# Canzio; Selman juonet

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/canzio-selman-juonet-12906/index.md

CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan. Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot, ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!

MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!

CANZIO. Ken huutaa?

MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)

RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle, nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies makaa.

MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?

CANZIO. Rachel!

RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.

CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?

RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa purpuraisella vaipalla.

ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.

CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut järkensä.

RACHEL. Claudiohan siinä makaa.

ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?

CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin huomaitsee.

ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!

CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)

MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse, Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta kerta arvoisamman sinua.

CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra elää.

RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma, jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois. Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee, ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)

GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.

1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.

2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä ainiaaks painettu kiinni.

1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi onnetonta päivää!

2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä, onnetonta päivää, voi!

1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!

2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!

MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.

CANZIO. Sehän paras kaikista.

1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?

CANZIO. Katsahda tänne.

1:N NAINEN. Sinä?

CANZIO. Minä.

1:N NAINEN. Ole kirottu!

CANZIO. Hm!

1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi, joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!

2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!

GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat vaikertelemisellenne raja.

1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion, puettuna pukuun valkea kuin lumi.

CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.

1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja valkean.

2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.

3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.

MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja panen hänen käteensä öljy-oksan.

1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin juhlaisessa viemme herramme hautaan.

2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.

MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.

CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!

2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?

1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.

2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten, sitten? Ah!

1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen sydän.

2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.

3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!

CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous! suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!

GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika, joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.

CANZIO. Ruumis pois!

GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!

CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!

MARIAMNE. Rachel, tule.

RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.

MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!

ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama kunnia kerran vielä.

RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja kaino muistuttaa Canzioo ennen.

ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?

RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja heitä seuraa naiset ja Giotti)

CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)

GIOTTI. Mitä tahdot?

CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan pantu.

GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?

CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän, joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?

GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes palaan takasin.

CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä käsken sinua kestiin.

GIOTTI. Kestiin?

CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.

GIOTTI. Toveri!

CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty vieras.

GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.

CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.

GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä, toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen Canzion mieli. (Menee)

Viides Näytös

(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)

ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä, mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä, virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio tulee kiivaasti periltä)

CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän otsallanne!

ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.

CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne; mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!-- Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi, hyvästi ainiaaksi jää!

ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.

CANZIO. Hyvästi kaikki!

ANGELO. Aika on voimallinen.

CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa, ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä mahtanee hän olla?

ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?

CANZIO. Onko häntä nähty?

ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?

CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra, olkoon kätkettynä mitä tiedätte.

ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti matkanpäässä.

CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä? Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon. Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää, mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä, että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah! unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille, joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi, vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt. (Rachel tulee vasemmalta)

RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies vai nainen?

CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!

RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne alas hevosenrattailta.

CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi rukous. Mielitko sen täyttää?

RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.

CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.

RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat aina!

CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?

RACHEL. Ettekö ole Romasta?

CANZIO. Minä olen Canzio.

RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi, koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin nyt. Hänen nimensä oli Canzio.

CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.

RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka jaksaa hän?

CANZIO. Ei yhtään hyvin.

RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.

CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on haireestansa tumma aavistus.

ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.

CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?

RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus kamala.

CANZIO. Hyvin seliitetty!

RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta mikä riisti sen vasemman?

CANZIO. Sano.

RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.

CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.

RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?... Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki, ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin. Lelee, lelee, lelee!

CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?

RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?

CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.

RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?

CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!

RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin korppien joukko.

CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois. --Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä) Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä) Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!

MARIAMNE. Mitä tahdot?

CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro, mun isäni veli.

VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.

CANZIO. Kunnian edestä kiitos.

VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!

CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.

VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.

CANZIO. Sitä en tee.

VARRO. Uskonpa niin.

CANZIO. Väärin, väärin!

VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?

CANZIO. Keisarillinen rikos.

VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?

CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.

VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.

CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden... Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.

VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?

CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä vaikuttaa tyhjät sanat?

VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.

CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.

VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä, että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina, sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona, synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä, että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo, käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä, enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi, vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.

ANGELO. Jättäisimmekö hänen?

VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa. Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea, sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?

ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät oikealle)