Part 9

Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.

-- Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia runoilijoitamme.

-- Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.

-- Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä. Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.

Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.

Candide ylisti sen ihanuutta.

-- En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta, jaloviivaisempaa istutusmaata.

Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille:

-- No nyt ainakin on teidän myönnettävä, että tuo mies on onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä hän on kaiken yläpuolella.

-- Ettekö te siis nähnyt, että hän oli vain kaikkeen kyllästynyt! Ja jo Platon sanoi aikoinaan, että parhaat vatsat eivät suinkaan olleet ne, jotka eivät ottaneet vastaan mitään ravintoa.

-- Mutta, sanoi Candide, eikö kuitenkin ole hauskaa osata arvostella kaikkea ja havaita vikoja sielläkin, missä muut ihmiset luulevat näkevänsä pelkkää kauneutta?

-- Tarkoitatte siis, että ihmiselle tuottaa iloa olla tuntematta mistään iloa!

-- Kaikesta päättäen ei maailmassa siis ole ketään muuta onnellista kuin minä sinä päivänä, jolloin jälleen näen neiti Kunigundan.

-- Se on hyvin toivottavaa, sanoi Martin.

Mutta päivät ja viikot vierivät edelleen eikä vain Cacamboa tullut.

Ja Candide oli niin murheensa vallassa, ettei hän edes huomannut sitä, että Paquette ja veli Giroflée eivät olleet käyneet edes kiittämässä häntä.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kuinka Candide ja Martin illastivat kuuden muukalaisen seurassa ja keitä nämä olivat.

Eräänä iltana kun Candide Martinin kanssa oli menossa ravintolaan, muiden vieraiden joukkoon aterioimaan, juoksi eräs pikimusta mies hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:

-- Valmistukaa paikalla lähtemään; olkaa valmis joka hetki!

Hän kääntyi ja näki Cacambon. Ainoastaan Kunigundan näkeminen olisi voinut tuottaa hänelle iloisemman hämmästyksen. Hän oli aivan tulla hulluksi ilosta, syleili rakasta ystäväänsä ja kysyi:

-- Ja Kunigunda on siis myöskin täällä, eikö totta? Missä hän on? Vie minut heti hänen luokseen, jotta saamme yhdessä ilosta kuolla.

-- Kunigunda ei ole täällä, sanoi Cacambo, hän on Konstantinopolissa.

-- Oi, taivas! Konstantinopolissa! Mutta olkoon hän vaikka Kiinassa, lennän kuin lintu hänen luokseen. Lähtekäämme heti!

-- Lähdemme vasta illallisen jälkeen, vastasi Cacambo. En voi nyt sanoa teille sen enempää, olen orja ja herrani odottaa minua. Minun täytyy palvella häntä pöydässä. Älkää olko siitä tietävinänne mitään. Syökää ja olkaa valmis ja varuillanne.

Candiden sydän löi riemusta ja tuskasta. Hän oli ihastuksissaan siitä, että jälleen oli nähnyt uskollisen asioitsijansa, mutta hämmästynyt siitä, että tämä oli orjana. Kunigundan jälleennäkemisen ajatus täytti kokonaan hänen mielensä, hänen sydämensä sykki levottomasti ja kaikki meni hänen päässään sekaisin. Tässä mielentilassa hän istuutui pöytään Martinin kanssa, joka aivan kylmäverisesti seurasi näitä seikkailuja. Pöydässä istui jo ennestään kuusi muukalaista, jotka olivat tulleet Veneziaan karnevaalia viettämään.

Cacambo, joka hoiti juomanlaskijan virkaa eräälle muukalaisista, kuiskasi tämän korvaan aterian päätyttyä:

-- Sire, Teidän Majesteettinne voi lähteä, milloin vain haluaa, laiva on lähtövalmis.

Nämä sanat sanottuaan hän poistui.

Muut vieraat katselivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät sanoneet sanaakaan.

Heti senjälkeen lähestyi eräs toinen palvelija herraansa ja sanoi:

-- Sire, Teidän Majesteettinne vaunut odottavat Paduassa ja parkki on kunnossa.

Isäntä viittasi kädellään ja palvelija poistui.

Kaikki pöytävieraat katsahtivat vielä kerran toisiinsa ja näyttivät entistään hämmästyneemmiltä.

Kolmas käskyläinen lähestyi nyt kolmatta muukalaista ja sanoi:

-- Sire, uskokaa minua, Teidän Majesteetillenne ei ole hyvä viipyä täällä kauemmin. Asetan kaikki lähtökuntoon. --

Ja samassa hän hävisi.

Candide ja Martin olivat silloin varmat siitä, että tämä oli jonkinlaista karnevaalipilaa.

Neljäs palvelija sanoi neljännelle herralle:

-- Teidän Majesteettinne voi lähteä milloin vain tahtoo.

Ja hän meni sen sanottuaan pois niinkuin muutkin.

Viides pikentti sanoi samat sanat viidennelle herralle. Mutta kuudes puhui aivan erilaisessa äänilajissa kuudennelle muukalaiselle, joka juuri sattui istumaan Candiden vieressä, hän sanoi nimittäin:

-- Saakeli soikoon, sire, täällä ei enää tahdota antaa velaksi mitään Teidän Majesteetillenne eikä minullekaan, ja meidät voidaan vielä tänä yönä passittaa vankeuteen, niin että minun täytyy katsoa tässä eteeni, hyvästi!

Kun kaikki palvelijat olivat hävinneet, istuivat nuo kuusi muukalaista ja Martin ja Candide hyvän aikaa aivan äänettöminä.

Vihdoin Candide keskeytti hiljaisuuden.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, onpa tämä omituista pilaa! Minkätähden te kaikki olette kuninkaita? Mitä minuun ja Martiniin tulee, niin täytyy minun tunnustaa, ettemme me ole mitään kuninkaita ollenkaan.

Cacambon isäntä tarttui silloin juhlallisenvakavasti puheeseen ja sanoi italian kielellä:

-- Minä en ole lainkaan mikään ilvehtijä, minun nimeni oli Achmed III. [Sulttaanina (1703-1730). Janitsaarit ollen tyytymättömiä hänen sotaiseen hallitukseensa pakottivat hänet luopumaan hallituksesta, ja hän kuoli vankeudessa 1736. Saman sulttaanin luona sai Kaarle XII turvapaikan.] Olen ollut suursulttaanina monta vuotta; syöksin veljeni valtaistuimelta ja veljenpoikani syöksi minut. Kaikki visiirini teloitettiin ja itse saan riutua lopun elämääni vanhassa haaremissa. Kuitenkin sallii veljenpoikani, suursulttaani Mahmud minun joskus terveyteni vuoksi lähteä pienelle matkalle ja sentähden olen nyt tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Achmedin vieressä istuva nuorukainen alkoi sitten puhua ja sanoi:

-- Minun nimeni on Ivan ja minä olen ollut kaikkien venäläisten itsevaltias. [Ivan VII, erotettiin hallituksesta yhdenvuotiaana, murhattiin 1764, kolme vuotta _Candiden_ ilmestymisen jälkeen.] Minut syöstiin valtaistuimelta jo silloin kun makasin kehdossa. Isäni ja äitini suljettiin tyrmään ja itse olen saanut kasvaa vankilassa. Välistä saan vanginvartioitteni seurassa vähän matkustella ja sentähden olen nyt täällä Veneziassa karnevaalia viettämässä.

Kolmas sanoi:

-- Minä olen Kaarle Edvard, Englannin kuningas. [1688 karkoitetun Kaarle II:n poika, joka ranskalaisten avustamana teki muutamia epäonnistuneita maallenousun yrityksiä Englantiin; kuoli Roomassa 1788.] Isältäni perin oikeudet kruunuun ja olen siksi käynyt sotaa niiden puolesta. Kahdeksalta sadalta liittolaiseltani on suorastaan revitty sydän ulos rinnasta ja pommitettu heitä sillä poskille. Minäkin olen istunut vankeudessa. Nyt olen menossa Roomaan tervehtimään kuninkaallista isääni, joka myös samoin kuin minä ja iso-isäni on valtaistuimeltaan syösty. Näin olen joutunut Venezian karnevaalijuhliin.

Neljäs ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:

-- Minä olen Puolan kuningas. [August III, Saksin vaaliruhtinas, 1733 valittu Puolan kuninkaaksi, karkoitettu valtakunnastaan seitsemänvuotisen sodan aikana.] Huonon sotaonnen vuoksi olen kadottanut perintömaani ja samanlaiset vastoinkäymiset kohtasivat myös isääni. Alistun Sallimuksen tahdon alle samoin kuin sulttaani Achmed, keisari Ivan ja Kaarle-Edvard, joille kaikille Jumala suokoon pitkän ijän! Ja minä olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Viides sanoi:

-- Minä olen myöskin Puolan kuningas [Stanislaus Leczinski, 1704 valittu Puolan kuninkaaksi, pakeni Poltavan taistelun jälkeen Ruotsiin. 1733 valitsi hänet eräs puolue uudestaan kuninkaaksi, mutta hän ei voinut pitää puoliaan August III:tta vastaan. Luopui kruunusta 1735, sai herttuakunnakseen Lothringin, jota hän hallitsi niin hyvin, että sai lisänimekseen "Hyväntekijä". Kirjoitti filosofisia teoksia ja hänen hovinsa Lunevillessä oli kirjallisten henkilöiden kokouspaikka. Voltaire kirjoitti siellä _Zadigin_.] ja olen kadottanut valtakuntani kokonaista kaksi kertaa; Mutta sallimus on sensijaan lahjoittanut minulle toisen valtion, jossa olen tehnyt enemmän hyvää kuin mitä kaikki sannaattien kuninkaat yhteensä ovat tehneet Weichselin rannoilla. Minäkin alistun Kaitselmuksen tahdon alle ja olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Nyt oli kuudennen hallitsijan vuoro puhua.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en tosin ole niin korkea herra kuin te kaikki muut, mutta siitä huolimatta olen ollut kuningas yhtä hyvin kuin kukaan teistä. Minä olen Teodor, ja minut on kerran valittu Korsikan kuninkaaksi. [Parooni Teodor von Neuhof (1686-1756) auttoi korsikalaisia 1735 vapaustaistelussa Genuaa vastaan, mutta hänen täytyi paeta sieltä jo seuraavana vuonna. Nousi jälleen 1747 Korsikan rannalle, mutta ei saavuttanut menestystä. Hän lähti sitten Lontooseen, jossa hänet pantiin velkavankeuteen.] Minua on kerran nimitetty _teidän majesteetiksenne_ ja nyt minua tuskin viitsitään puhutella _herraksi_. Olen lyöttänyt rahaa ja nyt minulla ei ole niin pennin pyöreää. Minulla on ollut kaksi valtiosihteeriä käytettävänäni ja nyt on minulla tuskin edes palvelijaa. Olen istunut oikealla valtaistuimella ja kuitenkin olen pitkän aikaa saanut virua Lontoossa vankilan oljilla. Ja pelkään pahasti, että minua täälläkin odottaa sama kohtalo, vaikka olen samoin kuin kaikki muutkin Teidän Majesteettinne tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Nuo viisi muuta kuningasta kuuntelivat tätä puhetta jalomielisellä myötätuntoisuudella. Jokainen heistä antoi kuningas Teodorille kaksikymmentä sekiiniä pukujen ja paitojen ostoon.

Candide lahjoitti hänelle kahden tuhannen sekiinin arvoisen timantin.

-- Kuka hän on, sanoivat nuo viisi kuningasta, tuo yksinkertainen moukka, jolla on varaa antaa sata kertaa enemmän kuin kellään meistä ja joka lisäksi vielä tekee sen?

Kun he nousivat pöydästä, tuli heitä vastaan neljä vastasaapunutta pikkuruhtinasta, jotka myöskin olivat huonon sotaonnen vuoksi kadottaneet valtakuntansa ja jotka sentähden tulivat Veneziaan karnevaalia viettämään.

Mutta Candide ei kiinnittänyt enää minkäänlaista huomiota näihin uusiin tulokkaisiin. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin että miten hän niin pian kuin suinkin pääsisi Konstantinopoliin rakasta Kunigundaansa tapaamaan.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Candiden matka Konstantinopoliin.

Uskollinen Cacambo oli jo turkkilaisen laivakapteenin kanssa sopinut siitä, että tämä ottaisi Candiden ja Martinin mukaansa Achmed-sulttaanin laivaan. He heittäytyivät siis polvilleen hänen Korkean Kurjuutensa jalkoihin ja lähtivät laivaan.

Matkalla sanoi Candide Martinille:

-- Me olemme siis tänä iltana aterioineet kuuden viralta pannun kuninkaan seurassa ja yhdelle heistä oli minulla vielä kunnia antaa almu. Ehkäpä on maailmassa paljon muita yhtä onnettomia ja onnettomampiakin ruhtinaita. Ja minä olen kadottanut ainoastaan sata lammasta ja nyt saan rientää Kunigundan syliin! Rakas Martin-ystäväni, kyllä Pangloss sittenkin oli oikeassa: kaikki on maailmassa hyvin.

-- Toivoisin, että niin olisi.

-- Mutta, sanoi Candide, oli tuo sentään joka tapauksessa melkein uskomaton seikkailu, mikä meillä oli Veneziassa. Onko koskaan vielä kuultu tai nähty, että kuusi viraltapantua kuningasta olisi syönyt yhteistä illallista samassa kapakassa.

-- Ei tuo nyt ole sen kummempaa kuin moni muukaan niistä tapahtumista, mitä meille on sattunut, sanoi Martin. Viraltapannut kuninkaat ovat hyvin tavallisia ilmiöitä ja mitä taas tulee siihen kunniaan, että olemme saaneet syödä heidän seurassaan, niin on se niin mitätön, ettei siihen voi kiinnittää mitään huomiota.

Heti kun Candide oli päässyt laivaan, lankesi hän vanhan palvelijansa ja ystävänsä Cacambon kaulaan.

-- No, sanoi hän, kerro nyt, mitä Kunigunda tekee. Onko hän edelleenkin sama ihanuuden ihmekukka kuin ennen? Rakastaako hän minua edelleenkin? Miten hän voi? Olet varmaankin ostanut hänelle palatsin Konstantinopolissa?

-- Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, Kunigunda pesee astioita Propontiksen rannalla eräälle prinssille, jolla ei ole niitä suinkaan liiaksi. Hän on orjattarena erään Ragotski-nimisen entisen hallitsijan talossa, jolle Suur-Turkki antaa kolme taaleria päivittäin hengen ylläpitimiksi. Mutta mikä on paljon surullisempaa, on se seikka, että hän on kadottanut kauneutensa ja tullut hirvittävän rumaksi.

-- Oli hän sitten ruma tai kaunis, sanoi Candide, niin olen kumminkin kunniallinen mies ja minun velvollisuuteni on rakastaa häntä aina. Mutta miten on hän voinut joutua niin halpaan asemaan, vaikka hänellä oli rahaa noin viisi tai kuusi miljoonaa, jotka sinä veit hänelle?

-- Oli kyllä rahaa, sanoi Cacambo, mutta sillä ei pitkälle potkittu. Ensin minun piti antaa kaksi miljoonaa senor don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzalle, Buenos-Ayreksen kuvernöörille, saadakseni tämän luovuttamaan pois nti Kunigundan. Ja eräs merirosvo kaappasi meiltä muitta mutkitta loput. Tämä merirosvo vei meidät sitten Cap Matapaniin, Miloon, Nikosiaan, Samokseen, Petraan, Dardanelleihin, Marmaramerelle ja Skutariin. Kunigunda ja muori ovat molemmat tuon ruhtinaan palveluksessa, josta juuri puhuin, ja minä olen viralta pannun sulttaanin orjana.

-- Mikä kauhistava onnettomuuksien ketju! huudahti Candide. Mutta kaikesta huolimatta on minulla vielä muutamia timantteja jälellä ja niillä voin helposti ostaa Kunigundan vapaaksi. Mutta onpa sentään suuri vahinko, että hän on tullut niin rumaksi.

Sitten hän kääntyen Martinin puoleen, kysyi:

-- Kuka teidän mielestänne nyt on eniten surkuteltava, keisari Achmed, keisari Ivan, kuningas Kaarle Edvard vai minä?

-- Sitä en voi sanoa, vastasi Martin, sitä varten pitäisi minun voida katsoa suoraan teidän sydämiinne.

-- Ah, sanoi Candide, olisipa Pangloss vain täällä, niin hän kyllä tietäisi sen ja ilmoittaisi sen meille.

-- En kyllä tiedä, sanoi Martin, millä vaa'alla teidän Panglossinne olisi mahtanut punnita ihmisten onnettomuuksia ja määrätä heidän kärsimyksensä asteita. Ainoa, minkä minä uskallan väittää, on se, että maan pinnalla on miljoonia sata kertaa surkuteltavampia ihmisiä kuin Kaarle Edvard, keisari Ivan ja sulttaani Achmed.

-- Paljon mahdollista, sanoi Candide.

Pari päivää myöhemmin saavuttiin Mustan meren kanaaliin.

Ensi töikseen Candide osti vapaaksi Cacambon, joka tuli hänelle hyvin kalliiksi. Sitten hän hetkeäkään viivyttelemättä astui seuralaisineen erääseen kaleerivenheeseen soudattaakseen itsensä Propontiksen rannalle ja päästäkseen tapaamaan rakasta Kunigundaansa, oli hän sitten kuinka ruma tahansa.

Soutajien joukossa oli kaksi vankia, jotka toimittivat tehtävänsä kovin huonosti ja joiden paljaita olkapäitä itämainen laivuri vähän päästä hutkaisi palmikoidulla nahkaruoskallaan. Täten tuli Candide kohdistaneeksi heihin enemmän huomiota kuin muihin kaleeriorjiin ja hän lähestyi heitä vastustamattoman säälin tunteen pakottamana. Heidän epäinhimillisiksi vääristyneissä piirteissään oli jotakin, joka hämärästi muistutti Panglossia ja neiti Kunigundan veljeä, tuota onnetonta jesuiittaa ja paroonia. Tämä yhdennäköisyys liikutti ja murhetutti syvästi Candiden mieltä ja hän katseli heitä vieläkin tarkkaavaisemmin.

-- Omituista, sanoi hän Cacambolle, jollen omin silmin olisi nähnyt mestari Panglossin riippuvan hirressä ja jollen onnettomuudekseni olisi omin käsin sattunut tappamaan paroonia, niin luulisinpä melkein, että he tuossa soutavat tätä kaleeria.

Kuullessaan Candiden mainitsevan paroonin ja Panglossin nimeä, huudahtivat nuo molemmat pakkovangit suurella äänellä, antoivat airojensa pysähtyä ja jäivät liikkumattomina penkille tuijottamaan. Laivuri hyökkäsi heti heidän kimppuunsa ja ruoska alkoi taas läiskyä heidän yllään.

-- Lopettakaa, lopettakaa, herra, huusi Candide, minä annan teille niin paljon rahaa kuin vain ikinä tahdotte!

-- Mitä? Onko se todellakin Candide, sanoi toinen vangeista.

-- Mitä? Onko se todellakin Candide, toisti myös toinen.

-- Onko tämä unta, sanoi Candide, vai olenko todellakin valveilla? Olenko todellakin kaleerilaivassa? Onko tuo sama herra parooni, jonka minä tapoin? Ja tuo toinen sama mestari Pangloss, jonka näin riippuvan hirressä?

-- Samat miehet olemme, vastasivat he.

-- Mitä kuulenkaan! Tuoko siis on se suuri filosofi! sanoi Martin.

-- Kuulkaa, herra laivuri, sanoi Candide, kuinka suuren lunastussumman tahdotte hra von Thunder-ten-Tronckhista, joka on yksi keisarikunnan ensimäisiä parooneja, ja hra Panglossista, joka on Saksanmaan syvin metafyysikko?

-- Kristitty koira, vastasi laivuri, koska nämä kaksi kristittyä koiraa, jotka tuossa soutavat kaleeria, ovat kerran parooneita ja metafyysikoita, jotka ammatit epäilemättä ovat hyvin arvossa pidettyjä heidän omassa maassaan, niin saat antaa heistä viisikymmentä tuhatta sekiiniä.

-- Saatte ne, herra, ja viekää minut salamannopeasti takaisin Konstantinopoliin! Tai ei, viekää minut neiti Kunigundan luo.

Mutta itämainen laivuri oli jo Candiden ensimäistä käskyä totellen kääntänyt veneensä kokan kohti kaupunkia ja soutualus halkoi vettä nopeammin kuin lintu lentää.

Candide syleili kerta toisensa jälkeen paroonia ja Panglossia.

-- Ja kuinka en siis olekaan tappanut teitä, rakas paroonini? Ja kuinka olette vielä hengissä, rakas Panglossini, vaikka olette hirtetty? Ja minkätähden olette molemmat Turkissa kaleerisoutajina?

-- Onko totta, että rakas sisareni on myöskin tässä maassa? kysyi parooni.

-- On, vastasi Cacambo.

-- Ja te olette siis todellakin minun rakas oppilaani Candide? huudahteli Pangloss.

Candide esitti heille Martinin ja Cacambon, ja kaikki syleilivät toisiaan ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Kaleeri kiiti eteenpäin kuin tuulispää ja tuossa tuokiossa he olivatkin jo satamassa.

Lähetettiin sana eräälle juutalaiselle, että tämä heti paikalla saapuisi kauppoja hieromaan. Hän tuli ja Candide möi hänelle viidestä kymmenestä sekiinistä erään timantin, jonka arvo oli sata tuhatta sekiiniä, mutta juutalainen vannoi Abrahamin nimessä, ettei hän mitenkään voinut antaa enempää. Candide lunasti sitten viivyttelemättä paroonin ja Panglossin vapaiksi. Viimeksimainittu heittäytyi vapauttajansa jalkoihin huuhdellen niitä kyynelillään; toinen kiitti häntä pienellä päännyökkäyksellä luvaten maksaa hänelle tuon summan takaisin ensi tilassa.

-- Mutta onko todellakin mahdollista, että sisareni on täällä Turkissa? kysyi hän.

-- Ei mikään ole sen mahdollisempaa, vastasi Cacambo, koska hän kerran pesee transsylvanialaisen ruhtinaan lautasia.

Lähetettiin vielä hakemaan kaksi juutalaista ja Candide möi vielä kaksi timanttia ja kaikki astuivat jälleen erääseen toiseen kaleeriin ja lähtivät Kunigundaa vapauttamaan.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle, Kunigundalle, Panglossille, Martinille ynnä muille tapahtui.

-- Siis vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isäni, sanoi Candide paroonille, että silloin viimeksi työnsin sapelin vatsaanne.

-- Älkäämme puhuko siitä enää, sanoi parooni; myönnän, että minäkin olin vähän liiaksi kuumaverinen. Mutta koska te tahdotte tietää, mitä kohtalon oikkua saan kiittää siitä, että nyt olen kaleerivankina, niin kuulkaa: senjälkeen kun kollegion apteekkari-veli oli lääkinnyt haavani, hyökkäsi kimppuuni joukko espanjalaisia, jotka ottivat minut mukaansa ja heittivät minut Buenos-Ayreksen vankilaan juuri samoihin aikoihin kun sisareni lähti sieltä pois. Pyysin päästä takaisin Roomaan isä ylikenraalin luo, ja minut nimitettiin Konstantinopolissa olevan Ranskan lähettilään hovisaarnaajaksi. Tuskin olin vielä ollut viikkoakaan tuossa virassa, kun eräänä iltana tapasin muutaman erittäin kaunistekoisen nuoren ikoglanin. Oli hyvin kuuma, tuo nuori mies tahtoi kylpeä; käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin myöskin kylpemään. En nimittäin tiennyt, että kristitty, jos hänet vain tavattiin alastomana nuoren mahomettilaisen parissa, oli tehnyt itsensä syypääksi kuolemanrikokseen. Eräs kadi määräsi minulle sata kepinlyöntiä jalkapohjiin sekä tuomitsi minut kaleerivangiksi. En luule, että vielä milloinkaan maailmassa on tehty verisempää vääryyttä. Mutta tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, minkätähden sisareni on erään turkkilaisten turviin paenneen transsylvanialaisen ruhtinaan kyökkipiikana.

-- Mutta kuinka on mahdollista, että minulla jälleen on ilo nähdä teitä, rakas Panglossini?

-- Totta on, sanoi Pangloss, että olette nähnyt minun roikkuvan hirressä. Oikeastaanhan minut olisi pitänyt polttaa, mutta kuten muistatte oli kova rankkasade juuri silloin kun minua yritettiin paistaa. Ja myrsky yltyi niin, ettei tulen sytyttämisestä voinut olla puhettakaan. Ja kun ei parempaakaan keksitty, vedettiin minut hirteen. Eräs haavalääkäri osti ruumiini, vei minut kotiinsa ja alkoi leikellä minua vetäen ensin nahan auki navasta solisluuhun. Eipä juuri voi tulla huonommin hirtetyiksi kuin mitä minä olin tullut. Pyhän inkvisitsionin määräysten ylin toimeenpanija, joka oli muuan alidiakoni, poltti todellakin ihmisiä aivan mallikelpoisen hyvin, mutta hän ei ollut tottunut hirttämään. Nuora oli märkä eikä liukunut tasaisesti, vaan takertui solmulle. Joka tapauksessa hengitin vielä ja heti ensimäisestä ristileikkauksesta parahdin niin pahasti, että haavalääkäri kaatui selälleen kauhistuksesta ja luullen leikelleensä itse perkelettä hän puolikuolleena pelosta lähti pakoon sellaisella kyydillä että hän vielä kerran portaissa kaatui. Tuon metelin kuullessaan kiiruhti hänen vaimonsa viereisestä huoneesta katsomaan mikä oli hätänä, ja kun hän näki minut pöydällä leikattuna, pelästyi hän vielä enemmän kuin hänen miehensä ja lähti hänen jälessään pakoon kaatuen hänen päälleen. Kun he vähän olivat tointuneet ensimäisestä säikähdyksestään, sanoi lääkärin rouva lääkärille:

-- Ukkoseni, kuinka sinun päähäsi pälkähtikin ruveta leikkelemään vääräuskoista? Etkö sinä tiedä, että tällaisten ihmisten ruumiissa asuu aina perkele. Minä menen kiireesti hakemaan pappia, että hän ajaisi ulos perkeleen.

Tämän ehdotuksen kuullessani säikähdin kovasti ja kooten kaikki voimani sain huudetuksi: "Armahtakaa minua!" Vihdoin tuo portugalilainen parturi [parturit toimittivat siihen aikaan haavalääkärin tehtäviä] tuli vähän rohkeammaksi; hän neuloi jälleen yhteen nahkani ja hänen vaimonsa hoiti minua, joten jälleen parin viikon kuluttua olin jalkeilla. Parturi hankki minulle paikankin, pääsin nimittäin hänen toimestaan erään Veneziaan matkustavan maltalaisritarin palvelijaksi. Mutta kun isännälläni ei ollut millä maksaa minulle, rupesin erään venezialaisen kauppiaan palvelukseen ja seurasin häntä Konstantinopoliin.