sydämensä, jotka tulistuttava viini oli avannut.

"Näytä likemmältä tuo sormus", lausui Mesembrius matalalla äänellä.

Manlius ojensi hänelle kätensä, sormuksen kivi oli korea kamea. Purpurankeltaisesta sardonipohjasta oli veistetty valkoisen, kauniin kreikanmuotoisen naisen rintakuva.

Otsa rypyissä katseli Mesembrius kameakiveä, käänsi päänsä pois ja katsoi taas tarkkaan, mutta yht'äkkiä lykkäsi hän sen inholla luotansa ja painoi murtuneella mielin harmaan päänsä rintaa vasten.

"Miksi synkistyvät kasvosi?" kysyi Manlius. "Tunnetko tätä sormusta, tunnetko sen omistajaa?"

"Tunnen", vastasi vanhus, synkästi.

"Sano, ken hän on."

"Ken?" lausui ukko leimahtavin silmin. "Ken? Julkea portto, inhottava jalkavaimo, jonka hengestä syntyy rutto Roman kansalle, jonka oleminen häpäisee luomisen töitä, jonka päälle hänen oma isänsä on laskenut niin paljon kirouksia, että, jos ne toteutuisivat, se maa ei kasvaisi ruohoa, jota hänen jalkansa ovat astuneet, ja itse laupeus kauhistuksella kääntyisi pois hänen luotansa."

Hillittömät nyhkäykset sortivat ukon viimeisiä sanoja.

"Kuka on tämä nainen?" huusi Manlius, kavahtaen ylös tuoliltansa.

"Tämä nainen on minun tyttäreni", voikkasi vanhus ääneen vaikeroiden.

"Glyceria?"

"Helvetti!" huusi ukko kiroten, kuin jos olisi tämä nimi häntä hirveästi kauhistuttanut.

Manlius veti sormuksen sormestansa ja läheni sen kanssa ikkunata, jonka alla Tiber-joki juoksi. Ukko huomasi hänen aikomuksensa.

"Älä heitä sitä veteen. Joku kala sattunee sen nielemään, kalastajat saavat kalan pyydyksiinsä ja se joutuu taas päivän valoon. Se myrkyttää Tiberin veden, ja ne, jotka sitä juovat, kuolevat siitä. Pidä se itsellesi. Mielessäni on syntynyt tuuma, jota vasten sinun täytynee tätä sormusta pitää. Sinä pidät nyt tätä sormusta minun tähteni, niin, kuin sanoit."

"Siitä syystä olen sitä pitänyt, että tarvittaessa voisin sinua varjella."

"Kiitoksia, Sinister! Sinä rakastat siis minua ja tytärtäni myös; kiitoksia, Manlius, me olemme siitä kiitolliset, minä annan rakkaudestasi vanhuuteni, hän antaa siitä nuoruutensa. Me olemme aina sinua rakastaneet, aina sinua pitäneet perhekuntamme jäsenenä. Jos tahdot meitä vaarasta suojella, niin pidä tämä sormus -- mene sen kanssa, mihinkä ottavat sinua viedäksensä, -- hae häntä, joka on sen lähettänyt, -- ja surmaa hänet."

"Mesembrius, hän on tyttäresi!"

"Tokkohan basiliski on sen linnun poika, jonka pesään hän on munittu?"

"Hän tahtoo kuitenkin juuri nyt pelastaa sinua tietymättömästä pahasta."

"Ei ole maailmassa minulle suurempaa pahaa, kuin hän. Mitä rutto, maan-järistykset, hirmu-myrskyt ja mestaus-lava ovat maailmalle, se on minulle hänen nimensä. Jos pääsisin häntä likelle, surmaisin hänet paikalla."

"Hän tahtoo sinut pelastaa."

"Älä usko häntä; jokainen hänen sanansa on valhetta; hän on pettänyt isänsä ja pettää jumalatkin. Hänen kasvonsa näyttävät niin viattomilta kuin nukkuvan lapsen. Jos hän puhuu, joudut innostukseen, jos päästät hänet puheillesi, viekoittaa hän tikarin kädestäsi; hän lumoo sinut, turmelee sielusi ja muuttaa luontosi; luotteillansa murtaa hän sydämesi jäntevyyden, että tulet semmoiseksi pelkuriksi, kuin piesty orja. Hän ei punaa poskiansa kuin muut naiset, vaan sieluansa. Nyt houkuttelee hän sinun luoksensa sillä, että muka tahtoo sinun avullasi pelastaa minun ja Sofronian, ja jos et sinne tultuasi sysää miekkaasi hänen sydämeensä, ennenkuin hän pääsee sanaakaan virkkamaan, taivuttaa hän sinua meitä tappamaan."

"Voi, Mesembrius, mitä on hän sinulle tehnyt, että näin hänestä puhut?"

"Mitä hän on tehnyt? Hän on haudannut minut ennen kuoltuani, hän on lialla tahrannut harmaat hiukseni, myrkyttänyt sydämeni ja varastanut silmieni valon."

"Raivo sinua riivaa."

"Miks'ei riivaisikin? Eikö ole siinä Romalaiselle kiroomisen syytä, kun forum'illa hänelle sanotaan: astu alas hevosen selästä, sillä tyttäresi on kunniansa menettänyt? Voinko mihinkään Romassa kulkea, ilman häpeätäni havaitsematta? Eikö tyttäreni nimi ole julkaistu kaikissa Aevion ja Mavion rivoissa lauluissa? Eikö hän ole ilmestynyt amfiteaterissa naamus-ilveilystä näyttämään käsiä taputtavalle, riemuitsevalle yleisölle? Eikö hän kuljeksi keskellä päivää ilettävän seuruensa kanssa, puettuna kaiken turhamaisuuden loistoon? Syntyykö yksikään irstainen juominki taikka Bachon juhla, jossa ei hän olisi pitoin inhottavana kuningattarena? Oh Manlius, se on hirveä asia, kun hiukset jo ovat harmaat päässä, eikä voi katsoa ihmisiä silmiin, ja kun kaikkialta täytyy kuulla sopotettavan sekä muiden katsannosta lukea: kas tuo on tuo Mesembrius, jonka tytär on Roman turmelija, kas tuo on siittänyt tuon hirviön, mikä joka päivä syö leivän sadaltatuhannelta nälkään nääntyvältä sekä imee heiltä veren. Kavahtakaamme, ett'ei hän meihin koske. -- -- -- Oh, Manlius, usko minua, että vielä kerran olet tämän naisen surmaava."

"En ole koskaan naista tappanut, enkä sitä aiokaan tehdä."

"Muista sanani. Tämä Megära rakastaa sinua; hän tietää myös hyvin, että sinä rakastat toista; että tämä toinen on hänen sisarensa, se ei asiaan kuulu; nämä Messalinat, joilla on pilaantuneet ikenet, pitävät verenkin suhteen väliä, tavallinen veri ei heitä enää miellytä; sisarusten veri on heille makuisin."

"Älä kamalia puhu.

"Minä tiedän mitä sanon, Manlius. Parempi olisi, että varovaisuudesta murhaisit tämän naisen, kuin että sen pian saat tehdä kostosta. Jos näet käärmeen, etkö sitä kuoliaksi polje? Vai odotatko, siksikuin se sinua pistää, voidaksesi sitä syystä tappaa?"

"Sinä olet isä, Mesembrius, minä ymmärrän sinun tuskasi, mutt' en ota niihin osaa."

"Sinä tulet aviomieheksi ja silloin rupeat ottamaan niihin osaa."

"Kuinka voit vaatia, vanha ystäväni, että vihaisin, samassa kuin teet minut autuaaksi? Sinä kerrot vihasta nukkuvalle, joka onnestansa uneksii, sillä aikaa kuin sinä häiritset yön rauhaa kiivailla sanoillasi. Kaikesta sinun puheestasi en kuule muuta, kuin että Sofronia on tuleva omakseni. Tämän sanoman kuulin silloinkin kun julmien Sarmatilaisten sotakiljunta kaikui korvissani, sen kuulin tuimien Lygialaisten yöllisen päällekarkauksen hälinästä, Persian sodan päivänpitkäisessä helteessä; hänen kasvonsa kuvastelivat minulle verestä paisuneen virran aalloissa ja aution erämaan kaukaisella rannalla; hänet näen myös nytkin, kun sinä puhut verestä, ja hurjista sanoistasi pystyy ainoastaan se järkeeni, että hän tulee minun omakseni."

"Totta on todellakin, että kaikki, jotka rakastavat, ovat sokeita."

"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."

"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa: kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit -- -- --! Mutta silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on pettänyt koko maailman."

Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi _triklinium_-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.

"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva. -- "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."

Samassa läksi hän vakavilla askelilla _trikilo_-salista, kiirehtien puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.

Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin, nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto. Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.

Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä kohden.

II.

Tämä oli se kummallinen aikakausi, jolloin totuus voitti runouden, ristin yksinkertainen oppi loistavan taru-opin.

Runoilijain uskon-oppi, haaveita synnyttävät lehdot, kukkaisat rannat, päivänvaloisten saaristojen valitut jumalat, nämä taidehengen innostuksessa merenvahdosta nousseet, kukanhajusta syntyneet, ikuisiksi tähdiksi muuttuneet, suloiset ideali-muodot, jotka armaitten lempiseikkojen kautta kietoutuivat likeiseen heimolaisuuteen ihmiskunnan kanssa, ikäänkuin katosivat palvelioittensa halailevien käsien väliltä, kun soi ääni mahtavamman olennon, joka asuu saavuttamattomassa korkeudessa ja kuitenkin on jokaista niin likellä; jota ei kukaan voi nähdä, mutta kaikki tuntea, joka on sekä tähtien, että maan kukkien ainoa jumala.

Silloin kylmenivät vähitellen Olympin jumalien alttarit, silloin katosivat ruusu-seppeleet pylväitten kultaisista koristuksista, silloin läksi kansa hyvänhajuisista pylväshuoneista pois, kuunnellakseen näkymättömän olennon ääntä päivänvaloisan taivaan alla.

Tämä taivaan-valoisa taivas synnytti synneistä synkistyneesen sydämeen ikuisen autuuden toivon. Tästä äärettömästä sini-kirkkaudesta läksi vaivatulle ihmiskunnalle se lohduttava aavistus, että tuolla ylhäällä on toinen, parempi maailma, jonka varjokuva tämä alhainen ainoastaan on, ja että mitä pimeämpi kuva täällä on, sitä valoisampi on siellä todellisuus.

Tämä oli se aate, joka nyt voiton vei; maa lakkasi olemasta vankihuone, kuolemassa ei enää ollut kauhua, keisarien täytyi luopua kaikkivaltiaisuudestaan.

Auguston aikana lausui eräs runoilija: "jos Roma sinua vainoo, mihinkä pakenet sen edestä? sillä vaikka mihinkä vetäytyisit, olet aina Roman vallassa." Uusi usko tarjosi turvapaikan kaikille vainotuille, ja turhaan Roma valloitti koko tunnetun maailman, sillä valloittamatta jäi siltä kuitenkin toinen tuntematon maailma, täynnä salaista iloa niille, jotka täällä maan päällä ovat vaivan alaiset.

Tämä usko, joka pyyhki kyynelet tuskallisten poskilta, oli välttämättömästi voittava; vähitellen yhdistyivät siihen vainotut ja vainoajat, siltä se tarjosi lohdutusta sille, joka vääryyttä kärsi ja antoi sille anteeksi, joka vääryyttä teki.

Keisarien toimeen panemat vainot ainoastaan kartuttivat uuden uskon tunnustajia. Julkisilla paikoilla keskellä Romaa kulkivat pyhän hengen valitut, kiittäen Kaikkivaltiaan nimeä, jota eivät tuliroviollakaan eivätkä circus-teaterin petojen keskelläkään kieltäneet. Ja nuot elävät tulisoitot, joita piellä peitettynä poltettiin keisarien puutarhojen valaisemiseksi, lausuivat liekkien keskeltä että tämän elämän tuska tuolla ylhäällä muuttuu autuudeksi ja onneksi.

Turhaan heitä surmattiin, sillä surmattujen veri vahvisti jälkeen jääneiden uskoa, ja se joka toimitti martyrit kuolemaan, hän saattoi itsellensä kuolemattomia vihollisia.

Carinus keisari keksi tästä syystä uuden martyrisyyden lajin.

Kristin uskoon kääntyneet eivät kammonneet kuolemata ja kidutusta, sillä mikä muille oli tuskaa, se oli heille riemua, ja heikot neidotkin, pyhästä hengestä innostuneena, lauloivat ylistysvirsiä keskellä liekkiä.

Carinus ei enää ajanut näitä pyhiä neitoja roviolle, vaan heitti heidät sen sijaan sotamiehilleen, ja viattomat naiset, jotka eivät hämmästyneet veristä kuolemata, kauhistuivat häpeätä, joka kovemmin poltti noiden urhoollisten puhtautta, kuin öljyliekit heidän ruumistansa ja vaikka he rohkealla mielellä katsoivat kuolemaa circus-teaterissa silmiin, ajattelivat he hirmulla noita maan-alaisia synninluolia.

Tämä ajatus oli helvetistä syntyisin: niitä, jotka sydämensä kirkkaan puhtauden tähden voivat luopua kaikista huvituksista, juuri huvitusten ilkeimmällä lajilla rangaistiin; ja Carinus tiesi hyvin, etteivät hänen uhrinsa kuolemankaan kautta voineet itseänsä häpeästä pelastaa, sillä kristittyjen usko kielsi heitä itsensä surmaamasta.

Sentähden kokoontuivatkin uskovaiset hänen hallituksensa aikana ainoastaan salaisiin paikkoihin jälkeen keski-yön, luoliin ja autioihin hauta-kammioihin, ja menivät aamu-hämärässä hajallensa.

Roman augurit tiesivät näistä salaisista kokouksista, ja jotta kansa itse rientäisi näitä paikkoja perinpohjin hakemaan, levittivät he sen huhun, että kristityt siellä, sammutettuansa kaikki kynttilät, harjoittivat niin kauheita tekoja, että ainoastaan mustimman pimeyden silmät kestivät sitä näköä, ja se todella oli paljon sanottu, koska Romassa päivän valossa harjoitettiin kaikkia hirmutöitä.

* * * * *

Ohjaten alustaan pitkin rantaa, läheni Manlius lähenemistään laulun ääntä, joka niin oudolla kauhulla oli täyttänyt hänen sydämensä, eikä kauankaan kestänyt, ennenkuin hän tuli eräälle Tiber-joen kuivettuneelle lisäjoelle, jossa löysi noin kaksikymmentä tyhjille jätettyä alusta.

Hän katseli ympärinsä ja huomasi kuunvalon hämärässä suuren, jykeän ymperiäisen rakennuksen akasia-puitten varjossa.

Hän astui rakennuksen ympäri; kuutamassa näkyivät ikkunat ja pylväsrivit, mutta ihmisiä ei ollut näkyvissä. Kauhistuneena muisteli Manlius noitia, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan, sekä pahojen henkien juhlan-viettoa, jotka ihmisistä etäisillä paikoilla yöllisinä hetkinä tulevat yhteen näkymättömässä muodossa. Vielä enemmin häntä kauhistutti, kun hän tämän hirveän luulotarinan ohessa muisteli äsköisen uneksimisensa kuvaa. Suloisen, haaveksivan Sofronian kuva ilmautui hänen eteensä, niin usein kuin hän rupesi ajattelemaan näitä kamalia kummituksia, ja tuolta pimeältä, synkeältä perältä vivahtelivat aina neitsyen hymyilevät kasvot.

Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä, ojensi kätensä leveästä levätistään ulos ja astui vakavilla askelilla rakennuksen holvihuoneesen. Kun hän tuli sisään, kääntyivät ensimmäiseltä silmäykseltä hänen ajatuksensa toiselle suunnalle. Läven kautta, jonka salin keskellä oleva ylösnostettu neliskulmainen kivi oli jättänyt, saattoi hän katsoa alas maan-alaiseen saliin. Siitä nousivat laulun äänet.

Tämä oli siis kristittyjen rakkauden ateria. Pimeyden ja pylvään varjon kätkössä näki Manlius edessänsä kaksi pitkää riviä haahmoja, miesten päät olivat kaapuihin peitetyt, naiset olivat jalkoihin asti huntujen peitossa. He veisasivat rauhallista, murheellista nuottia. Äänet ilmoittivat hiljaista valitusta, ylevän tyyntä kärsiväisyyttä, ja oudon-kaltaisia surullisia ajatuksia, joiden vaikutuksen kuunteleva Romalainen tunsi kamalasti vapisuttavan sydämensä juuria.

Salin pimeässä perässä paloi muutamia öljylamppuja, joiden hämärästä valosta murhatun ihmisen haahmo näkyi Manlion silmiin. Kädet ja jalat olivat ristiin-naulitut, orjantappura-kruunu oli päässä ja verta vuodattava haava kyljessä.

"Nämät ovat siis noita hirvittäviä lahkolaisia, jotka yön varjossa pitävät häpeellisiä kokouksiansa", ajatteli Manlius. Ahdistetulla mielellä tavoitti hän kyljestänsä miekkaa ja kauhistuneessa mielenkuvituksessaan näytti hänelle, kuin olisi ristiin kiinnitetty haahmo aina syvemmälle laskenut päätänsä.

Laulu loppui ja pitkän hengittämisen jälkeen, joka kuului kuin hurskaan kokouksen yksi-ääninen huokaus, astui esiin vanha mies, jonka lumenvalkoinen parta valui alas hänen mustan levättinsä päälle; ristiin naulitun haahmon juurelta otti hän maljan ja nostaen sitä huulillensa, suuteli hän sitä kolmasti pyhällä hartaudella.

Manlius siinä ei nähnyt hartautta, hän vaan oli näkevinänsä inhoittavata verenjanoa vanhan pedon kasvoilla; ja tuo astia, jota nostettaessa kaikki kumarsivat päätänsä, oli hänen mielenkuvitteluksessaan täynnä verta, kauheasti surmatun ihmisen verta.

Vanha viisas puhui värisevällä äänellä:

"Kas tässä maljassa on hänen verensä, joka sen vuodatti meidän pelastukseksemme; tämä malja on pyhä muistomerkki, joka synnistä vapahtaa! Tämä malja on pyhä liitto, jonka kautta tulemme yhdistetyksi hänen kanssansa. Lähetkäämme pyhää merkkiä ja tulkaamme puhtaiksi puhtaimman veren kautta."

Hämmästyneenä tavoitti Manlius miekkansa kahvaa ja kun hän näki, että pitkävartaloinen lumenvalkoiseen vaatteukseen puettu nainen, huntuaan puoleksi nostaen, läheni vanhaa miestä ja hänen kädestänsä otti maljan, tempasi hän kauheassa hurmiossa miekkansa ja syöksi neliskulmaisen aukon kantta alas kokouksen keskelle.

"Seisahtukaat, te riivatut salamurhaajat", kiljui hän vimmatulla raivolla, "te perkeleitten apostolit; mitä te täällä toimitatte?"

Kokous ei kuitenkaan liikahtanut; se oli valmis vastaan-ottamaan tämmöisiä päällekarkauksia. Vanha mies vastasi rauhallisna.

"Me palvelemme Jumalata."

"Kirottu olkoon se, joka tämän sanan puhui! Te harjoitatte töitä, joita peittämään ei yökään ole kyllin pimeä: pirun innostuttamilla lauluilla te häiritsette maanalaisten rauhaa; te olette tappaneet ihmisen ja pakoittaneet toista sen verta juomaan, ja kun veri on saattanut teidän suonenne kirottuun päihdytykseen, sammutatte tulisoitot ja harjoitatte ilettävässä halauksessa syntejä, joita ajatellakin jo hirvittää?"

"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen ja taivaallisin hymyineen.

"Sofronia" -- -- sammalti Manlius, kädestänsä pudottaen nostetun miekan; ja niin sokeutti epäily hänen sydämensä, että hän vielä luuli näkevänsä jonkun kauhean unennäön, ja sopertavalla kielellä huusi -- -- "Olympin Jumalat -- -- suokaat minun herätä!"

"Sinä olet valveilla", puhui Sofronia. "Katso silmiini, minä olen Sofronia, lapsuutesi ystävä."

"Mutta tuo malja, jossa on verta?"

"Verta ainoastaan niille, jotka sen uskovat, veren muistomerkki niille, jotka muistavat -- koeta huulillasi."

Hillityllä kauhulla maisti Manlius maljan sisällystä ja sopersi kummastuen:

"Tämä on viiniä!" -- -- Sen jälkeen kysyi hän hiljaisella äänellä -- sillä outo pelko oli häneen tullut -- "Ja tuo hengenheitoksissa oleva ihmishaahmu tuolla?"

"Se on kuolleen vapahtajan kuva."

Hämmästyen huomasi Manlius, että se oli ainoastaan maalattu kuva.

"Te palvelette kuollutta jumalata."

"Jumalata, joka tuli ihmiseksi, jotta voisi kuolla."

"Se ei ole mahdollista."

"Kuinka usein ovat Olympin jumalat pukeutuneet ihmismuotoon, nauttiaksensa niitä huvituksia, joitten suloisuus on ainoastaan ihmis-aistille omituinen? Rakkauden Jumala on pukeunut ihmismuotoon, voidaksensa tuntea niitä tuskia, jotka ihmisiä vaivaavat, kurjuutta, herjausta, vainoomista ja vaivaloista kuolemata. Olympin jumalat pukeutuivat ihmismuotoon, neuvoaksensa kuolevaisille tien tuonelaan, vaan rakkauden Jumala tuli kuoleman-alaiseksi, neuvoaksensa tietä taivaasen! Olympin jumalat ovat loistavia valtiaita, jotka vaativat uhreja, kultaa, kiiltäviä temppeleitä, verisiä hekatombeja, voittosaaliista, ja sen sijaan lupaavat meille pitkää elämätä, aarteita, palatseja ja uusia voittoja; rakkauden Jumala on kuollut, kurja haamu, joka ei vaadi muuta, kuin puhdasta sydäntä, eikä lupaa meille mitään tällä puolella kuolemaa; jonka kuva on meille vertauksena siitä, että kaikki on vaivaa tällä puolella kuolemaa, mutta iloa tuolla puolella" -- -- --

Nämät sanat saattoivat kaikki päänsä paljastamaan. Manliuskin teki samaten, tietämättäkään, mitä hän teki. Muut notkistivat polvensa, myös hänkin vaipui polvilleen.

"Väärin teitä vainotaan", sopersi hän, rintaansa paljastaen. "Kostakaat minulle."

"Rakkauden Jumala saarnaa anteeksi-antamista vainoojille. Lähde rauhassa tästä paikasta; jos annat meidät ilmi, jos meidät murhaat, jos kidutat, me vaan rukoilemme sinun puolestasi."

"Kirottu olkoon se ajatus, joka siihen myöntyisi. En voi enää rauhallisesti tätä kärsiä, sillä sinä olet sytyttänyt levottomuuden sydämeeni. Koston Jumalan kauhistuttava sana on seisauttanut minut tielläni; sinun poskillasi luen synnit anteeksi antavan Jumalan sanoja. Oh, anna lohdutusta: täytyykö minun kadottaa kaksi taivasta? toinen tuolla ylhäällä, toinen sinun sydämessäsi?"

"Rakkauden taivas ei ole suljettu keneltäkään", lausui Sofronia, pyhällä hurskaudella viitaten taivasta kohden.

Näännyksissään tarttui Manlius hänelle ojennettuun käteen, nosti sen huulilleen ja kysyi suloisella tunnolla Sofronialta:

"Ja se, joka on sinun sydämessäsi?"

Sofronia vastasi ylevällä hymyllä:

"Rakkauden Jumala ei ole kieltänyt totista lempeä."

Kasvot kirkastuneena vaipui Manlius naisen jalkojen juureen, kunnioituksella lähestyen häntä, kuin kesytetty jalopeura, ja salissa soi riemun ylistys-virsi, joka käskee meitä iloitsemaan niitten kanssa, jotka iloitsevat.

III.

Seuraavana päivänä oli Mesembrion ensimäinen huoli, käskettyänsä tyttärensä luokseen, ruveta hänelle puhumaan Manliosta, kiittäen nuorukaista ansion mukaan.

Neiden posket hehkuivat tämän kiittämisen kestäessä ja sitten tunnusti hän vilpittömällä ilolla, että hän jo aikoja oli rakastanut nuorta sankaria.

Mesembrius ei voinut sanoilla iloansa ilmoittaa; hän syleili tytärtänsä ja siirsi hänet, ilokyyneliä vuodattaen, sisäänastuvan Manlion syliin.

"Ainoa siunaukseni sinulle!" lausui hän vapisevalla äänellä.

"Oi isäni!" lausui suruisesti Sofronia. "Älä sano: ainoa siunauksesi. Onhan sinulle toinenkin tytär."