Part 4

Meidän tilaamme eivät ryssät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota. Mutta onneksi on kaikkialla ranskalaisia haavalääkäreitä ja eräs sellainen, hyvin taitava lisäksi, otti meidät hoitoonsa ja paransi meidät. Ja ikäni kaiken olen muistava häntä sentähden, että hän, sitten kun haavani olivat menneet umpeen, teki minulle eräänlaisia ehdotuksia. Sitäpaitsi kehoitti hän meitä kaikkia lohduttautumaan parhaamme mukaan sekä vakuutti, että useissa piirityksissä oli tapahtunut samanlaista ja että sotalaki oli sellainen.

Heti kun toverini pääsivät jalkeille, lähetettiin heidät Moskovaan. Minä jouduin erään pajarin osalle, joka pani minut puutarhatyöhön ja antoi minulle pampustaan kaksikymmentä kertaa päivässä. Mutta kahden vuoden kuluttua tämä herra telotettiin yhdessä kolmenkymmenen muun pajarin kanssa joittenkin hovirettelöiden vuoksi; silloin käytin tilaisuutta hyväkseni ja pakenin. Vaelsin läpi koko Venäjän valtakunnan. Olin kauan aikaa kapakkatyttönä Rigassa, myöhemmin myös Rostockissa, Wismarissa, Leipzigissä, Casselissa, Utrechtissa, Leydenissä, Haagissa ja Rotterdamissa. Kurjuudessa ja häpeässä olen saanut vanhettua, vailla toista pyllynpuoliskoa, hetkeksikään unhottamatta, että sentään olen paavin tytär. Sadat kerrat olen aikonut tappaa itseni, mutta aina on elämänrakkaus minut siitä pidättänyt. Tämä naurettava heikkous on epäilemättä yksi meidän kaikkein turmiollisimpia taipumuksiamme, sillä ei ole mitään sen typerämpää, kuin yhä edelleenkin kantaa taakkaa, jonka kuitenkin joka hetki tahtoisi heittää maahan, inhota omaa olemassa-oloaan ja kuitenkin pitää siitä kiinni, toisin sanoen hyväillä sitä käärmettä, joka kalvaa meitä, kunnes se on syönyt loppuun sydämemme.

Niissä maissa, joiden halki kohtalo on minut kulettanut, ja niissä kapakoissa, joissa olen palvellut, olen nähnyt äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat sadatelleet elämäänsä, mutta en ole nähnyt muuta kuin kaksitoista, jotka vapaaehtoisesti ovat tehneet lopun kurjuudestaan; ne olivat: kolme neekeriä, neljä englantilaista, neljä geneveläistä ja eräs saksalainen professori nimeltä Robek.

Lopuksi jouduin juutalaisen don Issaskarin palvelukseen. Hän antoi minut teidän käytettäväksenne, kaunis neitiseni. Kiinnyin teidän kohtaloonne, niin että teidän seikkailunne olivat melkein lähempänä sydäntäni kuin omani. Enkä olisi edes koskaan puhunutkaan onnettomuuksistani, ellette olisi hieman härnänneet minua ja ellei yleensä olisi tapana laivamatkoilla ajan kuluksi tarinoida.

Niinpä niin neitiseni, minä olen vanha ja kokenut ja tunnen maailman menon. Pyytäkääpäs vain huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan teille elämänvaiheensa, ja jos heidän joukossaan on yksikään ainoa, joka ei monesti olisi kironnut elämäänsä ja luullut olevansa maailman onnettomin ihminen, niin saatte heittää minut vaikka pää edellä mereen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kuinka Candiden täytyi erota kauniista Kunigundasta ja muorista.

Kun kaunis Kunigunda oli kuullut muorin tarinan, osoitti hän tälle kaikkea sitä kunnioitusta, minkä niin ansiokas ja korkeasäätyinen henkilö oli oikeutettu saamaan. Hän otti myös varteen hänen ehdotuksensa sekä pani kaikki matkustajat vuoron perään kertomaan elämäntarinansa. Kunigundan ja Candiden täytyi myöntää, että muori oli oikeassa.

-- Onpa suuri vahinko, sanoi Candide, että tuo viisas Pangloss on tullut vastoin kaikkia hyviä tapoja hirtetyksi autodafee-juhlissa. Hän osaisi puhua meille ihailtavia asioita kaikesta siitä ruumiillisesta ja henkisestä pahasta, jota on sekä maalla että merellä ja minullakin olisi nyt tarpeeksi rohkeutta kaikella kunnioituksella tehdä muutamia vastaväitteitä.

Kun kaikki olivat ehtineet kertoa tarinansa, oli matkakin lopussa: saavuttiin Buenos-Ayreksen satamaan. Kunigunda, kapteeni Candide ja muori menivät suoraa päätä kuvernööri don Fernando d'Ibaraa y Eigueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzan luo. Tämä aatelisherra oli kovin ylpeä, niinkuin ainoastaan niin monella nimellä varustettu henkilö voi olla. Hän kohteli kaikkia miehiä mitä ylhäissäätyisimmällä halveksumalla, nosti puhuessaan nenänsä niin korkealle ilmaan, korotti äänensä niin käskeväksi, esiintyi ja käyttäytyi kaikin puolin niin mahtipontisesti ja pöyhkeilevästi, että kaikkien, joilla oli kunnia päästä hänen puheilleen, teki mieli antaa hänelle selkään. Naisia hän sitävastoin rakasti intohimoisesti.

Kunigunda oli hänen mielestään kauneinta, mitä hän vielä koskaan oli nähnyt. Ensi töikseen hän kysyi, oliko Kunigunda kenties kapteenin rouva. Se synkeä ilme, jolla hän teki tämän kysymyksen, pelästytti Candidea. Hän ei uskaltanut sanoa, että Kunigunda oli hänen vaimonsa, koska hän itse asiassa ei ollut sitä; hän ei myöskään uskaltanut nimittää häntä sisarekseen, koska hän yhtä vähän oli sitä; ja vaikkakin tällainen hätävalhe oli hyvin suosittu jo vanhalla ajalla ja vaikkakin se voi olla hyödyllinen nykyajankin ihmisille, niin oli Candiden sielu kuitenkin aivan liian puhdas tässäkään tapauksessa poiketakseen totuudesta.

-- Neiti Kunigunda, sanoi hän, tahtoo epäilemättä tehdä minulle sen kunnian, että hän menee kanssani naimisiin ja me anomme nöyrimmästi, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi pitää meille häät.

Don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souza kiersi ylös viiksensä ja hymyili happamesti; sitten antoi hän kapteeni Candidelle määräyksen mennä pitämään kompanian tarkastusta.

Candide totteli. Kuvernööri jäi kahden neiti Kunigundan kanssa.

Hän tunnusti hänelle intohimoisesti rakkauttaan, vakuutti jo seuraavana päivänä naivansa hänet alttarin edessä, tai jollakin muulla tavoin, aivan niinkuin Kunigundalle vain olisi mieluisinta. Kunigunda pyysi neljännestunnin miettimisaikaa kysyäkseen neuvoa muorilta ja antaakseen lopullisen päätöksensä.

Muori sanoi Kunigundalle:

-- Neitiseni, teillä on seitsemänkymmentä kaksi sukupolvea esi-isiä eikä niin killinkiäkään rahaa ja jos vain sanotte yhden ainoan sanan, pääsette naimisiin Etelä-Amerikan mahtavimman aatelisherran kanssa, jolla sitäpaitsi on hyvin kauniit viikset. Sopiiko teidän nyt ylvästellä niin turhan tarkalla uskollisuudella. Bulgarialaiset ovat raiskanneet teidät, eräs juutalainen ja eräs inkvisiittori ovat myös molemmat omistaneet suosionne, eikä sitäpaitsi hätä lue lakia. Sen vain sanon, että jos olisin teidän sijassanne, ottaisin empimättä miehekseni herra kuvernöörin, jolloin myös samalla tulisin tilaisuuteen tekemään kapteeni Candiden onnelliseksi.

Sillä aikaa kun muori täten haasteli kaikella sillä viisaudella ja varovaisuudella, minkä ikä ja kokemus ovat omiaan ihmisessä kasvattamaan, laski pieni laiva satamaan, laivassa oli "alkadi" [alkadi = espanjalainen rauhantuomari] ja useita "alguazilejä" [alguazili = espanj. poliisi].

Asian laita oli nimittäin tällainen:

Muori oli aivan oikein arvannut, että juuri tuo leveähihainen fransiskaani-munkki oli varastanut Kunigundan timantit ja rahat silloin kun he tekivät tuon pikaisen pakoretken Candiden kanssa.

Sama munkki tarjosi sitten kaupaksi muutamia näistä kalleuksista eräälle jalokivikauppiaalle, joka tunsi ne suur-inkvisiittorin omaisuudeksi. Fransiskaani-munkki hirtettiin, mutta ennen kuolemaansa tunnusti hän varastaneensa ne, sekä kuvaili, minkä näköisiä ne henkilöt olivat, joilta hän oli ne varastanut, ja minne päin he olivat matkalla. Candiden ja Kunigundan pako oli jo tullut ilmitietoon. Heitä oli lähetetty kiinni ottamaan Cadizissa ja sieltä taas viipymättä lähdetty laivalla heitä takaa-ajamaan. Ja tämä laiva oli jo Buenos-Ayreksen satamassa.

Tieto siitä että "alkadi" oli tullut kaupunkiin ottamaan kiinni suur-inkvisiittorin murhaajia, levisi heti kaikkialle.

Viisas muori oli heti selvillä siitä, kuinka tässä tapauksessa oli meneteltävä.

-- Te ette mitenkään voi paeta, sanoi hän Kunigundalle, eikä teillä ole mitään pelättävääkään. Ettehän te ole tappanut hänen korkea-arvoisuuttaan. Ja sitäpaitsi ei kuvernööri, joka rakastaa teitä, tule sallimaan, että teitä pahoin pidellään. Jääkää paikoillenne kaikessa rauhassa.

Samassa riensi muori myös Candiden luo.

-- Paetkaa, sanoi hän, tai olette tunnin kuluttua roviolla.

Ei ollut hetkeäkään hukattavana. Mutta kuinka voida erota Kunigundasta! Ja minne paeta?

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuinka Paraguayn jesuiitat ottivat vastaan Candiden ja Cacambon.

Candide oli Cadizista ottanut itselleen sekarotuisen palvelijan, jollaisia on paljon Espanjan rannikoilla ja siirtomaissa. Hän oli erään tukumanilaisen mestitsin poika ja vain neljännesosaltaan espanjalainen. Hän oli ollut jos jonakin: kuoropoikana, lukkarina, merimiehenä, maallikkomunkkina, sotamiehenä, lakeijana. Hänen nimensä oli Cacambo ja hän rakasti suuresti herraansa, sentähden että hänen herransa oli kovin hyvä ihminen hänen mielestään.

Cacambo satuloitsi mitä suurimmalla kiireellä molemmat andalusialaiset hevoset.

-- Rakas isäntäni, sanoi hän, seuratkaamme muorin neuvoa, lähtekäämme heti ja ratsastakaamme taaksemme vilkaisematta, niin että kaviot kypenöi.

Candide puhkesi itkuun.

-- Oi, sinä minun rakas Kunigundani, täytyykö minun jättää sinut nyt juuri, kun kuvernööri aikoi naittaa meidät! Voi Kunigunda, kuinka käy sinun nyt tässä vento-vieraassa maassa!

-- Hänen käy, niinkuin hänen tuleekin käydä, sanoi Cacambo, naiset eivät koskaan joudu pulaan, Jumala pitää kyllä huolen heistä. Mutta kiiruhtakaamme nyt!

-- Mihinkä sinä minut viet? Minne menemme? Ja mitä teemme ilman Kunigundaa? kysyi Candide.

-- Kautta pyhän Compostellan Jakobin, vastasi Cacambo, pitihän teidän tulla sotimaan jesuiittoja vastaan, no, menkäämme sotimaan heidän puolestaan! Minä tunnen tiet jotenkin hyvin ja opastan teidät suoraan heidän valtakuntaansa. He tulevat olemaan aivan ihastuksissaan, saadessaan kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta ja teillä tulee olemaan heidän keskuudessaan loistava ura. Jos ei menesty toisessa maailmassa, niin menestyy toisessa. Sitäpaitsi on erittäin hupaista nähdä ja tehdä uusia asioita.

-- Sinä olet siis joskus ennen ollut Paraguayssa? kysyi Candide.

-- Olkaa varma siitä, sanoi Cacambo; minä olen ollut ruoskijana Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kollegiossa ja minä tunnen _los padres_'ien, näiden "isien" hallituksen yhtä hyvin kuin Madridin kadut. Se on jotakin aivan ihailtavaa. Valtakunta on läpimitaten jo kolme sataa penikulmaa ja se on jaettu kolmeenkymmeneen maakuntaan. _Los padres'illa_ on kaikki ja kansalla ei ole mitään, se on oikeuden ja järjen suoranainen mestariteos. Itse puolestani en tiedä mitään niin jumalallista kuin _los padres_'it, jotka täällä käyvät sotaa Espanjan ja Portugalin kuninkaita vastaan ja jotka Europassa ovat heidän rippi-isiään, jotka täällä tappavat espanjalaisia ja jotka Madridissa lähettävät heitä taivaaseen. Tämä näytelmä on minusta vallan ihastuttava. Teistä tulee onnellisin kaikista ihmisistä. Ja kuinka _los padres_'it tulevatkaan iloitsemaan saadessaan tietää, että he saavat kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta.

Heti kun he olivat saapuneet ensimäiselle rajapyykille, ilmoitti Cacambo vahtisotilaille, että eräs kapteeni pyysi saada puhua hänen pyhyytensä yli-päällikön kanssa. Siitä vietiin sana päävartioon, josta eräs paraguaylainen upseeri lähti alamaisimmin viemään sanomaa ylipäällikölle.

Candidelta ja Cacambolta riisuttiin ensiksi aseet ja heidän molemmat hevosensa otettiin talteen. Sitten vietiin nuo molemmat muukalaiset kahden sotilasrivin keskitse ylipäällikön eteen; tämä seisoi kunniakujan perällä, kolmikulmainen hattu päässä, kaapu korvissa, miekka sivulla ja piikki kädessä. Hän antoi merkin. Heti astui esiin pari tusinaa sotamiehiä, jotka piirittivät vastatulleet. Eräs kersantti selitti heille, että heidän tuli odottaa, että ylipäällikkö ei voinut nyt puhua heidän kanssaan, että hänen korkea-arvoisuutensa priori ei sallinut kenenkään espanjalaisen aukaista suutaan muuta kuin hänen läsnäollessaan eikä viipyä kolmea tuntia kauemmin maassa.

-- Ja missä on sitten hänen korkea-arvoisuutensa priori? kysyi Cacambo.

-- Hän meni messusta päästyään paraatiin, vastasi kersantti, ettekä te pääse suutelemaan hänen kannuksiaan ennenkuin kolmen tunnin kuluttua.

-- Mutta, sanoi Cacambo, hra kapteeni, joka on kuolemaisillaan nälkään samoinkuin minäkin, ei ole mikään espanjalainen, hän on saksalainen. Emmekö sentähden voisi saada vähän aamiaista sill'aikaa kun odotamme hänen Pyhää Korkeuttaan?

Kersantti kiiruhti tuota pikaa tekemään tästä keskustelusta selkoa ylipäällikölle.

-- Herra olkoon kiitetty, sanoi tämä. Koska hän on saksalainen, voin puhella hänen kanssaan. Vietäköön hän siis minun lehtimajaani.

Heti vietiin Candide lehvistä rakennettuun vastaanottohuoneeseen, jota koristi viheriäisestä ja kultaillusta marmorista tehty kaunis pylväskäytävä sekä lukuisia ristikkohäkkejä, joissa näkyi papukaijoja, kolibreja, helmikanoja ja kaikenlaisia mitä harvinaisimpia lintuja.

Mainio aamiainen odotti kultavadeilla. Ja hänen pyhyytensä isä ylipäällikkö astui lehtimajaan aterioimaan samoihin aikoihin kun paraguaylaisetkin ulkona alkoivat syödä maissiaan puulautasilta maassa polttavassa auringon paahteessa.

Hän oli hyvin kaunis nuori mies, jolla oli täyteläiset posket, hieno, valkea ja verevä iho, kaarevat kulmakarvat, eloisat silmät, ruusuiset korvat, heleänpunaiset huulet. Hän oli ylpeän näköinen, mutta ei samalla tavoin kuin espanjalaiset tai jesuiitat. Candidelle ja Cacambolle annettiin takaisin aseet, jotka heiltä äsken oli riistetty, samoin nuo molemmat andalusialaiset hevoset. Cacambo antoi niille kauraa lehtimajan kuistin suulla ja piti kaikkien äkkiyllätysten varalta koko ajan niitä tiukasti silmällä.

Candide suuteli ensin ylipäällikön kauhtanan lievettä, sitten he istuivat pöytään.

-- Te olette siis saksalainen, kysyi jesuiitta häneltä saksaksi.

-- Olen, pyhä isä, vastasi Candide.

Näitä sanoja vaihtaessaan katselivat he kumpikin toisiaan mitä suurimmalla hämmästyksellä, voimatta salata liikutustaan.

-- Ja mistä osasta Saksaa te olette kotoisin? kysyi jesuiitta.

-- Tuosta kurjasta Westfalin maasta, sanoi Candide. Olen syntynyt Thunder-ten-Tronckhin linnassa.

-- Taivas! Onko se mahdollista? huudahti ylipäällikkö.

-- Oi ihmeiden ihmettä! huudahti Candide.

-- Olisitteko se todellakin te! sanoi ylipäällikkö.

-- Tämä ei ole mahdollista! sanoi Candide.

He kaatuivat kumpikin selälleen pelkästä ällistyksestä. Sitten he syleilivät toisiaan ja vuodattivat runsaita kyynelvirtoja.

-- Pyhä isäni, voinko uskoa silmiäni! Te olette siis kauniin Kunigundan veli, sama, jonka bulgarialaiset tappoivat! Te olette herra paroonin poika, te paraguaylainen jesuiitta! Onpa tämä maailma hyvin kummallinen kapine. Oi, Pangloss, Pangloss, kuinka te nyt olisitte iloinen, ellette olisi hirtetty!

Ylipäällikkö lähetti pois ne neekeriorjat ja paraguaylaiset palvelijat, jotka olivat aterian aikana kaataneet viiniä vuorikristallista tehtyihin maljakkoihin. Hän kiitti sitten Jumalaa ja pyhää Ignatiusta tuhansia kertoja yhä pitäen syleilyssään Candidea. Ja heidän molempain kasvot kylpivät kyyneleissä.

-- Mutta varmasti tulette vielä enemmän hämmästyneeksi, liikutetuksi ja järkytetyksi, sanoi Candide, jos ilmoitan teille, että neiti Kunigunda, teidän sisarenne, josta olette luulleet, että hän makaa kuolleena bulgarialaisten puukko vatsassaan, onkin elossa ja mitä parhaimmissa voimissa.

-- Missä?

-- Lähimmässä naapuristossanne Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona, jota vastaan yhdessä tahdomme taistella.

Jokainen uusi sana, jonka he tämän pitkän keskustelun aikana lausuivat, ilmitoi uusia ihmeitä ja lisäsi heidän hämmästystään. He puhuivat, kuuntelivat ja katselivat kaikesta sielustaan ja mielestään.

Ja koska he olivat saksalaisia, viipyivät he kauan pöydässä ja odotellessaan hänen korkea-arvoisuuttaan prioria haasteli ylipäällikkö rakkaalle Candidelleen seuraavasti.

VIIDESTOISTA EUKU.

Kuinka Candide tappoi rakkaan Kunigundansa veljen.

Koko elämäni ijän tulen säilyttämään muistossani sen hirveän päivän, jolloin näin isäni ja äitini tapettavan ja sisareni raiskattavan.

Kun bulgarialaiset olivat menneet, ei jumaloitua sisartani löytynyt mistään. Mutta äitini, isäni, kaksi palvelijatarta ja kolme pientä poikaa, jotka kaikki oli surmattu, sekä minut heitettiin erääseen kärryyn, jossa meidät piti viedä haudattaviksi erääseen jesuiitta-kappeliin, kahden peninkulman päässä isäni linnasta. Muuan jesuiitta priiskoitti päällemme pyhää vettä, joka oli kamalan suolaista; siitä pirskahti muutamia pisaroita silmilleni; pyhä isä huomasi silloin, että silmäluomeni värähtivät. Hän pani kätensä sydämelleni ja tunsi, että se vielä sykki. Minulle annettiin apua ja kolmen viikon kuluttua olin yhtä terve kuin ennenkin.

Kuten tiedätte, rakas Candideni, olin hyvin kaunis nuorukainen. Kävin päivä päivältä vain kauniimmaksi ja niinpä hänen pyhyytensä isä Croust, luostarin apotti, kiintyi minuun hyvin hellillä ystävyyden siteillä. Hän antoi minulle noviisinpuvun ja joku aika sen jälkeen lähetettiin minut Roomaan itse pyhän päämiehemme luo, joka tarvitsi käytettäväkseen nuoria saksalaisia jesuiittoja. Paraguayn hallitsijat ottavat nimittäin hyvin epäkernaasti vastaan espanjalaisia jesuiittoja; he pitävät enemmän muukalaisista, joita he luulevat voivansa paremmin hallita. Hänen pyhyytensä ylipäämies katsoi minut otolliseksi liittymään tämän viinamäen työntekijöihin, ja niin me sitten lähdimme matkaan, eräs puolalainen, eräs tyrolilainen ja minä. Tänne saavuttuani tehtiin minulle se kunnia, että minut nimitettiin alidiakooniksi ja luutnantiksi. Nyt olen jo eversti ja pappi.

Mitä sotaan tulee niin valmistamme Espanjan kuninkaan joukoille lämpimän vastaanoton. Minä vannon teille, että he kaikki joutuvat kirkonkiroukseen ja saavat selkäänsä. Itse Kaitselmus on lähettänyt teidät tänne meitä auttamaan. Mutta onko siis todellakin varma, että rakas sisareni Kunigunda on täällä lähellä, Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona?

Candide otti asian valalleen. Heidän kyyneleensä alkoivat uudestaan tulvia.

Parooni ei väsynyt syleilemään Candidea, hän nimitti häntä veljekseen ja pelastajakseen.

-- Ah! kenties on niin sallittu, sanoi hän, että vielä yhdessä saamme, rakas Candideni, astua voittajina kaupunkiin ja vapauttaa sisareni Kunigundan.

-- Se on minunkin korkein toivoni, sanoi Candide, sillä aikomukseni oli naida hänet ja toivon vieläkin voivani tehdä sen.

-- Te häpeämätön lurjus, vastasi parooni, tekö rohkenisitte luoda silmänne sisareeni, jolla on seitsemänkymmentäkaksi sukupolvea esi-isiä! Mikä kuulumaton röyhkeys puhua minulle niin uhkarohkeasta suunnitelmasta!

Candide, joka kerrassaan kivettyi senkaltaisesta puheesta, vastasi:

-- Pyhä isä, tässä asiassa ei auta kaikki maailman sukupolvet. Minä olen pelastanut sisarenne juutalaisen ja inkvisiittorin sylistä, hän on minulle suuressa kiitollisuuden velassa ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Mestari Pangloss sanoi minulle aina, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia ja saatte olla varma siitä, että minä nain hänet.

-- Senpä saamme nähdä, senkin vintiö, sanoi jesuiitta-parooni Thunder-ten-Tronckh. Ja samassa antoi hän hänelle aimo läimäyksen miekkansa kahvalla vasten kasvoja.

Heti veti myös Candide omansa esille ja upotti sen kahvaansa myöten jesuiitta-paroonin vatsaan. Mutta vetäessään sen siitä ulos vertahöyryävänä, pillahti hän itkuun.

-- Oi Jumalani, valitti hän, minä olen tappanut entisen herrani, ystäväni ja lankoni. Minä olen paras ihminen koko maailmassa ja nyt olen tappanut jo kolmannen ihmisen. Ja näiden kolmen joukossa oli kaksi pappia.

Cacambo, joka koko ajan oli ollut vahdissa kuistikon suulla, riensi heti saapuville.

-- Nyt ei meillä ole muuta neuvoa kuin myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, sanoi hänelle isäntänsä. Pian tulee varmaankin ihmisiä tänne lehtimajaan; täytyy kuolla ase kädessä.

Cacambo, joka ei suinkaan ensi kertaa ollut pappia kyydissä, ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän riisti paroonin yltä jesuiitta-kauhtanan ja verhosi Candiden siihen; sitten hän löi hänen päähänsä vainajan kolmikulmaisen hatun ja istutti hänet hevosen selkään.

Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

-- Menkäämme nyt täyttä neliä, rakas isäntäni. Kaikki ihmiset luulevat teitä jesuiitaksi, joka on menossa jakamaan käskyjä. Ja ennenkuin kukaan ymmärtää lähteä meitä takaa-ajamaan, olemme jo rajan ulkopuolella.

Ja näin sanoessaan hän oli jo kaukana huutaen espanjan kielellä:

-- Tehkää tilaa, tehkää tilaa, hänen ylhäisyydelleen everstille!

KUUDESTOISTA LUKU.

Miten molemmat matkamiehet joutuvat tekemisiin kahden tytön ja kahden apinan kanssa ja mitä heille tapahtui villien Pitkäkorvien parissa.

Candide ja hänen palvelijansa olivat jo rajojen ulkopuolella eikä kukaan leirissä vielä tiennyt mitään saksalaisen jesuiitan murhasta. Vikkelä Cacambo oli viisaasti kyllä sullonut reppuunsa leipää, suklaatia, kinkkua, hedelmiä ja muutamia viinipulloja. He olivat nyt andalusialaisilla hevosillaan tulleet aivan uppo-outoon maahan, jossa ei ollut minkäänlaisia teitä. Vihdoin aukeni heidän silmäinsä eteen kaunis, purojen halkoma niitty. Täällä molemmat matkamiehet päättivät levähtää ja päästivät hevosensa laitumelle. Cacambo ehdotti herralleen, että hekin söisivät ja näytti itse hänelle hyvää esimerkkiä.

-- Kuinka sinä luulet, sanoi Candide, että minä voisin syödä kinkkua, kun olen tappanut herra paroonin pojan ja kun olen ijäksi päivikseni tuomittu elämään erilläni kauniista Kunigundasta? Mitä hyödyttää pitkittää näitä kurjia päiviäni, jotka minun täytyy viettää kaukana hänestä, omantunnon vaivoissa ja epätoivossa? Ja mitä sanookaan _Journal de Trévoux_? [Jesuiittojen sanomalehti, perustettu 1701.]

Niin puhuessaan hän söi vahvasti koko ajan.

Aurinko laski. Nuo molemmat harhautuneet kuulivat äkkiä muutamia lyhyitä huutoja, jotka kuulostivat naisten ääniltä. He eivät tienneet, ilmaisivatko nämä huudot tuskaa vai iloa, mutta he nousivat kuitenkin nopeasti tuntien jonkinlaista outoa levottomuutta, joka helposti valtaa mielen tuntemattomassa maassa. Pian he saivat nähdä, mistä tuo kirkuna tuli. Kaksi aivan ilkialastonta nuorta tyttöä tuli keveästi juosten pitkin niityn vartta ja heidän jälessään juoksi kaksi apinaa, jotka koko ajan näykkivät heitä takapuolesta. Candide tuli liikutetuksi tästä näystä joutuen syvän säälin valtaan. Bulgarialaisten luona hän oli oppinut ampumaan ja hän olisi osannut ampua vaikka pähkinän puusta ollenkaan lehtiä satuttamatta. Hän tarttui senvuoksi kaksipiippuiseen espanjalaiseen pyssyynsä ja ampui kuoliaaksi nuo molemmat apinat.

-- Jumalalle kiitos! rakas Cacamboni, nyt olen pelastanut suuresta vaarasta nuo molemmat tyttöraukat, ja jos olenkin tehnyt synnin tappaessani inkvisiittorin ja jesuiitan, niin olen sen nyt sovittanut pelastaessani näiden molempain tyttöjen hengen. Ja kuka tietää, ehkä he hyvinkin ovat korkeasäätyisiä neitejä, jossa tapauksessa tämä seikkailu on meille suureksi ansioksi tässä maassa.

Hän aikoi jatkaa, mutta samassa tyrehtyivät häneltä sanat, kun hän näki, miten nuo molemmat tytöt hellästi syleilivät apinoita vuodattaen katkeria kyyneliä niiden kuolleiden ruumiiden ääressä ja täyttäen ilman tuskaisilla valitushuudoillaan.

-- En todellakaan odottanut heiltä niin suurta sielun jaloutta, sanoi hän vihdoin Cacambolle. Mutta tämä vastasi:

-- Olettepa te nyt asettaneet kauniisti asianne, rakas isäntäni! Te olette tappanut noiden neitien rakastajat!

-- Heidän rakastajansa! Olisiko se mahdollista! Sinä teet pilkkaa minusta, Cacambo! Et ikinä voi uskotella minulle mitään senkaltaista!

-- Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, aina te hämmästytte kaikesta. Mitä ihmettä siinä nyt on, että on sellaisiakin maita, joissa apinat saavuttavat naisten suosion. Nehän ovat sentään neljännes-osa-ihmisiä, aivan niinkuin minä olen neljännes-osa-espanjalainen.

-- Ah, nyt minä muistankin, sanoi Candide, mestari Panglossilta kuulleeni, että muinais-ajalla sellaisia asioita todellakin olisi tapahtunut ja että näistä ristisiitoksista olisi syntynyt olentoja sellaisia kuin aigipanit, faunit ja satyyrit, joita useat antiikin suurista henkilöistä kertovat nähneensäkin. Mutta minä luulin aina näitä kertomuksia pelkiksi taruiksi.