Part 8

Candide ja Martin saapuvat Englannin rannikolle ja mitä he siellä näkevät.

-- Voi Pangloss, Pangloss! Voi Martin, Martin! Voi sinä minun rakas Kunigundani! Mitä onkaan tämä maailma! puhkesi Candide puhumaan hollantilaisella laivalla.

-- Se on jotakin hyvin järjetöntä ja inhoittavaa, vastasi Martin.

-- Tehän tunnette Englannin, ovatko ihmiset siellä yhtä hulluja kuin Ranskassakin?

-- Heidän hulluutensa on taas toista lajia, vastasi Martin. Tehän tiedätte, että nämä kaksi kansakuntaa käyvät paraikaa keskenään sotaa muutamasta vaivaisesta tynnyrinalasta lunta Canadan rajalla ja että ne tähän kunniakkaaseen sotaan kuluttavat enemmän rahaa kuin mitä koko Canada maksaa. Kummassako maassa taaskin on enemmän hulluinhuoneeseen pantavia ihmisiä, sitä en voi täsmälleen ratkaista niillä pienillä tietovaroilla, mitä minulla on käytettävissäni; sen vain tiedän, että ihmiset tässä maassa, johon nyt tulemme, ovat hyvin raskasmielisiä.

Heidän näin keskustellessaan laski laiva Portsmouthin satamaan. Rannalla oli suuri joukko ihmisiä, jotka kaikki silmiä rävähyttämättä tuijottivat erääseen sotalaivaan, jonka kannella eräs lihavahko mies makasi polvillaan silmät sidottuna. [Englantilainen amiraali Byng. Hänet ammuttiin v. 1757 muka senvuoksi, että hän edellisenä vuonna sodassa ranskalaisia vastaan olisi osoittanut laimeutta ja puuttuvaa rohkeutta. Itse asiassa uhrasi hallitus hänet voidakseen itse säilyttää asemansa. Voltaire ei tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta oli koettanut auttaa häntä.] Neljä sotilasta, jotka seisoivat hänen edessään, ampuivat kukin kolme laukausta hänen päähänsä mitä rauhallisimmalla ilmeellä maailmassa. Senjälkeen hajosi väkijoukko erinomaisen tyytyväisen näköisenä.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi Candide, ja mikä saatanallinen voima täten riivaa ihmisiä kaikkialla?

Hän kysyi sitten, kuka tuo paksu mies oli, joka juuri oli tapettu niin suurilla juhlallisuuksilla.

-- Hän on eräs amiraali, vastattiin hänelle.

-- Ja minkätähden oli tuo amiraali tapettava?

-- Sentähden, ettei hän itse ollut tapattanut tarpeeksi paljon ihmisiä. On huomattu, ettei hän eräässä meritaistelussa ollut tarpeeksi lähellä ranskalaista amiraalia.

-- Mutta, sanoi Candide, olihan ranskalainen amiraali silloin myös yhtä kaukana englantilaisesta amiraalista kuin tämä hänestä.

-- Epäilemättä, vastattiin hänelle, mutta tässä maassa on terveellistä tappaa silloin tällöin joku amiraali rohkaistakseen muita.

Candide oli niin järkytetty ja loukkaantunut kaikesta, mitä hän näki ja kuuli, ettei hän tahtonut edes nousta maihin, vaan mieluummin vielä kerran antautui vaaraan tulla petetyksi ja teki paikalla sopimuksen hollantilaisen laivakapteenin kanssa siitä, että tämä viipymättä veisi hänet Veneziaan.

Kahden päivän kuluttua oli kippari valmis lähtemään. He sivuuttivat Ranskan rannikon, he purjehtivat myös Lissabonin ohitse, jolloin tämä näky saattoi Candiden värisemään. Gibraltarin salmen kautta he tulivat Välimerelle ja pääsivät vihdoin onnellisesti Veneziaan.

-- Jumalalle kiitos, sanoi Candide syleillen Martinia, täällä saan siis vihdoinkin nähdä kauniin Kunigundan. Cacamboon luotan niinkuin itseeni. Kaikki on hyvin, kaikki käy hyvin, kaikki käy mahdollisimman hyvin.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Hiukan Paquettesta ja veli Girofléesta.

Heti kun hän oli tullut Veneziaan, alkoi hän tiedustella Cacamboa kaikista kapakoista, kaikista kahviloista, kaikkien ilotyttöjen luota, mutta ei missään ollut jälkeäkään hänestä. Hän lähetti joka päivä kyselyjä kaikille vastasaapuneille pursille ja laivoille; ei kukaan tiennyt hänestä mitään.

-- Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin, kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.

Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt oopperassa _alla moda_ eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa. Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.

Martin sanoi hänelle:

-- Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette, että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet, ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä, ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne Kunigundan.

Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.

Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska, hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja nipisti häntä silloin tällöin poskesta.

-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia, mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he ovat hyvin onnellisia olentoja.

-- Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi Martin.

-- Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin saatte itse nähdä, että en erehdy.

Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja, Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa, Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.

Neiti punastui, teatini otti mielihyvällä vastaan tarjouksen. Tyttö seurasi häntä koko ajan katsellen Candidiin hämmästynein ja ihmettelevin silmin, jotka vähitellen himmentyivät kyyneleistä.

Heti kun hän oli tullut Candiden huoneeseen, sanoi hän:

-- Onko mahdollista, ettei herra Candide enää tunne Paquettea?

Nämä sanat kuullessaan Candide, joka tähän asti ei ollut kiinnittänyt häneen juuri minkäänlaista huomiota, sentähden että hänen ajatuksensa yksinomaan askartelivat neiti Kunigundassa, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Voi, lapsi parka, tekö siis saatoitte tohtori Panglossin siihen koreaan tilaan, jossa viimeksi näin hänet?

-- Voi, hyvä herra, minähän sen tein, sanoi Paquette, näen kyllä, että tiedätte kaikki. Minäkin olen kuullut niistä hirvittävistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet koko rouva paroonittaren huonekuntaa ja kaunista Kunigundaa; mutta taivas tietää, että omakaan kohtaloni ei ole ollut vähemmän surullinen. Olin viattomuus itse silloin, kun ensi kerran minut näitte. Eräs fransiskaanimunkki, joka oli rippi-isäni, sai minut helposti vietellyksi. Sen seuraukset olivat kauhistavat. Minunkin oli pakko lähteä pois linnasta vähän senjälkeen, kun herra, parooni oli ajanut teidät sieltä ulos lähettämällä vielä jälkeenne nuo ankarat potkut takapuoleen. Jollei eräs kuuluisa lääkäri olisi armahtanut minua, olisin varmasti kuollut. Kiitokseksi olin sitten jonkun aikaa tämän lääkärin rakastajatar. Hänen vaimonsa, joka oli hulluuteen saakka mustasukkainen, löi minua joka päivä armottomasti, hän oli oikea raivotar. Tämä lääkäri oli rumin ihminen taivaan kannen alla ja minä onnettomin kaikista luontokappaleista saadessani lakkaamatta selkään miehen vuoksi, jota en laisinkaan rakastanut. Mutta arvannette, hyvä herra, kuinka äkeälle naiselle on vaarallista olla lääkärin vaimona. Tämä, joka lopuksi ei enää voinut sietää vaimonsa loukkaavaa käytöstä, antoi hänelle eräänä päivänä pienen nuhan parantimeksi niin voimakasta lääkettä, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli hirveisiin kouristuksiin. Rouvan sukulaiset nostivat miestä vastaan oikeusjutun; hän karkasi ja minut pantiin vankeuteen. Viattomuuteni ei olisi minua pelastanut, ellen olisi ollut jonkun verran sievän näköinen. Tuomari vapautti minut sillä ehdolla, että hän saisi täyttää lääkärin paikan. Pian kuitenkin eräs kilpailijatar työnsi minut syrjään ja minut ajettiin ovelle niine hyvineni, joten jälleen olin pakotettu jatkamaan tätä inhoittavaa ammattia, joka teistä sivullisista näyttää niin hauskalta, mutta joka meille itsellemme on ainaista alennusta ja kurjuutta. Tulin ammattiani harjoittamaan Veneziaan. Voi, hyvä herra, ette voi kuvitellakaan, millaista on, kun on pakotettu erotuksetta hyväilemään ketä hyvänsä, vanhoja kauppiaita, asianajajia, munkkeja, gondoolimiehiä ja apotteja, kun joka hetki saa olla alttiina kaikenlaisille häväistyksille ja solvauksille, kun on usein niin köyhä, että saa lainata alushameen, joka on vain sitä varten olemassa, että joku vastenmielinen miesryökäle saisi sitä kohottaa, kun toinen jo varastaa sen, mitä toiselta on ansainnut, kun poliisiviranomaiset nylkevät ja kiskovat ja edessä ei ole muuta tulevaisuutta kuin kaamea, hyljätty vanhuus ja kuolema sairaalassa tai rikkaläjällä. Jos teillä olisi käsitystäkään tästä kaikesta, myöntäisitte, että olen onnettomin olento koko maailmassa.

Näillä sanoilla avasi Paquette sydäntään hyvälle Candidelle tämän huoneessa Martinin läsnäollessa, joka sanoi Candidelle:

-- Näette nyt, että olen jo voittanut puolet vedosta.

Veli Giroflée oli jäänyt ruokasaliin ja odotellut siellä päivällistä pullon vierellä.

-- Mutta, sanoi Candide Paquettelle, te olitte sentään niin iloisen ja tyytyväisen näköinen silloin kun tapasin teidät. Te laulelitte ja hyväilitte teatinimunkkia aivan luonnollisella mieltymyksellä. Te näytitte vähintään yhtä onnelliselta kuin mitä te väitätte olevanne onneton.

-- Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta miellyttääkseni erästä munkkia.

Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan oikeassa.

Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. -- Ateria kului hyvin hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.

-- Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne, koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja säätyynne.

-- Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon. Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.

Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:

-- No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?

Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi tuhatta.

-- Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka pääni pantiksi.

-- Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla ehkä vieläkin onnettomammiksi.

-- Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan, että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä. Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.

-- Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin vahvasti.

-- Olette hyvin kova, sanoi Candide.

-- Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.

-- Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat lakkaamatta.

-- Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin. Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.

-- Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan. Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.

-- Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan olennon, sanoi Martin.

Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä vastaan heidät seuraavana päivänä.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Vierailu ylhäisen venezialaisen aatelismiehen signor Pococuranten luona.

Candide ja Martin lähtivät gondoolilla kulkemaan pitkin Brentaa ja saapuivat siten jalon Pococuranten palatsin edustalle. Palatsia ympäröivät puutarhat olivat luonnollisesti kauniilla marmoripatsailla koristetut ja palatsi itse rakennustaiteellinen mestariteos.

Talon herra, joka oli noin kuudenkymmenenvuotias ja kovin rikas mies, otti nuo molemmat uteliaat vieraat vastaan erittäin kohteliaasti, mutta samalla sangen kylmästi, joka seikka jonkin verran hämmensi Candidea, mutta sensijaan miellytti Martinia.

Ensinnäkin tarjottiin suklaatia. Tämä toimitus oli uskottu kahden sievän, siististi puetun nuoren tytön toimeksi, jotka pitivät huolta siitä, että suklaati kunnollisesti vaahtosi kupeissa.

Candide ei voinut olla ylistelemättä heidän kauneuttaan, sirouttaan ja kätevyyttään.

-- Hyviä tyttöjä, se on totta, sanoi senaattori Pococurante; minä otankin heidät siksi joskus sänkyyni, sillä olen hyvin kyllästynyt kaupungin hienoston naisiin ja heidän keimailuunsa, mustasukkaisuuteensa, riitaisuuksiinsa, pahantuulisuuteensa, pikkumaisuuksiinsa, ylpeyteensä, typeryyksiinsä ja sonetteihin, joita heille lakkaamatta täytyy joko itse kirjoittaa tai tilata muilta. Mutta nämäkin molemmat tytöt alkavat jo minua ikävystyttää.

Aamiaisen jälkeen he tekivät pitkän kierroksen suuressa taulugalleriassa, ja Candide ihasteli suuresti taulujen erinomaista kauneutta. Hän kysyi, kenen mestarin tekoa kokoelman molemmat suurimmat taulut olivat.

-- Ne ovat Rafaelilta, sanoi senaattori. Minä ostin ne pelkästä turhamaisuudesta muutama vuosi takaperin ja maksoin niistä aivan satumaisen hinnan. Niitä pidetään Italian kauneimpina, mutta minua ne eivät miellytä laisinkaan: väritys on liian ruskea, kuviot eivät ole tarpeeksi pyöristettyjä eivätkä astu tarpeeksi esille, laskosverhot eivät muistuta ollenkaan kangasta, lyhyesti sanoen, sanottakoon sitten mitä tahansa, ei minun mielestäni näissä maalauksissa ole luontoa rehellisesti jäljitelty ja minä en pidä taulusta, ellei se vaikuta minuun samalla lailla kuin elävä luonto. Ja sellaisia tauluja ei ole. Minulla on hyvin paljon tauluja, mutta en enää viitsi niitä katsella.

Päivällistä odotellessa antoi Pococurante esittää vierailleen pienen konsertin ajan kuluksi.

Candiden mielestä oli musiikki vallan taivaallista.

-- Tuollainen meteli, sanoi Pococurante, voi huvittaa puolisen tuntia, mutta jos sitä kestää kauemmin, väsyttää se kaikkia ihmisiä, vaikkakaan ei kukaan uskalla sitä tunnustaa. Musiikki on meidän päivinämme muuttunut vain vaikeaksi temppuilemiseksi ja teknilliseksi taituruudeksi, ja se, mikä ei ole mitään muuta kuin vaikeaa, ei huvita ajan pitkään. Ooppera miellyttäisi minua kenties sittenkin enemmän, ellei siitäkin olisi viime aikoina tehty jonkinlainen epäsikiö, joka suorastaan kääntää mieltä. Kuka nyt viitsisi mennä katsomaan huonoja musiikkidraamoja, joissa kohtauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuoda älyttömästi esille pari kolme laulunpätkää, joissa näyttelijä saa koetella kurkkuaan. Tai kuka nyt tahtoisi tai voisi haltioitua, kun hänen edessään lavalla seisoo joku kuohilas, joka avuttoman näköisenä vaappuu edestakaisin livertäen Caesarin ja Caton rooleja. Itse puolestani olen jo aikoja sitten luopunut näistä köyhistä huvituksista, jotka nykyään ovat muka Italian kunnia ja joihin ruhtinaat tuhlaavat niin paljon rahaa.

Candide yritti heikosti väittää vastaan. Martin oli täydelleen samaa mieltä kuin senaattori.

Käytiin pöytään. Ja suuremmoisen päivällisen jälkeen mentiin kirjastoon.

Candiden silmään osui erinomaisen komeasti sidottu Homeros ja hän antoi sen johdosta hänen ylhäisyydelleen tunnustuksen hänen hyvästä taideaististaan.

-- Tämä sama kirja, sanoi hän, oli myös suuren Panglossin, Saksan parhaimman filosofin lempiteos.

-- Ei minun, sanoi Pococurante kylmästi. Minullekin uskoteltiin ennen aikaan, että muka nautin sitä lukiessani, mutta itse asiassa nuo lakkaamatta toistuvat taistelut, jotka kaikki ovat toistensa kaltaisia, nuo jumalat, jotka alati hääräävät tekemättä koskaan mitään ratkaisevaa, tuo kaunis Helena, joka on sodan aiheuttaja, mutta joka tuskin ollenkaan esiintyy koko runoelmassa, tuo Troja, jota piiritetään ja piiritetään eikä koskaan valloiteta, kaikki tuo oli minusta kuolettavan ikävää. Olen välistä kysynyt oppineilta, onko Homeros kenties muidenkin mielestä yhtä ikävää kuin minusta, ja kaikki rehelliset ihmiset ovat tunnustaneet, että kirja on pudonnut heidän kädestään lattialle, kun he ovat yrittäneet sitä lukea. Mutta siitä huolimatta ei se saa puuttua kenenkään kirjastosta; sillä on muinaismuiston arvo, niinkuin ruostuneilla mitaleillakin senkin jälkeen kun ne eivät enää käy kaupassa.

-- Mutta Vergiliuksesta on Teidän Ylhäisyydellänne varmaankin toisenlaiset ajatukset?

-- Myönnän kyllä, sanoi Pococurante, että toinen, neljäs ja kuudes kirja hänen _Aeneidistään_ ovat erinomaisia, mutta mitä tulee sellaisiin henkilöihin kuin hänen hurskas Aeneaksensa, tai uljas Kleontes, ja hänen ystävänsä Achates ja pieni Ascanius ja tyhmä Patinus-kuningas ja porvarillinen Amata ja mauton Pavinia, niin luulen, ettei koko maailman kirjallisuudessa ole mitään niin kylmää ja luonnonvastaista. Mieluummin sentään otan käteeni vaikka Tasson ja Arioston, vaikkakin silloin on vaarassa nukahtaa seisoalleen.

-- Uskaltaisinko vielä kysyä teiltä, signor, sanoi Candide, ettekö sentään suurella nautinnolla lue Horatiusta?

-- Horatiuksesta löytää kyllä eräitä elämänohjeita, joita maailman mies voi käyttää hyväkseen ja jotka puserrettuina tarmokkaaseen runopukuun painuvat helpommin muistiin. Mutta mitä minua liikuttaa hänen Brindisin-matkansa, tai hänen kuvauksensa huonosta päivällisestä tai joku moukkamainen riita kahden epäilyttävän henkilön välillä, joista toisen, Rupilius-nimisen, sanat _haisivat kuin märkä-paiseet_ ja toisen _maistuivat etikalta_. Mitä suurinta vastenmielisyyttä ovat minussa herättäneet myös ne runot, joissa hän ivaa vanhoja akkoja ja noitia enkä minä voi ymmärtää, miten se voidaan lukea hänelle ansioksi, että hän sanoo ystävälleen Maecenakselle, että jos tämä asettaa hänet lyyrillisten runoilijoiden joukkoon, "on hän kohottava ylevän otsansa tähtiin." Tyhmyrit ihailevat kaikkea, mitä vain joku kuuluisa kirjailija on kirjoittanut. Minä luen ainoastaan omiksi tarpeikseni ja pidän ainoastaan sellaisesta, mikä minulle soveltuu.

Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.

-- Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?

-- Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen. Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman kenenkään avustusta.

-- Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden joukossa voi olla jotakin hyvääkin!

-- Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.

-- Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide, italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.

-- On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.

Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä englantilaisia kirjoja.

-- Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.

-- Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.

Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.

-- Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut ensimäisen kirjan _Genesistä_ kymmenen kirjaa pitkillä, raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka, sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.