Part 6

Hän antoi heti käskyn insinööreilleen, että näiden piti rakentaa sellainen kone, jolla nuo molemmat merkilliset miehet voitaisiin nostaa valtakunnan ulkopuolelle. Kolme tuhatta etevää fyysikkoa ryhtyi heti työhön käsiksi ja kahden viikon kuluttua oli kone valmis eikä tullut maksamaan enempää kuin kaksikymmentä miljoonaa sterlinki-puntaa maan käypää rahaa. Candide ja Cacambo asetettiin koneeseen, jossa jo oli odottamassa kaksi suurta, satulalla ja suitsilla varustettua punalammasta, jotka olivat tarkoitetut ratsuiksi vuorilta päästyä, lisäksi kaksikymmentä muonavaroilla kuormattua lastilammasta, kolmekymmentä maan harvinaisuuksia ja lahjoja kantavaa ja viisikymmentä kullalla, jalokivillä ja timanteilla sälytettyä.

Kuningas syleili hellästi molempia maailman kiertäjiä.

Oli todellakin kaunista katsella heidän lähtöään ja sitä kekseliästä tapaa, millä heidät lampaineen nostettiin vuorten huipuille.

Saatettuaan heidät niiden yli sanoivat fyysikot heille hyvästit ja erkanivat.

Ja Candidella ei enää ollut mitään muuta halua eikä päämäärää kuin viedä lampaansa nti Kunigundan jalkojen juureen.

-- Meillä on kyllä, millä maksaa Buenos-Ayreksen kuvernöörille, siinä tapauksessa että neiti Kunigunda olisi rahalla lunastettavissa. Lähtekäämme Cayenneen ja nouskaamme siellä laivaan, sitten voimme vähän katsella ympärillemme, minkä kuningaskunnan mahdollisesti haluamme ostaa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Mitä heille tapahtui Surinamissa ja kuinka Candide tutustui Martiniin.

Ensimäinen matkapäivä kului sangen miellyttävästi. Molempia matkailijoita innostutti tietoisuus siitä, että ne aarteet, jotka he omistivat, olivat suuremmat kuin kaikki Aasian, Europan ja Afrikan aarteet yhteensä. Ihastuksissaan kaiverteli Candide Kunigundan nimeä sinne tänne tien puihin. Toisena päivänä vajosi kaksi lampaista suohon; ne katosivat sinne kuormineen päivineen. Muutaman päivän kuluttua kuoli vielä kaksi lammasta väsymyksestä; seitsemän tai kahdeksan kuoli nälkään eräässä erämaassa, vielä putosi jonkun ajan kuluttua muutamia vuorten kuiluihin.

Vihdoin oli heillä sadan päivän kuluttua jälellä enää vain kaksi lammasta. Ja Candide sanoi Cacambolle:

-- Siitä nyt näet ystäväni, kuinka katoavaista, tavaraa tämän maailman rikkaudet ovat. Ei ole mitään muuta pysyväistä kuin hyve ja onni saada jälleen nähdä neiti Kunigunda.

-- Niinpä kyllä, sanoi Cacambo, mutta meillä on vielä jälellä kaksi lammasta, joiden selässä on enemmän aarteita kuin mitä Espanjan kuninkaalla on eläissään. Ja tuolla kaukana näen kaupungin, joka luullakseni on Surinam ja joka kuuluu hollantilaisille. Nyt loppuvat pian vaivamme ja onnemme päivät alkavat. Kun he lähestyivät kaupunkia, löysivät he erään neekerin, joka virui maassa ja jonka yllä oli vain vaillinainen alaosa vaatekertaa, nimittäin sinisestä palttinasta tehty housunpuolikas; tältä miesraukalta puuttui kokonaan vasen jalka ja oikea käsi.

-- Hyvä Jumala, puhutteli Candide häntä hollannin kielellä, mitä sinä, ystäväni, siinä teet ja miten olet joutunut noin surkeaan tilaan?

-- Odotan tässä isäntääni, tuota kuuluisaa kauppiasta hra Vanderdenduria, vastasi neekeri.

-- Ja hra Vanderdendurko sinua on noin pahoin pidellyt? kysyi Candide.

-- Hän juuri, herra, vastasi neekeri. Sellainen on tapa täällä. Kaksi kertaa vuodessa saamme vaatteita, nim. yhdet palttinaiset housut, siinä kaikki. Jos työskentelemme sokeritehtaissa ja jos myllynkivi sattuu musertamaan sormemme, niin leikataan meiltä pois koko käsi. Jos tahdomme paeta, hakataan meiltä pois toinen jalka. Kuten näette olen minä läpikäynyt nämä molemmat rangaistukset. Tällä hinnalla te syötte sokeria Europassa. Kuitenkin silloin kun äitini möi minut kymmenestä Patagonian myntistä Guinean rannikolla, sanoi hän minulle: "Rakas lapseni, siunaa fetishejämme ja palvele niitä aina uskollisesti; ne antavat sinulle onnellisen elämän; sinä olet nyt jo saavuttanut sen kunnian, että olet päässyt meidän valkoisten herrojemme orjaksi ja sillä tehnyt myös isäsi ja äitisi onnellisiksi." Niin, en tiedä, olenko tehnyt heidät onnellisiksi, mutta he eivät ainakaan ole tehneet onnelliseksi minua. Koirat, apinat ja papukaijat ovat tuhat kertaa vähemmän onnettomia kuin me. Hollantilaiset fetishit, jotka minut ovat kääntäneet uskoonsa, sanovat minulle joka sunnuntai, että me olemme kaikki Adamin lapsia, sekä valkoiset että mustat. Minä en ole genealogi, mutta jos nuo saamamiehet ovat oikeassa, niin olemme kaikki keskenämme pikkuserkkuja. Ja siinä tapauksessa täytynee teidänkin myöntää, ettei juuri voi kamalammin kohdella sukulaisiaan.

-- Oi, Pangloss! huudahti Candide. Sinä et varmaankaan koskaan ollut voinut kuvitellakaan sellaisia kauheuksia! Nyt riittää minullekin! Minun täytyy vihdoinkin luopua optimismistasi!

-- Optimismi! Mitä se on? kysyi Cacambo.

-- Voi ystäväni, vastasi Candide, se on mieletön halu itsepintaisesti inttää, että kaikki on hyvin, silloin kun kaikki on pahoin.

Ja hän vuodatti kyyneleitä katsellessaan neekeriä.

Ja itkien saapui hän Surinamin kaupunkiin.

Kaikkein ensimäiseksi tiedustelivat he, olisiko satamassa jotakin laivaa, jonka voisi lähettää Buenos-Ayrekseen. Henkilö, jonka puoleen he tässä asiassa kääntyivät, sattui juuri olemaan eräs espanjalainen laivakippari, joka lupautui kauppoihin kohtuullisesta korvauksesta. He päättivät tätä asiaa varten yhtyä eräässä kaupungin kapakassa.

Candide ja uskollinen Cacambo menivät sinne heti lampaineen häntä odottamaan.

Candide, jolla aina oli sydän huulillaan, kertoi avomielisesti espanjalaiselle kaikki seikkailunsa ja uskoi hänelle myös, että hänen oli aikomus ryöstää neiti Kunigunda.

-- Siinä tapauksessa varon kyllä viemästä teitä Buenos-Ayrekseen, sanoi laivakippari, sillä minua odottaisi siellä varma hirttonuora ja teitä samoin: tietäkää, että kaunis Kunigunda on hänen ylhäisyytensä käskynhaltijan lempi-rakastajatar.

Tämä oli kova isku Candidelle, hän itki kauan.

Vihdoin hän veti Cacambon syrjään.

-- Nyt minä tiedän, rakas ystäväni, sanoi hän, mitä sinun on tekeminen. Meillä on kummallakin taskuissamme noin viiden tai kuuden miljoonan edestä timantteja. Sinä olet taitavampi kuin minä, mene sinä hakemaan neiti Kunigundaa Buenos-Ayreksesta. Jos kuvernööri tekee estelyjä, niin anna hänelle yksi miljoona, ja jos hän sitten vieläkin hankaa vastaan, niin anna kaksi. Sinähän et ole tappanut mitään inkvisiittoria, sinua ei siksi kukaan osaa epäillä. Sillä välin minä hankin itselleni toisen laivan ja purjehdin Veneziaan sinua odottamaan. Se on vapaa valtio, jossa ei ole mitään peljättävänä ei bulgarialaisten, ei arabialaisten, ei juutalaisten eikä inkvisiittorien puolelta.

Cacambo hyväksyi tämän viisaan ehdotuksen. Tosin oli hän onneton siitä, että hänen näin täytyi erota hyvästä herrastaan, josta samalla oli tullut hänen läheisin ystävänsä, mutta ilo siitä, että hän tällä tavoin saattoi olla hänelle hyödyksi, voitti hänessä kuitenkin eron tuskan He syleilivät toisiaan kyyneleet silmissä. Candide terotti hänen mieleensä, ettei hän suinkaan unohtaisi tuota kunnon muoria. Cacambo lähti matkaan vielä samana päivänä, sillä hän oli kaikin puolin hyvä ja avulias ihminen.

Candide viipyi vielä jonkun aikaa Surinamissa odotellen löytävänsä toisen samanlaisen laivakipparin, joka olisi taipuvainen viemään hänet ja hänen kaksi lammastaan Italiaan. Hän pestasi itselleen palvelijoita ja osteli valmiiksi kaikki, mitä hän arveli tarvitsevansa niin pitkällä laivamatkalla. Vihdoin tapasi hän hra Vanderdendurin, joka oli suuren laivan omistaja.

-- Mitä tahdotte, kysyi hän tältä, jos viette minut sekä palvelijani, tavarani ja molemmat lampaani suorinta tietä Veneziaan.

Laivanomistaja määräsi kymmenen tuhatta piasteria. Candide suostui siihen heti.

Ohoh, vai sillä lailla, tuumi tuo viisas Vanderdendur itsekseen, tämä muukalainen maksaa noin vain kymmenen tuhatta piasteria ilman muuta! Hän mahtaa olla upporikas.

Hän palasi hetken kuluttua takaisin ja selitti, ettei hän voinutkaan tehdä tuota matkaa alle kahdenkymmenen tuhannen.

-- Hyvä on, saatte siis kaksikymmentä tuhatta, sanoi Candide.

No enpäs ole kuullut kummempaa, mumisi kauppias itsekseen, tälle miehelle on yhdentekevää, antaako hän kymmenen tuhatta tai kaksikymmentä tuhatta piasteria.

Hän palasi vielä kerran Candiden luo ja sanoi, ettei hän sittenkään voinut viedä häntä Veneziaan vähemmästä kuin kolmestakymmenestä tuhannesta piasterista.

-- Saatte siis kolmekymmentä tuhatta, vastasi Candide.

Ohoh, ajatteli tähän hollantilainen kauppias, kolmekymmentä tuhatta piasteria ei siis merkitse mitään tälle miehelle; varmaankin on noitten molempien lampaitten selässä satumaisia aarteita. Mutta jääköön nyt asia tälleen toistaiseksi. Parasta on pistää nyt ensiksi varmuuden vuoksi taskuunsa nuo kolmekymmentä tuhatta piasteria, sittepähän nähdään!

Candide möi kaksi pientä timanttia, joista jo pienempi oli arvoltaan suurempi kuin se summa minkä kippari oli pyytänyt. Hän maksoi matkansa etukäteen ja molemmat lampaat kuljetettiin laivaan. Candide astui myös pieneen veneeseen, mennäkseen sillä laivaan, joka kellui kauempana sataman edustalla. Mutta tätä otollista hetkeä käyttikin kapteeni hyväkseen, hän nosti samassa purjeet ja irroitti ankkurin. Tuuli oli hänelle myötäinen ja pian katosi laiva hämmästyneen ja pelästyneen Candiden näkyvistä.

-- Voi, huusi hän, tämäpä on oikein vanhan maailman arvoinen kepponen! Hän palasi takaisin rannalle kovin synkällä mielellä. Eikä ihmekään. Olihan hän juuri kadottanut omaisuuden, jolla olisi voinut täyttää vaikka kahdenkymmenen hallitsijan aarre-aitat.

Hän lähti erään hollantilaisen tuomarin luo. Ja vähän kiihottunut kun oli, kolkutti hän tuimasti ovea. Hän astui sisään, kuvasi onnettomuutensa ja huusi tätä tehdessään vähän kovaäänisemmin kuin mikä oli soveliasta. Aluksi tuomari sentähden tuomitsi hänet kymmenen tuhannen piasterin sakkoihin loukkaavasta käytöksestä. Sitten hän vasta alkoi kuunnella häntä kärsivällisemmin, lupasi ottaa hänen asiansa tutkittavaksi heti kun kauppias oli palannut sekä vaati vielä toiset kymmenentuhatta piasteria vaivojensa palkkioksi tästä neuvottelusta.

Nämä kokemukset masensivat Candiden kokonaan. Tosin oli hänelle jo elämässä tapahtunut monenlaisia ja tuhatkertaa tuskallisempia onnettomuuksia, mutta se kylmäverinen tapa, jolla tuomari ja laivakippari nyt viimeksi olivat hänen luottamustaan väärinkäyttäneet, kiehutti hänen sappeaan ja teki hänet synkän raskasmieliseksi. Ihmisten pahuus esiintyi äkkiä hänen sielunsa silmille koko alastomassa rumuudessaan ja se teki kaikki hänen ajatuksensa surullisiksi.

Vihdoin sai hän kuulla, että eräs ranskalainen laiva oli lähdössä Bordeaux'hon ja koska hänellä ei enää ollut mitään timanteilla kuormitettuja lampaita kuljetettavanaan, vuokrasi hän siitä kohtuhinnasta itselleen hytin ja antoi samalla kuuluttaa kaupungilla, että jos löytyisi joku sellainen kunniallinen ihminen, joka tahtoisi tehdä hänelle matkaseuraa, antaisi hän hänelle vapaan matkan, ruuan ja kaksi tuhatta piasteria, kuitenkin sillä ehdolla, että tämän miehen tuli olla onnettomin ihminen koko maassa.

Halukkaita ilmestyi niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet edes kokonaiseen laivastoon. Candide erotteli senvuoksi ensin heidän joukostaan lähemmän tarkastelun alaiseksi noin parikymmentä henkilöä, joilla hänen mielestään näytti olevan parhaimmat edellytykset täyttää hänen ehtonsa, myöskin mitä seuran pitoon tulee, ja jotka muuten kaikki väittivät ansaitsevansa etusijan. Hän vei heidät kaikki ravintolaan ja tarjosi heille illallista sillä ehdolla, että jokainen valallaan vannoisi kertoa elämän tarinansa suoraan ja vääristelemättä, luvaten valita sen, joka hänen mielestään tuntui kaikkein säälittävimmältä ja jolla oli eniten syytä olla tyytymätön tilaansa. Kaikille muille lupasi hän myös antaa jonkun apurahan.

Kokous kesti aina kello neljään aamulla. Kuunnellessaan heidän seikkailujaan muisteli hän, mitä vanha muori oli hänelle sanonut silloin, kun he olivat matkalla Buenos-Ayrekseen ja kuinka hän oli pannut päänsä pantiksi siitä, ettei laivalla ollut ainoatakaan sellaista, jolle ei olisi joskus tapahtunut suuria onnettomuuksia.

Ja jokaisen uuden elämäntarinan kohdalla hän muisti Panglossia. Olisipa tuon Panglossparan nyt vaikea puolustaa järjestelmäänsä, ajatteli hän. Toivoisinpa melkein, että hän olisi mukana. Jos jossakin on kaikki hyvin, niin on se vain Eldoradossa, eikä missään muualla maan päällä.

Vihdoin lankesi hänen valintansa erään köyhän tiedemiehen osalle, joka oli työskennellyt kymmenen vuotta Amsterdamin kirjankustantajien hyväksi. Hänen mielestään ei voinut maailmassa olla enää sen tympäisevämpää ammattia.

Tämä oppinut mies, joka muuten oli erinomaisen hyvä ihminen, oli kokenut monenlaista kovaa. Hänellä oli ollut vaimo, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, poika, joka oli antanut selkään hänelle, tytär, joka oli hyljännyt hänet ja karannut erään portugalilaisen kanssa. Häneltä oli juuri riistetty eräs pieni virka, jolla hän eli, ja Surinamin papit vainosivat häntä, sentähden, että he pitivät häntä socinianina. [Socinianit, eräs 1500 luvulla syntynyt lahko, joka kielsi kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden.]

On kyllä myönnettävä, että kaikki nuo muut olivat vähintäin yhtä onnettomia, mutta Candide valitsi hänet siksi, että hän toivoi tuon oppineen miehen seurasta paljon huvia matkalla.

Kaikkien muitten mielestä Candide oli kovin epäoikeudenmukainen. Mutta hän lauhdutti heitä lahjoittamalla kullekin sata piasteria.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui merellä.

Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet; ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja aineellisesta kurjuudesta.

Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta, maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta, ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan Panglossin järjestelmään päin.

-- Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja henkisestä pahasta?

-- Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja pahan periaatteelle.]

-- Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole manikealaisia.

-- Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella toisin.

-- Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.

-- Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin. Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa, jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin, lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut manikealainen.

-- Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.

-- Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole koskaan nähnyt.

Heidän näin keskustellessaan kuului äkkiä kanuunan pauketta. Ja jyske yltyi hetki hetkeltä. Jokainen tarttui kaukoputkeensa. Nähtiin kaksi laivaa, jotka sotivat noin kolmen penikulman päässä toisistaan. Tuuli ajoi molemmat laivat niin lähelle ranskalaista, että siitä vallan ilokseen saattoi katsella taistelun kulkua. Vihdoin toinen laivoista tähtäsi toiseen niin syvällekäyvän ja oikeaan osatun yhteislaukauksen, että se paikalla upposi. Candide ja Martin erottivat aivan selvästi uppoavan laivan kannella noin satakunta ihmistä, jotka kaikki kohottivat kätensä taivasta kohden päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja; hetki senjälkeen ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään.

-- Tuossa nyt on, sanoi Martin, yksi esimerkki siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.

-- Totta on, sanoi Candide, että tuollaisessa kohtauksessa on jotakin pirullista.

Heidän näin puhellessaan hän huomasi jotakin heleänpunaista, joka ui meressä aivan lähellä heidän laivaansa. Laskettiin vene vesille tutkimaan, mitä se voisi olla. Se oli yksi Candiden lampaista. Ja hän iloitsi enemmän saadessaan tämän yhden takaisin kuin mitä hän oli surrut menettäessään sata, vaikka ne kaikki olivat Eldoradon suurilla timanteilla kuormitettuja.

Ranskalainen kapteeni sai piankin selville, että jälelle jääneen laivan kapteeni oli espanjalainen ja upotetun laivan päällikkö taaskin hollantilainen merirosvo: sama juuri, joka oli varastanut Candiden aarteet. Ne äärettömät rikkaudet, jotka tuo roisto oli anastanut, makasivat nyt hänen kerallaan meren pohjalla; ja ainoastaan yksi lammas oli pelastunut.

-- Kuten näette, sanoi Candide Martinille, seuraa rikosta myös joskus rangaistus. Tuo hollantilainen hirtehinen sai juuri sellaisen kohtalon, minkä hän ansaitsikin.

-- Se on kyllä totta, sanoi Martin, mutta oliko välttämätöntä, että myös kaikkien muiden laivalla olevien matkustajien piti hukkua? Jumala rankaisi tuota lurjusta, mutta piru upotti kaikki muut.

Sillä välin sekä ranskalainen että espanjalainen laiva jatkoivat matkaansa ja Candide ja Martin jatkoivat myös rauhassa keskusteluaan. He väittelivät yhtä mittaa kaksi viikkoa ja kahden viikon päästä he olivat yhtä pitkällä kuin ensimäisenäkin päivänä. Mutta pääasia kummallekin oli vain saada puhua, välittää ajatuksiaan ja lohduttaa toisiaan.

Candide silitti hyväilevästi lammastaan.

-- Koska kerran olen saanut sinut takaisin, puheli hän, saanen varmasti vielä Kunigundankin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Candide ja Martin lähestyvät Ranskan rantoja ja selittelevät toisilleen mielipiteitään.

Vihdoin tuli Ranskan rannikko näkyviin.

-- Oletteko koskaan ollut Ranskassa, herra Martin? kysyi Candide.

-- Olen, vastasi Martin, olen vaeltanut monen maakunnan läpi. Toisissa on puolet asukkaista hulluja, toisissa on väestö liian viekasta, toisissa liian hyvänahkaista ja typerää, toisissa turhanpäiväisesti kaunosieluilevaa; mutta jokaikisessä poikkeuksetta on ihmisten ensimäinen ja tärkein askare rakkaus, toinen panettelu ja kolmas roskan puhuminen.

-- Mutta, herra Martin, oletteko koskaan nähnyt Parisia?

-- Olen kyllä, olen nähnyt Parisinkin. Se on kokoomus, kaikista yllämainituista ihmislajeista. Se on kaaos, sekasortoinen tungos, jossa kaikki ihmiset etsivät huvitusta, mutta ei juuri kukaan löydä sitä, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän. Mutta en ole oleskellut siellä pitkää aikaa. Heti kun saavuin sinne, varastettiin minulta kaikki, mitä minulla oli, Saint-Germainen markkinoilla; lisäksi pidätettiin minut itseni muka varkaana ja sain istua kahdeksan päivää vankilassa. Senjälkeen rupesin korjauslukijaksi erääseen kirjapainoon ja ansaitsin siten niin paljon rahaa, että saatoin jälleen palata jalkaisin Hollantiin. Opin kuitenkin tällä aikaa tarpeeksi tuntemaan tämän kaupungin kirjalliset, valtiolliset ja hengelliset koirankuonolaiset. Sanotaan, että ihmiset siellä muka olisivat kovin kohteliaita ja rakastettavia, -- uskoo, kuka tahtoo!

-- Minä puolestani, sanoi Candide, en ole lainkaan utelias näkemään Ranskaa. Voitte hyvin ymmärtää, että kun kerran on ollut kokonaisen kuukauden Eldoradossa, ei maailmassa enää ole mitään muuta näkemisen arvoista kuin neiti Kunigunda. Lähden häntä Veneziaan odottelemaan. Matkustamme Ranskan halki suoraan Italiaan. Tulette kai mukaan, vai kuinka?

-- Sangen mielelläni, sanoi Martin. Sanotaan tosin, että Veneziassa ei ole hyvä muilla kuin sen omalla aatelistolla, mutta että siellä kuitenkin otetaan vieraanvaraisesti vastaan muukalaisiakin, jos heillä vain on paljon rahaa. Minulla ei ole sitä ollenkaan, teillä sitävastoin on ja minä seuraan teitä kaikkialle.

-- Mutta kesken kaikkia, sanoi Candide, luuletteko, että maa alkuaan on ollut merenä, niinkuin vakuutetaan tuossa paksussa kirjassa, jota kapteenimme kulettaa mukanaan?

-- Minä en luule siitä asiasta yhtään mitään, sanoi Martin, enkä yleensä kallista korvaani sellaisille hourailuille enemmän kuin niillekään, mitä meille nykyaikana syötetään.

-- Mutta mitä tarkoitusta varten on siis maailma oikeastaan luotu? kysyi Candide.

-- Raivostuttaakseen meitä, vastasi Martin.

-- Eikö teistä ole hyvin ihmeellistä, jatkoi Candide, tuo mitä kerroin Pitkäkorvien maasta, tarkoitan noiden molempien tyttöjen rakkautta apinoihin?

-- Ei ollenkaan, sanoi Martin. Mitä ihmeellistä siinä olisi, minä olen nähnyt maailmassa niin paljon merkillisempiäkin asioita.

-- Luuletteko siis, kysyi Candide, että ihmiset aina ovat tappaneet toisiaan samoin kuin he nyt tekevät, että he aina ovat olleet yhtä valheellisia, petollisia, kavaloita, kiittämättömiä, rosvoilevia, epäluotettavia, heikkoja, halpamaisia, kateellisia, persoja, juoppoja, saitoja, kunnianhimoisia, verenhimoisia, panettelevia, irstailevia, sokean kiihkomielisiä, tekopyhiä ja tyhmiä?

-- Luuletteko te, kysyi Martin, että kyyhkyshaukat aina ovat syöneet kyyhkysiä, kun ovat saaneet niitä kynsiinsä?

-- Epäilemättä, sanoi Candide.

-- No, niin, sanoi Martin, jos kyyhkyshaukoilla aina on ollut sama luonne, miksi siis ihmiset olisivat vaihtaneet omaansa?

-- Oh, sanoi Candide, onpa siinä eroa sentään, sillä ihmisen vapaa tahto...

Näin haastellen he saapuivat Bordeaux'hon.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui Ranskassa.

Candide viipyi Bordeaux'ssa vain sen aikaa, että hän ehti myydä muutamia Eldoradon kiviä ja hankkia itselleen hyvät kahdenistuttavat matkavaunut; sillä hän ei voinut enää hetkeäkään olla ilman rakasta Martin-filosofiaan. Mikä häntä muuten kovasti murhetutti, oli se, että hänen täytyi erota lampaastaan, jonka hän luovutti Bordeaux'n Tiedeakatemialle, joka julisti, että sen vuoden palkinnon saajan oli vastattava kysymykseen, minkätähden tämä lammas oli punainen. Palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaiselle oppineelle, joka todisti "A plus B, minus C, jaettuna Z:llä" kaavan avulla, että lampaan täytyi olla juuri punainen ja että sen välttämättä täytyi kuolla lammaskapiin.

Kaikki matkustajat, jotka Candide tapasi majataloissa matkan varrella, sanoivat hänelle:

-- Me matkustamme Parisiin.

Tämä yleinen matkakiihko herätti hänessäkin halun nähdä tätä pääkaupunkia. Eikä sinne poikkeaminen sitä paitsi merkinnyt suurtakaan mutkaa Venezian reitissä.