# Canzio; Selman juonet

## Part 9

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/canzio-selman-juonet-12906/index.md

SELMA. Mitä vastasit sinä?

TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet. Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa. Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.

SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!

TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?

SELMA. Ken huolisi houkon unista?

TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän, pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.

SELMA. Minusta?

TAAVETTI. Teistä.

SELMA. Mille kuului tämä?

TAAVETTI. Tuon houkon unista.

SELMA. No kerro se kuitenkin.

TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän rakastaa teitä salasesti, luulen minä.

SELMA. Mahdollista kyllä.

TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.

SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista unta.

TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette, onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!

SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!

TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne, fröökinäni?

SELMA. Helvetiksi!

TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän, niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.

SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!

TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus, jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin. Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.

SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni, ja minä kiitän sinua aina!

TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)

SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi, paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! (Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian, jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, kaunis Kilian!

KILIAN. Miksi riehut?

SELMA. Oi Kilian!

KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.

SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.

KILIAN. Mitä on hän päättänyt?

SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!

KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?

SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme mahdottomuuden muuri.

KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea Gallian sankari.

SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen pyövelin-käsi. Pois!

KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista, heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?

SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa! Mahdotonta!

KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.

SELMA. Ah!

KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.

SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!

KILIAN. Selma!

SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.

KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi, tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.

SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!

KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon pyhästi: me emme koskaan eroo.

SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien esteitä allansa.

KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä patsas, seisoo haamussa sun isäs?

SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen siivillä löydän minä pelastuksen tien.

KILIAN. Sano, mun impeni!

SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen, minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian, kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä? Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.

KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?

SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs, luottaen vaan rikkauksiinsa.

KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt tuumasi.

SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä, kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.

KILIAN. Siinäpä aate!

SELMA. Eikö oiva?

KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.

SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme. Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)

THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!

KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!

SELMA. Konrad! (Syleilevät)

KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.

SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!

KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.

SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!

KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se huomaa.

SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?

KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?

SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)

THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista kohtaamista, aatteles!

KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas. Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.

SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!

KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit. Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.

KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä kamppailtuaa hänen kanssansa.

KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika, tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.

KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan vielä ripustele huulta.

KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan kaiken elämän elämä!

KONRAD. Mitä, poika?

KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs toinen impi. Enköhän?

SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni. Tässä seisoimme koskas tulit.

KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä kohtasit meidän tässä.

KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?

SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle, jonka sydämmeni hylkää.

KONRAD. Ken on mies?

SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka, niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!

KONRAD. Hän! Fokas?

SELMA. Se kilpikonna!

KONRAD. Mitä aattelee isämme?

SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan? Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha karkotetaan pois!

KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?

KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen mahdan olla eremiitti!

SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin emäntänä Fokaksen pöydäs.

KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman kielillä.

SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.

KONRAD. Mikä on aikees?

SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!

THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!

KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?

SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani oikein.

KONRAD. Melkein niin.

SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon. Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?

KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.

SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen pitää saaman rollinsa myös.

THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?

SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad, kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)

THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.

KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.

THEKLA. Varmaan onnistuisitte.

KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.

THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja lähde.

KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon hiljasta autuutta.

THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä ihmettele?

KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!

THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma käyvät esiin)

KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!

KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?

KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.

SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta, ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.

THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!

KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen kepposen.

SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa haamussansa.

KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä, kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.

KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.

KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!

SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.

KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?

KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan kaukana.

KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!

THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.

KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän valttimme kanssa!

THEKLA. Herra varjele minua!

KONRAD. Ha, ha, ha!

SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.

THEKLA. Nonoh!

KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.

SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista oikeasta reitistä pois.

KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?

SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!

KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.

SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.

KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä mitä lupasi, mikä rangaistus?

KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!

KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.

SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi jääkäät!

THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein körrinä, tiedän minä.

KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.

THEKLA. Ui!

KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)

Toinen näytös

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.

TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)

SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?

TAAVETTI. Hän tulee.

SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän suusta?

TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän kaikki mitä sanoo tämä ukko.

SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy Konrad?

TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta, harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja sauva kädessä)

THEKLA. Herra minua...!

TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!

KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.

SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)

KILIAN. Meidän tietäjämme.

KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!

SELMA. Julmettunne itseäskin!

KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen, kanssani livertelemään!

THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo häntä syliinsä)

SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)

KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.

THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)

SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.

KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.

SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto nähtyäsi isäni tai herras.

TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)

SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?

KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad, sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?

KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka vikkelästi väistyy syrjään)

SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.

THEKLA. Ha, ha, ha!

KONRAD. Tule tänne!

THEKLA. Häpee!

KONRAD. Minä käsken!

THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Patruuni Herman!

SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska sun isäntäs tulee.

TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)

KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?

SELMA. Poika mielii hieman vestellä.

KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.

KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.

KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee vasemmalle)

SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?

KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle) Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä kuin ennen, mielestäni.

SELMA. Tämän vehkeemme tähden.

KONRAD. Että myöntyi hän.

SELMA. Töin ja tuskin.

THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala nähköön!

SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen, hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta Konradia, joka seisoo syrjemmässä)

HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?

SELMA. No mun isäni...

HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.

THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!

HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!

SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme toiveesta.

HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.

SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.

HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun koiritella edessämme?

SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle pienen ja kankean kumarruksen)

HERMAN. Hee!

SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.

HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?

KONRAD. Matti on nimeni.

HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»

KONRAD. Minä en petä ketään.

HERMAN. Et itse piruakan?

KONRAD. En häntäkän.

HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä, tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?

KONRAD. Minä olen Matti.

HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?

KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.

HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni. Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.

KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.

HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka vanha olen.

KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.

HERMAN. Hmk!

KONRAD. Onkos totta?

HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö sinä sen tiedät?

KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.

HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet. Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran nuhteessa.

KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.

HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän toffelia?

KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.

HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.

KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.

HERMAN. Nyt näkee se väärin!

KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.

HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.

KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.

HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan vai pahalaiseen?

KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat minulle yksi asia.

HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?