Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

CARINUS

Historiallinen novelli

Kirj.

MÓR JÓKAI

Unkarin kielestä käänsi Koloman [J. Päivärinta]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.

CARINUS.

Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.

Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat, kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.

Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan, yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys, yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien epäluulo pakoitti heitä luopumaan "maailman kaupungista" ja muuttamaan maakartanoihinsa.

Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt. Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.

Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain. eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.

Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin, ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei milloinkaan tullut tämä nimi.

Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä kainouden.

Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.

Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk'ei antanut tyttären itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.

Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen sydämensä salaisimpia haluja.

Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.

Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi. Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta, kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä keittää, pi'issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata, jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.

Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi tulisi heidän joukossansa mainituksi.

Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.

Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.

"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä olen."

Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.

"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi, tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä; "siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"

Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.

"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut kotihisi."

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä, jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius, todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi, niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius, se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."

"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia, rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."

"Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien tulevaisuuden?"

"Onpahan tuossa kaikessa perää."

"Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon. Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?"

"Eipä juuri kovin vaikeakaan."

"Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon."

Manlius antoi vanhuksen puhua.

"Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua huvittaa."

Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.

Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.

Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen käsivarteensa, nuorukaista tutkia.

"Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät; nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat."

"Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa juomaa."

"Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?"

"Eufratin virrasta."

"Mitä juttelet?"

"Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet. Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui Eufratjoki yli reunojensa."

"Ja sinä silloin siitä joit?"

"Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?"

"Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä."

"En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti tyhjennetty."

"Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat maidossa ja hunajassa."

"Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa pidettävä."

"Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme."

"Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti", huusi Manlius vihan vimmassa. "Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla kahtia."

"Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi", lasketteli Mesembrius, kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: "hei, Ramon, täytä vieraani malja."

"Älä hiidessä", kirkasi Manlius, "osaanhan itsekin sitä täyttää, ei tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun."

"Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa."[6]

"Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan asiakirjan alle."

"Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on koulukumppalisi."

"Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen repaleisen _pallium'insa_ (viittansa), mutt'en todella halua, että hän koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle, muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla on pistänyt 'unohduksen torniin', tällä tavoin päästäksensä entisistä, vastenmielisistä tunteista."

"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon armon kautta korkealle päästä."

"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus. jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen. Koirille on se sopiva ja libertineille."

Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.

"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme, se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin pääsitte."

"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano, 'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa. Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä; romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla). Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan, rakensimme siihen leirimme. -- Iltapuolella tulivat meille Persian kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo -- Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. -- Nyt he vietiin miehen luo, joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut, karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."

"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.

"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi, vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"

"Siitäkin tunnen Caron."

"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät näillä sanoilla: _mille, mille, mille occidit_ (tuhannen hän tappoi)."

"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."

"Todella, niin monta hän tappoikin."

"Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui. Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää, että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta, kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte yht'äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi voinut teitä vastustaa, kuten sanoit."

"Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?"

"Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä; olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi."

"Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan rannalle ilmestyi variksia viljalta."

"Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista."

"Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas patsaalta."

"Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?"

"Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa. Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat: 'Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!' Minä kerroin tämän varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan ennustuksesta vaati Quaterquartus'en laittamaan ennustus-uhria. Setäni on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita, jotka eivät ikänä petä."

"Rohkeasti puhut, Sinister."

"Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä tulisi uudistamaan Roman loistoa."

"Todellako?"

"Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi."

"Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle."

"Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme Tigris'in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen. Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle, kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä, eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. -- Pimeässä tuntui siltä, kuin olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa liikkumatta. Silloin lensi yht'äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme, ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme; jokainen elävä kätki piillen kasvonsa maan rintaan ja hirvittävä ääni kumahdutti korviimme mahtavan Jumalan tuomion. Kun taas loimme silmämme ylös, paloi suuri valkea keskellä leiriämme. Salama oli sytyttänyt keisarin teltin. Ei kukaan uskaltanut sammuttaa; sisällä olivat keisari ja sotajoukon suojelus-jumalain kuvat. Kaikki paloi. Nämäkö siis ovat jumalamme? Oh, Mesembrius, se on varma, että meidän ylitsemme elää näkymätön olento, joka on taivaan ja maan Herra, ja nuot hengettömät kivikuvat, joita palvelemme, eivät voi itsiänsäkään suojella."

Mesembrius puristi hiljaa Manlion kättä. Hän oli kuullut kylläksi.

"Älkäämme enää tuosta puhuko. Te käännyitte takaisin sen voiman vaikutuksesta, joka vastaanne astui. Se oli Jumala. Kuinka käytti sotajoukko itseänsä tämän perästä?"

"Ei ollut mahdollista saada sitä eteenpäin kulkemaan. Sotamiehet rakensivat umpinaisen muurin sen paikan ympärille, johon Carus Augustus ja Roman suojelus-jumalat auttamattomasti olivat palaneet. Siellä seisoo se rakennus erämaan keskellä ilman ovea ja ikkunata, jottei ihmisjalka astuisi Jumalan kiroomaan paikkaan. Sotajoukko valitsi itsellensä Numerianon päälliköksi ja vaati, että hän veisi sen takaisin Illyriaan. Minut lähetettiin edeltäpäin tuomaan tämän sanoman Carinolle, ja se on syy, jonkatähden nyt näemme toisiamme."

"Toivonpa, että vielä usein tulemme toisiamme näkemään. Hauska on saada jäädä Romaan, eikö niin?"

"Ei minulle, minä haluaisin lähteä takaisin legionani luo."

"Oh, siis et ole todella nähnyt Carinon circus-teateria, et komeita juhlapelejä, joita ainoastaan Romassa on mahdollinen toimeen panna? et ole ihaillut Antonion kylpylaitoksia ja niitten kalliilla kivillä koristettuja seiniä, etkä ruusulta hajuavia kylpöjä. Etkö kuitenkaan haluaisi olla Romassa, Manlius?"

"Olen nähnyt kaikki, eivätkä ne minua huvita. Mitä huolin minä, arvilla peitetty legionan-soturi, joka vasta olen tullut Skytian rajoilta, teidän circusten verta-vuodattavista, turhanpäiväisistä ilveistä. Täällä tehdään leikistä sotaa, me teemme sodasta leikkiä. Kylpy-laitoksia en ole koskaan ihaillut; lämpöinen kylpy on sopiva ainoastaan Qviriteille, mutt'ei sotamiehille. Verta voi kylmälläkin vedellä pestä pois, lika vaatinee lämpöistä."

"Mutta kolmas asia on vielä kysymättä. Etkö ole Romassa löytänyt kauniita naisia? mutta minkätähden niin kyselenkin? Kyllä he sinun löytävät, vaikk'et sinä heitä hakisikaan. Oh, Roman kaunottaret eivät ole ylpeät, eivätkä pöyhkeät. Jos vaan olet ilmestynyt forum'ille, sinä tuommoinen ylevä, jalo nuorukainen, ei tarvitse kysyäkään, eivätkö he sinuun tarttuneet, eivätkö kappaleiksi repineet niinkuin bakkantinnat Orpheuksen?"

"Ah, Mesembrius, ei liimavirvellä kotkaa pyydetä."

"Kyllä kai, kyllä kai! Minkätähden sinä olisit kotka enemmin kuin muutkaan. Tiedäthän, että kyyhkyset pesivät Mars'in[7] kypärään. Kyllä kai! Huonosti teeskenteleminen sinun kasvoillesi sovi. Punehduit kumminkin ja loit silmäsi maahan. Miksi tahdot minua, vanhaa miestä pilkkana pitää? vai olisivatko Roman tavat muuttuneet Carinon hallitessa, ja sen sijaan, että tähän asti, jos kuuden Vestan[8] neidon joukosta joku kuoli, tuskin kukaan tuli saapuville täyttämään hänen paikkaansa, pyrkisivät nyt yht'äkkiä hänen papiksensa kaikki, jotka tähän asti ovat olleet Aphroditen[9] palvelnksessa."

"Sitä en ole väittänyt, Mesembrius."

"Siis päinvastoin. Noh, älä kiellä, sinä olet ollut oivallisissa seikkailuksissa, aivan loistavissa! Viisi, kuusi rakastunutta nuorta naista ympäröitsi sinua yhtä haavaa, heittäen sydämensä, elämänsä jalkojesi juureen; sinä valitsit heistä kauniimman, joka hartaimmalla hehkulla halasi ja suloisimmin suuteli, tai et hennonut valita heistä, vaan pidit kaikki? Aamulla pani yksi seppeleensä päähäsi, illalla toinen; yhdelle vannoit uskollisuutta kuun kautta, toiselle päivän kautta, ja uskollisesti pysyit valassasi molemmille? Aivan oivallista, aivan loistavata! Nämät on nuoruuden riemuja, Manlius! myös minäkin olin semmoinen, kun olin nuori."

"Mutta, Mesembrius, et anna minulle suun vuoroa; mitä puhut, ei minua koske. Sen mielelläni myönnän, että Romassa ollessani orjat, jotka heidän nais-hallitsijansa minulle lähettivät, vaivasivat minua paljon enemmin, kuin näitten naisten miehet, joiden luoksi minua lähetettiin, mutta minun ei ole tapana tuommoisista lähetyksistä huolia. Olen syntynyt Manlion suvusta, jossa on ollut vanha tapa, ett'ei mies eläessään rakasta kuin yhtä naista, mutta rakastaa häntä uskollisesti; jos tämä kuoli, eli hän ikänsä kaiken murheessa; jos hänen vaimonsa hänet petti, hän tappoi sen; jos vaimo häväistiin, kosti mies hänen puolestansa."