Part 3

Tuskin olin siitä tointunut, kun näin teidät edessäni paljaaksi riisuttuna, apposen alasti; se oli kauhistukseni, hämmästykseni, tuskani ja epätoivoni huippu. Sillä voinpa vakuuttaa teille, että teidän ihonne on vielä valkeampi, herkänheleämpi kuin bulgarialaisen kapteenini. Tämä näky teki kaksinkertaiseksi kaikki ne tunteet, jotka jo muutenkin minua rasittivat ja hivuttivat. Koetin huutaa, tahdoin sanoa: "Heretkää, raakalaiset!" mutta ääni takertui kurkkuuni ja huutoni olisivat olleetkin turhat.

Sitten kun teidät oli oikein kypsäksi ruoskittu, aloin kysellä itseltäni, kuinka on selitettävissä, että rakastettava Candide ja viisas Pangloss ovat Lissabonissa, toinen ottaakseen vastaan sata raipanlyöntiä ja toinen tullakseen hirtetyksi herra inkvisiittorin käskystä, jonka viimeksimainitun lemmitty minulla on kunnia olla? Pangloss on minua siis julmasti pettänyt sanoessaan, että kaikki aina käy mahdollisimman hyvin tässä maailmassa.

Olin syvästi liikutettu ja järkytetty, toisin vuoroin aivan poissa suunniltani, toisin vuoroin taas vähällä kuolla väsymyksestä. Päässäni pyörivät kaikenlaiset kuvat: isäni, äitini ja veljeni murha, tuon hävyttömän bulgarialaissotilaan tihutyö ja puukonisku, jonka sain häneltä, orjuuteni, kyökkipiian toimeni, bulgarialainen kapteenini, tuo kurja don Issaskar ja tuo inhoittava inkvisiittorini, tohtori Panglossin hirttäminen ja tuo suuri, juhlallinen _miserere_, jonka aikana teitä ruoskittiin ja ennenkaikkea se suudelma, jonka annoin teille kaihtimen takana, silloin kun viimeksi näin teidät. Kiitin sydämessäni Jumalaa, joka oli saattanut teidät jälleen luokseni niin monien koettelemuksien jälkeen.

Käskin vanhan apu-eukkoni pitää huolta teistä ja tuoda teidät tänne heti kun se vain kävisi päinsä. Hän on tehnyt erittäin hyvin tehtävänsä; joten minulla nyt on ollut onni nähdä teidät jälleen, kuulla teitä ja puhua teille...

Teillä mahtaa olla verinen nälkä, minulla on myöskin hyvä ruokahalu, alottakaamme sentähden illallisesta.

He istuutuivat sitten pöytään molemmat; ja illallisen jälkeen asettuivat he jälleen tuolle kauniille leposohvalle, josta jo äsken puhuimme. Siinä he olivat vieläkin samalla paikalla, kun signor don Issasskar, toinen talon molemmista isännistä, astui sisälle. Oli sabbatti-päivä; hän tuli sentähden nauttimaan oikeuksistaan ja ilmituomaan hellää rakkauttaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Mitä Kunigundalle, Candidelle, suurinkvisiittorille ja juutalaiselle sitten tapahtui.

Tämä Issaskar oli kuumaverisin hebrealainen, mitä vielä milloinkaan on nähty Israelissa sitten Babylonin vankeuden.

-- Sinä galilealainen narttu, huusi hän, eikö sinulle enää riitä herra suur-inkvisiittorikaan, pitääkö tämän lurjuksenkin vielä lisäksi jakaa kanssani.

Näin sanoen hän veti esiin pitkän tikarin, joka hänellä aina oli mukanaan, ja hyökkäsi Candiden kimppuun luullen vastapuoluettaan aseettomaksi. Mutta kunnon westfalilaisemmepa olikin puvustonsa mukana saanut muorilta myöskin kauniin sapelin. Ja vaikka hän olikin hyvin lempeä tavoiltaan ja luonnonlaadultaan, veti hän nyt esiin miekkansa ja survaisi israeliitan kuoliaaksi lattialle kauniin Kunigundan jalkojen juureen.

-- Pyhä Neitsyt, huusi tämä, miten meidän nyt käy! Ihminen on surmattu täällä minun luonani! Jos oikeudenpalvelijat tulevat, niin olemme hukassa!

-- Jos Panglossia ei olisi hirtetty, sanoi Candide, antaisi hän meille nyt hyvän neuvon tässä pulassa, sillä hän oli suuri filosofi. Mutta paremman puutteessa voimme kysyä neuvoa muoriltamme.

Hän oli hyvin viisas vanha nainen ja alkoi juuri jaella neuvojaan, kun toinen pieni ovi avautui. Tunti oli kulunut puoliyöstä, sunnuntai oli alkanut; ja tämä päivä kuului hra inkvisiittorille.

Hän astuu siis sisälle ja näkee kaikki: ruoskittamansa Candiden edessään miekka kädessä, kuolleen ruumiin lattialla, pelästyneen Kunigundan ja eukkopahasen, joka paraillaan oli jakelemassa neuvojaan.

On tärkeätä tietää, mitä tällä hetkellä tapahtui Candiden sielussa ja mihin suuntaan hänen ajatuksensa kulkivat.

Jos tämä pyhä mies nyt huutaa apua, ajatteli hän, joudun ehdottomasti poltettavaksi. Saman voi hän tehdä myös Kunigundalle. Hän on säälimättömästi ruoskittanut minua, hän on kilpakosijani. Ja kun kerran nyt olen päässyt tappamisen vauhtiin, lienee parasta etten siekaile.

Tämä ajatuksenjuoksu oli selvä ja nopea, ja antamatta suur-inkvisiittorille aikaa toipua hämmästyksestään hän lävisti hänet miekallaan kaataen hänet juutalaisen viereen.

-- Se oli jo toinen, sanoi Kunigunda. Nyt ei ole mikään armahdus mahdollinen enää, me olemme kirkonkirouksessa, viimeinen hetkemme on tullut. Mutta kuinka herran nimessä te olette voinut, te, joka luonnostanne olette niin lempeä, kahdessa minuutissa tappaa sekä juutalaisen että papin?

-- Kaunis neitiseni, vastasi Candide, kun ihminen on rakastunut, mustasukkainen ja inkvisitsionin ruoskittama, niin ei hän enää ole tekojensa herra.

Silloin puuttui myös muori puheisiin ja sanoi:

-- Tallissa on kolme andalusialaista hevosta sekä kaikki tarvittavat satulat ja suitset. Laittakoon uljas Candide ne lähtökuntoon. Rouvalla on tukaatteja ja timantteja; nouskaamme nopeasti hevosten selkään, vaikkakaan minä en voi istua muuta kuin toisella takapuoliskollani, ja ratsastakaamme Cadiziin. On mitä ihanin ilma ja on erittäin nautinto rikasta matkustaa yöllä, jolloin on viileä.

Candide satuloi paikalla kaikki kolme hevosta. Ja niinpä Kunigunda, muori ja hän ratsastivat kolmekymmentä penikulmaa levähtämättä yhteen menoon.

Silläaikaa kun he täten nelistivät pois Lissabonista, oli pyhä järjestysvalta saapunut taloon. Hänen Ylhäisyytensä haudattiin sitten kauniiseen kirkkoon ja Issaskar heitettiin tunkiolle.

Mutta Candide, Kunigunda ja muori-vanha olivat jo pienessä Avacenan kaupungissa keskellä Sierra-Morenan vuoria. Ja siellä he eräässä ravintolassa keskustelivat seuraavasti:

KYMMENES LUKU.

Missä kurjassa kunnossa Candide, Kunigunda ja eukko saapuvat Cadiziin ja kuinka he lähtevät laivamatkalle.

-- Kukahan on voinut varastaa minun tukaattini ja timanttini! sanoi Kunigunda itkien. Millä me nyt elämme? Mitä teemme? Mistä nyt löydän sellaisia inkvisiittoreita ja juutalaisia, jotka antavat minulle uusia sijaan.

-- Valitettavasti, sanoi eukko, epäilen kovasti erästä kunnianarvoista fransiskaani-isää, joka viime yönä nukkui kanssamme samassa majatalossa Badajozissa. Jumala minua varjelkoon langettamasta liian äkkipikaista tuomiota, mutta hän kävi kaksi kertaa meidän huoneessamme ja lähti matkalle kauan ennen meitä.

-- Niin, huokasi Candide, hyvä Pangloss todisti minulle usein, kuinka kaikki maallinen hyvä on kaikkien ihmisten yhteis-omaisuutta ja kuinka jokaisella on siihen yhtä suuri oikeus. Näitä periaatteita seuraten olisi tuon fransiskaanimunkin kuitenkin pitänyt jättää meille sen verran, että olisimme voineet päättää matkamme. Teillä ei ole siis enää yhtään mitään, kaunis Kunigundani?

-- Ei niin killinkiäkään, vastasi hän.

-- Mikä nyt neuvoksi? sanoi Candide.

-- Myykäämme yksi hevosista, sanoi muori. Minä istun satulassa neidin takana, vaikkakaan en voi istua kuin yhdellä takapuoliskollani, ja siten pääsemme kuitenkin Cadiziin.

Samassa ravintolassa oli muuan benediktiinipriori; hän osti hevosen pilkkahinnasta. Candide, Kunigunda ja muori jatkoivat sitten matkaansa Lusenan, Chillaksen ja Lebrixan kautta ja saapuivat vihdoin Cadiziin.

Täällä varustettiin paraikaa laivastoa ja koottiin sotaväkeä ampumaan järkeä Paraguayn kunnianarvoisiin jesuiitta-isiin, joita syytettiin siitä, että he lähellä Pyhän Sakramentin kaupunkia olivat yllyttäneet erästä heimoa kapinaan Espanjan ja Portugalin kuningasta vastaan.

Candide, joka oli ollut bulgarialaisessa sotapalveluksessa, antoi tuon pienen sotajoukon kenraalille näytteen bulgarialaisesta äkseerauksesta ja teki sen niin suurella siroudella, nopeudella, taidolla, ylevyydellä ja notkeudella, että hänen käsiinsä uskottiin erään jalkajoukko-osaston ylin johto.

Hän oli siis nyt kapteeni; ja hän astui laivaan mukanaan nti Kunigunda, muori, kaksi palvelijaa ja ne molemmat andalusialaiset hevoset, jotka aikoinaan olivat kuuluneet Portugalin hra suurinkvisiittorille.

Laivamatkalla he keskustelivat paljon Pangloss-paran filosofiasta.

-- Me olemme nyt matkalla toiseen maailmaan, sanoi Candide; epäilemättä on tämä maailma juuri se, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyypä myöntää, että tämän oman maailmamme fyysillisissä ja moraalisissa olosuhteissa voisi löytyä yhtä ja toista valittamisen aihetta.

-- Rakastan teitä kaikesta sydämestäni, sanoi Kunigunda, mutta mieleni on vielä aivan järkytetty kaikesta mitä olen nähnyt ja mitä olen kokenut.

-- Kaikki käy kyllä hyvin, vastasi Candide. Tämän uuden maailman merikin on jo paljon ansiokkaampi kuin meidän Europamme meret; se on tyynempi ja tuulet ovat tasaisempia. Varmasti on tämä uusi maailma paras kaikista mahdollisista maailmoista.

-- Suokoon Jumala, että niin olisi, sanoi Kunigunda, mutta minä olen tässä vanhassa ollut niin hirvittävän onneton, että sydämeni melkein kieltäytyy enää mitään toivomasta.

-- Kaikki tässä valittavatkin! tokaisi muori, eikä teistä kukaan sentään ole kokenut sellaisia onnettomuuksia kuin minä.

Kunigunda oli vähällä purskahtaa nauruun ja hänen mielestään tämä kelpo muori oli kovin leikillinen väittäessään olevansa onnettomampi kuin hän.

-- Ohoh, muori-kulta, sanoi hän, ellette nuoruudessanne ole tavanneet kahta bulgarialaista ja tullut kahdesti raiskatuksi, ellette ole saanut kahta puukon-iskua vatsaanne, ellei teiltä ole hävitetty kahta linnaa, ellei teiltä ole silmienne edessä murhattu kahta äitiä ja kahta isää ja ellette ole nähnyt kahta rakastajaanne ruoskittavan autodafee-juhlallisuuksissa, niin en ymmärrä, että voisitte onnettomuuksissa millään lailla kilpailla kanssani. Ottakaa vielä lisäksi huomioon, että olen synnynnäinen paroonitar, jolla on seitsemänkymmentäkaksi polvea esi-isiä, ja kuitenkin olen ollut kyökkipiikana.

-- Neitiseni, vastasi vanhus, te ette tunne minun syntyperääni; ja jos näyttäisin teille takapuoleni, niin ette puhuisi, niinkuin nyt puhutte, vaan ottaisitte takaisin sananne.

YHDESTOISTA LUKU.

Muorin tarina.

Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset, minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole ollut palvelijan asemassa.

Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa, jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä, herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita. Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät. Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni, joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.

Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.

Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja, opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.

Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä, tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen. Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.

Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat, samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua, oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta. Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä koskaan ole yritetty kumota.

En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme, yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.

Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan, tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan; kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.

Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin, hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa: sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin, oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme, äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne, jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat, tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.

Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä noita viittä Muhametin säätämää rukousta.

Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä, johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon, pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti italian kielellä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Jatkoa muorin onnettomuuksiin.

Olin suuresti hämmästynyt ja ihastunut kuullessani äidinkieltäni enkä myöskään ollut vähemmän ihmeissäni eräiden sanojen sisällöstä, jotka olin kuullut tämän miehen huulilta, ja minä vastasin hänelle, että maailmassa oli kyllä paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin se, minkä vuoksi hän valitteli. Kerroin hänelle muutamin sanoin kaikki ne kovat kohtalot, jotka olivat vyöryneet minun ylitseni, ja sitten vaivuin jälleen tiedottomuuden tilaan.

Hän kantoi minut erääseen läheiseen taloon, toimitti minut vuoteeseen, ja hankki minulle ruokaa. Hän palveli, lohdutti ja imarteli minua kaikin tavoin ja sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin minä ja ettei hän vielä milloinkaan ollut niin suuresti surrut ja ikävöinyt sitä, mitä ei kukaan enää voinut antaa hänelle takaisin.

-- Olen syntynyt Napolissa, kertoi hän, ja tässä kaupungissa kuohitaan noin kaksi tai kolme tuhatta lasta joka vuosi. Osa kuolee heistä kyllä, mutta toiset saavat äänen, joka on kauniimpi kuin naisten ääni; ja joita oikein onnestaa, pääsevät hallitsemaan kokonaisia valtakuntia. [Italialainen laulaja Farinelli (s. Napolissa 1709) hallitsi Ferdinand VI:n suosikkina Espanjaa. Ferdinand VI kuoli puoli vuotta Candiden ilmestymisen jälkeen.] Minuun nähden onnistui tuo leikkaus odottamattoman hyvin ja minusta tuli rouva Palestrinan prinsessan kapellilaulaja.

-- Minun äitini! huudahdin.

-- Äitinne! huudahti hän itkien. Mitä kuulenkaan! Olisitteko te se nuori prinsessa, jonka kasvattajana minä olin aina kuudenteen ikävuoteen asti ja josta jo silloin selvästi saattoi nähdä, että hänestä kerran tulisi noin kaunis kuin te nyt olette.

-- Se olen juuri minä, ja äitini on myös täällä neljänsadan askeleen päässä täältä, erään ruumisläjän alla, neljään osaan silvottuna...

Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut; hän kertoi minulle myöskin omat seikkailunsa ja niin sain tietää, että eräs kristitty suurvalta oli lähettänyt hänet Marokon kuninkaan luo tekemään hänen kanssaan sopimusta, jonka mukaan afrikalainen hallitsija saisi ruutia, kanuunia ja laivoja, jotta hänen olisi helpompi häiritä muiden kristittyjen kaupankäyntiä.

-- Minun tehtäväni on nyt suoritettu, sanoi tuo kunnon eunukki. Astun Centossa laivaan ja vien teidät mukanani Italiaan.

Kiitin häntä liikutuksen kyyneleet silmissäni. Mutta sensijaan että hän olisi vienyt minut Italiaan, vei hän minut Algieriin sekä möi minut tämän maakunnan "dei'lle". Tuskin oli tämä kauppa tehty, kun rutto, joka siihen aikaan raivosi kaikkialla Afrikassa, Aasiassa ja Europassa, ilmestyi myöskin Algieriin aivan pelottavalla voimalla. Olette kyllä nähneet maanjäristyksiä, mutta, neitiseni, onko teillä koskaan ollut ruttoa?

-- Ei koskaan, vastasi paroonitar.

-- Jos teillä joskus olisi ollut se, jatkoi eukko, niin myöntäisitte, että se on vielä paljon pahempaa kuin maanjäristys.

Se on hyvin tavallinen Afrikassa ja minäkin sain sen. Kuvitelkaahan, millainen tilanne tämä oli paavin tyttärelle, joka oli vain viidentoista vuoden vanha ja kuitenkin näiden kolmen kuukauden ajalla oli saanut kestää köyhyyttä ja orjuutta, joka oli raiskattu melkein joka päivä, joka oli nähnyt äitinsä silvottavan silmäinsä edessä neljään osaan, joka oli saanut kärsiä nälkää ja sodan kauhuja ja nyt oli kuolemaisillaan ruttoon Algierissa. Minä en kuollut kumminkaan, mutta eunukkini, "dei" ja melkein koko Algierin seralji joutuivat surman omiksi.

Kun tämän hirvittävän ruton ensimäiset ja pahimmat hyökkäykset olivat ohitse, myytiin kaikki "dei"'n eloon jääneet orjattaret. Minut osti eräs kauppias, joka vei minut Tunikseen; täällä hän möi minut eräälle toiselle kauppiaalle, joka vuorostaan möi minut Tripolikseen, Tripoliksesta minut myytiin Aleksandriaan, Aleksandriasta Smyrnaan, Smyrnasta Konstantinopoliin. Vihdoin jouduin erään janitsaari-"agan" haltuun, joka vähän sen jälkeen komennettiin puolustamaan Asovaa, jota venäläiset paraillaan piirittivät.

"Aga", joka oli hyvin naisiin menevä mies, vei koko haareminsa mukanaan ja sijoitti meidät Palus-Meotiksen rannalla olevaan pieneen linnoitukseen, jonka suojelijoiksi hän jätti kaksi mustaa eunukkia ja kaksikymmentä sotilasta. Ryssiä tapettiin summattomat määrät ja he antoivat takaisin samalla mitalla. Koko Asova oli pelkkää verta ja tulta. Ei mitään ikäkautta eikä sukupuolta säästetty. Lopulta oli valloittamatta enää vain meidän pieni linnoituksemme ja viholliset päättivät kukistaa meidät nälällä. Nuo kaksikymmentä janitsaaria olivat vannoneet olla antautumatta ja kun nälänhätä kävi aivan sietämättömäksi, katsoivat he olevansa pahoitetut syömään nuo meidän kaksi eunukkiamme, jotta heidän ei tarvitsisi rikkoa valaansa. Muutamien päivien kuluttua he päättivät syödä myöskin naiset.

Onneksi oli meillä hyvin hurskas ja hellätunteinen "imam" [muhamettilainen pappi], joka piti janitsaareille kauniin saarnan, jossa hän kehoitti heitä, etteivät he ainakaan aivan kokonaan tappaisi meitä.

-- Leikatkaa, sanoi hän, ainoastaan toinen pyllynpuolisko pois jokaiselta näistä naisista, saatte sillä jo aika hyvän aterian. Jos asianhaarat vaativat, niin voitte milloin tahansa myöhemmin saada saman verran lisäksi. Taivas on kyllä palkitseva teille tämän armeliaan tekonne ja auttava teitä hädässä.

Hän puhui hyvin kaunopuheliaasti ja sai heidät taivutetuiksi puolelleen; niinpä meille siis tehtiin tuo hirvittävä leikkaus. "Imam" voiteli meitä sen jälkeen samalla palsamilla, jolla ympärileikattuja lapsiakin voidellaan; mutta siitä huolimatta olimme kaikki vähällä kuolla.

Tuskin olivat janitsaarit ehtineet lopettaa sen aterian, jonka olimme heille luovuttaneet, kun jo ryssät olivat kimpussamme ahdistaen meitä laakeista laivoistaan niin ankarasti, että linnoitus kukistui eikä ainoakaan janitsaareista päässyt pakoon.