# Canzio; Selman juonet

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/canzio-selman-juonet-12906/index.md

CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin, että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa? Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt, alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä, ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli; kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä, kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni, tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei! hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu, lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja seisahtaa ovelle perillä)

GIOVANNI. Tässä olen, herra.

CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?

GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.

CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.

GIOVANNI. Tahdotteko muuta?

CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?

GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.

CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota tämä kukkaro.

GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä? (Ääneensä) Herra?

CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)

GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?

CANZIO. Paljasta kultaa.

GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?

CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.

GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?

CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin käskin.

GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?

CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän ikävä asia.

GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.

CANZIO. Mistä näet tämän?

GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?

CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus, josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta tuo vettä sinä.

GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä, nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo! vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen, minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee) Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?

GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.

CANZIO. Mutta äiti, äiti?

GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.

CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois, tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän riehuu hulluutensa houreessa.

GIOTTI. Väärin arvelet.

CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt hänestä eläimen.

GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.

CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä, murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!

GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.

CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen, katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä; voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.

GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.

CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.

GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.

CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä, ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni, ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös, ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?

GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!

CANZIO. Se riittää.

GIOTTI. Sama kun ei koskaan.

CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni! Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!-- Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä. Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata, ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!

GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule, ystäväni!

CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle! Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa, kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)

GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!

CANZIO. Kuinka on?

GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?-- Vasta minua.--Canzio!

CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.

GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset tämän huoneen asujamet?

CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio jätti heille jälelle.

GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.

CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken yksinäisyyttä tarvitsen vielä.

GIOTTI. Sallitko?

CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen matkanpäästä.

GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?

CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!

GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)

CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä, uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran, muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin, palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois! (Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen takaperin) Haa!

MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!

CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!

MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!

CANZIO. Vaimo!

MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?

CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät minulle perkeleen-haamus.

MARCIA. Miksi sanotte niin?

CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa isäni veren?

MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni uneksuma herraus!

CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.

MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.

CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.

MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.

CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.

MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)

CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!

MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot? Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.

CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun isäni veri.

MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein, mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!

CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion kuoleman.

MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.

CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä, kavahda!

MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?

CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?

MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.

CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman, jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt, harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä. Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta? Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman, levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio, katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä hetken äänetönnä)

MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi. Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle ovelle, Pisano ovelle perillä)

GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!

PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!

GIOTTI. Canzio!

PISANO. Avatkaat.

GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka. Canzio!

VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)

GIOTTI. Siinä on miehemme!

VARRO. Ah!

GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!

VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne, kuule minua!

MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)

VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!

MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.

ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?

GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia naispalvelijoita tulee)

1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!

2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!

3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)

GIOTTI. Ken siellä?

PISANO. Lain nimessä, avatkaat!

VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi poliisimiestä tulee)

PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!

VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä surmaamana.

PISANO. Sinä onneton!

VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.

PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?

1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.

2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.

PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu sinä olet.

GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut oikealta sisään toisten huomaamatta)

RACHEL. Makaa taasen toinen mies.

MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?

VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.

MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!

RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois, kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!

MARIAMNE. Vait, tyttö!

RACHEL. Miehelle yksi tyyny!

VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.

RACHEL. Miehelle tyyny!

MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.

RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.

VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)

RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän hyvin. (Marcia tuodaan periltä)

PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.

MARCIA. Mitä tahdotte, herra?

PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo, suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?

MARCIA. Marcia.

PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?

MARCIA. Carthagon raunioilta.

GIOTTI. Kaksi valetta kohta.

ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.

GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen kumppani. (Kova hämmästys joukossa)

VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!

GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa. Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi, mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.

PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki viittaa kohden ryövärnaista.

VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden, ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.

PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?