Part 2

-- Kunigunda on kuollut! Voi sinua, sinä paras kaikista maailmoista, minne häivytkään silmistäni! Mihin tautiin hän kuoli? Tai kenties hän kuolikin sen johdosta, että hän näki, miten hänen herra isänsä ankarilla potkuilla ajoi minut pois kauniista linnastaan?

-- Ei, sanoi Pangloss, bulgarialaiset sotilaat, halkaisivat hänen vatsansa tehtyään hänelle ensin väkivaltaa niin paljon kuin yleensä naiselle voi tehdä. He löivät myöskin kallon puhki herra paroonilta, joka tahtoi häntä suojella. Rouva paroonitar silvottiin palasiksi, ja minun holhokkiraukkani joutui aivan saman kohtelun alaiseksi kuin hänen sisarensakin, ja mitä itse linnaan tulee, niin siitä ei jäänyt kiveä kiven päälle, ei ainoatakaan latoa, ei lammasta, ankkaa eikä puuta; mutta meidät on hyvin kostettu, sillä arabialaiset menettelivät aivan samoin eräässä naapuri-linnassa, joka kuului muutamalle bulgarialaiselle paroonille.

Tämän selostuksen aikana Candide pyörtyi uudestaan, mutta tultuaan jälleen tajuihinsa ja sanottuaan kaikki, mitä hänen tässä tapauksessa tuli sanoa, alkoi hän pohtia syytä ja seurausta ja sitä riittävää aihetta, joka oli saattanut Panglossin noin surkuteltavaan tilaan.

-- Voi, sanoi Pangloss, se on rakkaus, rakkaus, tuo ihmissuvun lohduttaja, maailmojen ylläpitäjä, kaikkien tuntevien olentojen sielu, hellä rakkaus.

-- Voi, niin, sanoi Candide, myöskin minä olen tuntenut tämän rakkauden, tuon sydänten hallitsijan, tuon sielun meidän sielussamme; se ei ole tosin minulle koskaan tuottanut muuta kuin yhden suudelman ja parikymmentä potkua takapuoleen. Kuinka on tämä kaunis syy voinut aiheuttaa niin kammottavan seurauksen?

Pangloss vastasi seuraavasti:

-- Oi rakas Candideni, tehän tunsitte Paquetten, tuon kunnianarvoisen paroonittaremme soman seuranaisen; hänen sylissään olen saanut maistaa niitä paratiisin iloja, jotka ovat aiheuttaneet nämä helvetin vaivat, jotka nyt minua jäytävät; hän oli tuon sairauden saastuttama, ja on ehkä nyt jo kuollutkin siihen. Paquette oli saanut tämän lahjan eräältä hyvin oppineelta fransiskaani-munkilta, joka oli sen ammentanut suoraan alkulähteestä, sillä hän oli saanut sen eräältä vanhalta kreivittäreltä, joka oli saanut sen eräältä ratsuväen kapteenilta, joka taas sai kiittää siitä erästä markiisitarta, joka oli vuorostaan siitä velassa eräälle hovipojalle, joka oli saanut sen eräältä jesuiitalta, joka ollen noviisi oli vastaanottanut sen suoraan alenevassa polvessa eräältä Kristoffer Kolumbuksen seuralaiselta. Mitä minuun tulee, niin en enää tartuta sitä keneenkään, sillä olen mennyttä miestä.

-- Oi, Pangloss, huudahti Candide, onpa tuo omituinen sukutaulu. Perkele itse taitaa sitten olla sen kanta-isä, vai kuinka?

-- Ei ollenkaan, vastasi tuo suuri mies, se oli vallan välttämätön asia, tuiki tarpeellinen aines tässä parhaimmassa kaikista maailmoista; sillä jollei Kolumbus eräällä Amerikan saarella olisi saanut tätä tautia, joka myrkyttää luomisen lähteen, joka usein suorastaan ehkäisee sikiämisen ja ilmeisesti on ristiriidassa luonnon suuren tarkoitusperän kanssa, ei meillä olisi suklaatia eikä kosinellia; vielä lisäksi on huomattava, että tähän päivään asti tämä tauti on jäänyt tunnusmerkilliseksi yksinomaan meidän maanosallemme samoin kuin oppiriidatkin. Turkkilaiset, intialaiset, persialaiset, kiinalaiset, siamilaiset, japanilaiset eivät tunne sitä vielä; mutta on olemassa kyllä riittävä syy otaksua, että hekin vuorostaan joidenkin vuosisatojen kuluttua tulevat sen tuntemaan. Toistaiseksi se on tehnyt ihailtavia edistysaskelia meidän keskuudessamme ja etenkin noissa suurissa, hyvinkasvatetuista ja kunniallisista palkkasotureista muodostetuissa armeijoissa, jotka määräävät valtioiden kohtalot; saa olla varma siitä, että kun kolmekymmentä tuhatta miestä seisoo sotarintamassa yhtä suurta vastustajajoukkoa vastassa, niin on kummallakin puolen noin kaksikymmentä tuhatta kuppatautista.

-- Onpa tuo todellakin ihailtavaa, sanoi Candide, mutta nyt meidän täytyy saada teidät terveeksi.

-- Kuinka se olisi mahdollista, sanoi Pangloss; minulla ei ole killinkiäkään, rakas ystävä, ja koko maapallollamme ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa voisi saada suoneniskua ja peräruisketta ilmaiseksi.

Kun Candide kuuli tämän, huomasi hän, mitä oli tehtävä: hän meni rukoilemaan apua armeliaalta anabaptisti Jacques'ilta ja kuvaili hänelle niin liikuttavasti sen tilan, johon hänen ystävänsä oli joutunut, että tuo hyvä mies heti otti turviinsa tohtori Panglossin ja antoi parantaa hänet omalla kustannuksellaan. Näissä parannuksissa kadotti Pangloss ainoastaan yhden silmän ja yhden korvan. Hän kirjoitti hyvin ja osasi erinomaisesti laskea, jonka vuoksi anabaptisti Jacques otti hänet kirjanpitäjäkseen.

Kun hän kaksi kuukautta myöhemmin oli pakotettu liikeasioittensa vuoksi matkustamaan Lissaboniin, otti hän molemmat filosofit mukaansa laivalle. Pangloss selitti hänelle, kuinka kaikki oli niin hyvin, ettei paremmin voinut olla. Jacques ei ollut aivan sitä mielipidettä.

-- Ihmiset ovat varmaankin hiukan turmelleet luontoa, sanoi hän, sillä eiväthän he ole syntyneet susiksi, mutta ovat kumminkin sellaisiksi muuttuneet. Jumala ei ole antanut heille kaksikymmentäneljä-naulaisia tykkejä eikä pistimiä, mutta he ovat laittaneet itselleen sellaisia hävittääkseen toisiaan. Entä mitä sanotte vararikoista ja oikeudesta, joka anastaa vararikon tekijän koko omaisuuden vetäen nenästä saamamiehiä!

-- Kaikki tämä on aivan välttämätöntä, vastasi yksisilmäinen tohtori; yksityisten onnettomuudet edistävät yleistä hyvinvointia, joten siis kaikki on väin sitä paremmin, mitä enemmän on yksityisiä onnettomuuksia.

Hänen näin puhellessaan oli ilma synkistynyt, tuulet puhalsivat kaikista neljästä ilmansuunnasta ja juuri kun Lissabonin satama alkoi näkyä, yllätti laivan hirvittävin rajumyrsky, mitä milloinkaan vielä on nähty.

VIIDES LUKU.

Myrsky, haaksirikko, maanjäristys ja miten tohtori Panglossin, Candiden ja anabaptisti Jacquesin siinä kävi.

Toiset puolet matkustajista olivat aivan heikkoja, puolikuolleita siitä sanoin kuvaamattomasta häiriöstä, jonka laivan keinuminen oli aiheuttanut heidän hermostossaan ja heidän ruumiinsa edestakaisin vellovissa nesteissä, joten heillä ei ollut edes voimaa olla levottomia vaaran uhatessa. Toiset taas huusivat ja rukoilivat. Purjeet olivat siekaleina, mastot poikki, laiva vuoti kovasti. Työtä yrittivät tehdä vielä jotkut, jotka siihen kykenivät, mutta kukaan ei kuullut toistaan, kukaan ei pitänyt komentoa.

Anabaptisti avusti vähän laivan ohjaamisessa kannella; äkkiä eräs raivostunut merimies antoi hänelle niin ankaran iskun, että hän putosi pitkäkseen kannelle, mutta antamastaan iskusta sai tämä myös itse niin tuiman töytäyksen, että hän pää edellä paiskautui laivanpartaan yli; hän tarttui kuitenkin kiinni erääseen maston tynkään ja jäi siihen riippumaan. Hyväsydäminen Jacques riensi hätään, auttoi hänet ylös, mutta keikahti samassa siinä ponnistellessaan yli laidan ja putosi mereen aivan merimiehen silmien edessä, joka antoi hänen hukkua viitsimättä lahjoittaa hänelle edes yhtä ainoaa silmäystä.

Candide lähestyi samassa, ja ehti nähdä hyväntekijänsä vielä silmänräpäyksen ajan aaltojen pinnalla, jonne hän kuitenkin heti vaipui kadoten sinne ainiaaksi. Hän tahtoi heittäytyä hänen, jälkeensä mereen, mutta filosofi Pangloss esti hänet siitä todistamalla, että Lissabonin sataman edusta oli luotu varta vasten juuri sentähden, että tämä anabaptisti siihen hukkuisi.

Sillä aikaa kun hän todisti tätä, hajosi laiva kokonaan, kaikki menivät pohjaan lukuunottamatta Panglossia, Candidea ja tuota raakaa merimiestä, joka oli syynä hyveellisen anabaptistin hukkumiseen. Tuo lurjus ui onnellisesti rannalle, jonne myös Pangloss ja Candide pääsivät erään laudanpätkän avulla.

Kun he jonkun verran olivat toipuneet, lähtivät he kävelemään Lissabonia kohti: heille oli jäänyt vielä jonkun verran rahaakin, jonka avulla he toivoivat pelastuvansa nälkäkuolemasta samoin kuin olivat pelastuneet myrskystäkin.

Mutta tuskin olivat he hyväntekijänsä kuolemaa itkien astuneet jalallaan kaupunkiin, kun he jo tunsivat maan jalkojensa alla vapisevan; meri kohosi kuohuen satamissa ja murskasi kaikki laivat, jotka olivat ankkurissa; liekki- ja tuhkapyörteet peittivät kadut ja torit; talot luhistuivat, katot suistuivat maahan, perustukset sortuivat. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä hautautui raunioihin, miehiä ja naisia, kansaa kaiken-ikäistä.

Merimies päästi kirouksen, ja virkkoi vihellellen:

-- Täällä voi ansaita jotakin.

-- Mikä voinee olla riittävä syy tähän ilmiöön? sanoi Pangloss.

-- Nyt on maailman loppu! huudahti Candide.

Mutta merimies kiiruhti heti raunioiden sekaan, uhmaten itse kuolemaa löytääkseen rahaa, löysikin, anasti itselleen, joi itsensä humalaan; ja nukuttuaan jälleen päänsä selväksi hän osti rakkautta ensimäiseltä myötämieliseltä lutkalta, jonka hän tapasi hävitettyjen talojen raunioilla, kuolevien ja kuolleiden keskellä.

Pangloss nykäsi häntä kuitenkin hiasta:

-- Ystäväni, sanoi hän, tämä ei ole oikein; teillä ei ole yleismaailmallista järkeä; valitsette huonosti aikanne.

-- Piru vieköön, vastasi tämä, olen merimies ja Bataviassa syntynyt, neljä retkeä olen tehnyt Japaniin ja joka kerralla olen polkenut ristinkuvaa, puhu mitä tahdot yleismaailmallisesta järjestä, niin tapasitpa nyt mestarisi!

Muutamat sortuvat kiven lohkareet olivat sattuneet Candideen, hän virui haavoittuneena kadulla, muran peitossa; hän sanoi Panglossille:

-- Voi, hanki minulle vähän viiniä ja öljyä, olen aivan kuolemaisillani.

-- Tämä maanjäristys ei ole mikään erikoisen uusi ilmiö, vastasi Pangloss, Liman kaupungissa Amerikassa oli viime vuonna aivan samantapainen tärinä; samat syyt, samat seuraukset; on varmaankin olemassa jonkinlainen maanalainen rikkikivivyöhyke Liman ja Lissabonin välillä.

-- Se on hyvin mahdollista, sanoi Candide, mutta tuo Jumalan nimessä minulle vähän viiniä ja öljyä.

-- Kuinka, mahdollista! vastasi filosofi, uskallan väittää, että se on todistettu asia.

Candide meni tainnoksiin ja Pangloss toi hänelle vähän vettä lähellä olevasta kaivosta.

Seuraavana päivänä he harhaillessaan raunioiden lomissa löysivät vähän suuhun pantavaa ja saivat siitä jälleen uutta voimaa; sitten he alkoivat niinkuin muutkin auttaa kuolemasta pelastuneita asukkaita koettaen lievittää heidän kärsimyksiään.

Muutamat kaupunkilaiset, joille he olivat olleet avullisia, toimittivat heille niin hyvän päivällisen kuin sellaisessa hävityksessä suinkin oli mahdollista. Siitä huolimatta ateria oli surullinen; kestivieraat kostuttivat leipänsä kyynelillään; mutta Pangloss lohdutti heitä vakuuttaen, että asiat eivät voineet olla toisin.

-- Sillä, sanoi hän, kaikki tämä on parhain päin järjestetty. Sillä jos kerran tulivuori on Lissabonissa, niin ei se voi olla missään muualla. Sillä ei ole mahdollista, että mikään on muualla kuin missä se on, sillä kaikki on hyvin.

Pieni inkvisitsionin palvelukseen kuuluva musta mies, joka istui hänen vieressään, ryhtyi nyt kohteliaasti puheisiin ja sanoi:

-- Nähtävästi ei herra usko perisyntiin, sillä jos kaikki on parhain päin, ei ole myöskään syntiinlankeemusta eikä rangaistusta.

-- Pyydän mitä alamaisimmin anteeksi Teidän Ylhäisyydeltänne, vastasi Pangloss vieläkin kohteliaammin, mutta ihmisen syntiinlankeemus ja kirous olivat aivan välttämättömiä tässä parhaimmassa kaikista maailmoista.

-- Herra ei siis usko vapaaseen tahtoon? sanoi inkvisiittori.

-- Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi, sanoi Pangloss, mutta vapaa tahto kuuluu absoluuttiseen välttämättömyyteen, sillä oli välttämätöntä että meillä oli vapaa tahto, sillä juuri määrätty tahto...

Pangloss oli juuri keskellä selitystään, kun inkvisiittori antoi päällään merkin asemiehelleen, joka paraillaan kaatoi hänen lasiinsa Porton eli Oporton viiniä.

KUUDES LUKU.

Kuinka maanjäristyksen torjumiseksi toimeenpantiin juhlallinen autodafee ja kuinka Candide sai selkäänsä.

Tämän maanjäristyksen jälkeen, joka oli hävittänyt kolme neljättä osaa Lissabonista, eivät maan viisaat tienneet sen tehokkaampaa keinoa estääkseen kaupunkia täydellisesti tuhoutumasta, kuin toimittaa kansalle juhlallinen autodafee. Coimbran yliopisto oli nimittäin antanut sellaisen lausunnon, että pettämättömin keino maanjäristysten estämiseksi oli suurilla juhlallisuuksilla julkisesti kärventää muutamia henkilöitä.

Sentähden olikin jo otettu kiinni muuan biskaijalainen, josta oli toteennäytetty, että hän oli nainut oman kumminsa, sekä kaksi portugalilaista, jotka ollen Mooseksen uskolaisia kananpoikasta syödessään olivat leikanneet siitä rasvan pois. Edellämainitun päivällisen jälkeen vangittiin myöskin tohtori Pangloss ja hänen oppilaansa Candide, edellinen senvuoksi, että hän oli puhunut, jälkimäinen senvuoksi, että hän oli kuunnellut hyväksyvällä ilmeellä. Molemmille annettiin oma komeronsa, joka oli erittäin raikas ja siitä hyvä, ettei auringonvalo ainakaan koskaan siellä häirinnyt.

Viikon kuluttua puetettiin molemmat kuolinpukuun ja heidän päänsä koristettiin paperista tehdyillä hiipoilla. Candiden hiippa ja puku olivat kirjaillut alaspäin loimuavilla liekeillä ja pirunkuvilla, joilla ei ollut häntää eikä kynsiä, jota vastoin tohtorin piruilla oli nämä ruumiinosat ja myöskin hänen liekkinsä loimusivat ylöspäin.

Näin puettuina he saivat kulkea juhlasaatossa sekä kuunnella sitten hyvin mahtipontista saarnaa, jonka jälkeen tuli erittäin kaunista kirkkomusiikkia. Candidea lyötiin laulun tahdin mukaan; biskaijalainen ja ne molemmat henkilöt, jotka eivät olleet tahtoneet syödä rasvaa, poltettiin ja Pangloss hirtettiin, vaikka tämä oli vasten tapoja.

Samana päivänä tapahtui uusi maanjäristys hirvittävällä ryskeellä.

Candide oli kauhusta ja hämmästyksestä puolipyörryksissä, hän oli yltä päältä veressä, värisi koko ruumiiltaan ja sanoi itsekseen:

-- Jos tämä on parhain mahdollinen maailma, niin millaisia lienevätkään sitten ne muut? Selkäsaunasta en vielä sanoisi mitään, selkäänihän sain jo bulgarialaisiltakin. Mutta voi sinua rakas ystäväni Pangloss, suurin kaikista filosofeista, että minun piti nähdä sinun riippuvan hirressä tietämättä edes miksi! Voi sinä minun rakas anabaptistini, paras kaikista ihmisistä, että sinun piti hukkua satamaan! Voi neiti Kunigunda, helmi tyttöjen seassa, oliko todellakin välttämätöntä, että sinulta piti puhkaistaman vatsa!

Hän yritti lähteä pois, mutta pysyi tuskin jaloillaan kaiken sen saarnaamisen, ruoskimisen, synninpäästön ja siunauksen jälkeen, mikä hänen osakseen oli tullut.

Samassa tuli hänen luokseen muuan vanha muori, joka puhutteli häntä seuraavasti:

-- Älä ole milläsikään, poikaseni, ole hyvällä mielellä ja seuraa minua.

SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka muuan vanha muori otti Candiden hoivaansa ja kuinka hän jälleen löysi rakkautensa esineen.

Candide ei lainkaan ollut hyvällä mielellä, mutta hän seurasi kuitenkin muoria erääsen tuparähjään. Muori antoi hänelle voiderasian, jonka sisällöllä hänen piti hieroa itseään, antoi myöskin syömistä ja juomista sekä osoitti hänelle lisäksi pienen, verrattain siistin vuoteen; vuoteen vieressä oli täydellinen puvusto.

-- Syökää, juokaa, nukkukaa, sanoi hän, ja suojelkoon teitä Pyhä Neitsyt, hänen ylhäisyytensä pyhä Antonius Padualainen ja hänen ylhäisyytensä pyhä Compostellan Jakob. Tulen huomenna takaisin.

Candide, joka vieläkin oli aivan ällistyksissään sen kaiken johdosta, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea ja vielä enemmän tämän vanhan eukon armeliaisuudesta, tahtoi suudella, hänen kättään.

-- Minun käteni ei suinkaan ole se, jota teidän tulee suudella, sanoi muori; huomenna palaan. Hierokaa itseänne voiteella, syökää ja nukkukaa.

Kaikista onnettomuuksistaan huolimatta Candide söi ja nukkui.

Seuraavana päivänä toi eukko hänelle aamiaista, tarkasti hänen selkäänsä, hieroi itse häntä eräällä toisella voiteella. Hän toi sitten taas päivällistä, palasi vielä illallakin ja toi illallista.

Sitä seuraavana päivänä hän uudisti saman menettelyn.

-- Kuka te olette? kysyi Candide joka kerralla. Mistä johtuu kaikki tämä hyvyys? Ja millä voin osoittaa teille kiitollisuuttani?

Tuo hyvä eukko ei koskaan vastannut mitään. Illan suussa hän taas palasi, mutta tällä kertaa hän ei tuonutkaan illallista.

-- Tulkaa kanssani, sanoi hän, älkääkä virkkako sanaakaan.

Eukko tarttui hänen käsipuoleensa ja niin he kävelivät noin neljännes-peninkulman maaseudulle päin; silloin he saapuivat erääseen yksinäiseen, puutarhojen ja kanavien ympäröimään taloon.

Muori koputti eräälle pienelle ovelle; se avautui. Salaportaita myöten johdatti hän sitten Candiden erääseen kullanväriseen salonkiin, istutti hänet kauniisti kirjaillulle sohvalle, sulki oven ja meni tiehensä.

Candide luuli uneksivansa, koko hänen entinen elämänsäkin oli hänestä vain kuin paha uni, nykyhetki sensijaan vallan autuaallinen.

Vähän ajan kuluttua palasi muori; hän tuki voimiensa takaa erästä vapisevaa, hunnutettua naista, jonka ryhti oli majesteetillinen ja koko puku ylt'yleensâ säihkyvien jalokivien peitossa.

-- Ottakaa pois huntu, sanoi eukko Candidelle.

Nuorukainen lähestyi, ja kohotti hunnun kainolla kädenliikkeellä.

Mikä hetki! Mikä yllätys!

Hän luuli näkevänsä nti Kunigundan. Ja hän näki hänet todellakin, se oli hän itse ilmielävänä.

Voimat pettivät hänet, hän ei saanut esille ainoatakaan sanaa, vaan vaipui tajuttomana hänen jalkoihinsa, Kunigunda taaskin uupui sohvalle.

Muori priiskoitteli heidän päälleen väkiviinansekaisia vesiä. Siitä he vähitellen tointuivat ja alkoivat puhutella toisiaan. Ensiksi oli heidän puheensa vain katkonaisia sanoja, sitten risteileviä kysymyksiä ja vastauksia, huokauksia, kyyneleitä, huutoja.

Eukko neuvoi heitä pitämään niin vähän meteliä kuin suinkin ja jätti heidät sitten omiin hoteisiinsa.

-- Ah, oletteko siis todellakin siinä, sanoi Candide, te elätte siis, ja minä tapaan teidät täällä Portugalissa! Teitä ei olekaan siis raiskattu! Teiltä ei olekaan siis vedetty vatsaa halki, niinkuin filosofi Pangloss minulle vakuutti?

-- Onpa niinkin, vastasi kaunis Kunigunda, mutta ihminen ei aina kuole tämänlaatuisista tapaturmista.

-- Mutta onko totta, että teidän isänne ja äitinne ovat tapetut?

-- Se on liiankin totta, vastasi Kunigunda itkien.

-- Entä veljenne?

-- Veljeni on myöskin tapettu.

-- Ja minkätähden olette te Portugalissa? Ja kuinka saitte tietää, että minä olin täällä? Ja minkä kummallisen seikkailun varjossa olette tuottaneet minut tähän taloon?

-- Kerron teille kyllä kaikki, vastasi nuori nainen; mutta sitä ennen täytyy teidän ensin kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut sen viattoman suudelman jälkeen, jonka minulle annoitte ja niiden potkujen jälkeen, jotka sen johdosta saitte.

Candide totteli häntä syvällä kunnioituksella. Ja vaikkakin hän vielä oli hyvin hämmästynyt, vaikkakin hänen äänensä oli heikko ja värisevä ja vaikkakin hänen selkärankaansa vielä vähän kolotti, kertoi hän kuitenkin Kunigundalle mitä suurimmalla suorasukaisuudella kaikki, mitä hän oli saanut kokea heidän eroamisensa jälkeen.

Kunigunda kuunteli häntä silmät taivasta kohti kohotettuina. Hän uhrasi viljalti kyyneleitä hyvän anabaptistin ja Panglossin kuolemalle, jonka jälkeen hän seuraavin sanoin alkoi puhua Candidelle, joka ei antanut ainoankaan sanan mennä hukkaan ja joka aivan söi häntä silmillään.

KAHDEKSAS LUKU

Kunigundan tarina

Makasin vuoteessani ja olin juuri syvässä unessa, kun taivas katsoi hyväksi lähettää bulgarialaiset kauniiseen Tunder-ten-Tronckhin linnaan; he pistivät kuoliaaksi isäni ja veljeni ja silpoivat äitini pieniksi palasiksi. Eräs suuri, kuuden jalan pituinen bulgarialainen, joka huomasi, että tässä näytelmässä olin kadottanut tajuntani, ryhtyi tekemään minulle väkivaltaa. Tämä herätti minut jälleen tietoisuuteen, toinnuin ennalleni, purin, kynsin, tahdoin repiä silmät pois päästä tuolta suurelta bulgarialaiselta, tietämättä ollenkaan, että kaikki tämä, mikä tapahtui isäni linnassa, oli yleisten tapojen vaatimaa: Tuo raakalainen iski minua puukolla vasempaan kupeeseen, jossa minulla vieläkin on arpi.

-- Voi, tahtoisin mielelläni nähdä sen, sanoi viaton Candide.

Ehditte kyllä vielä, sanoi Kunigunda, mutta antakaa minun nyt jatkaa.

-- Jatkakaa, sanoi Candide.

Kunigunda jatkoi siitä, mihin oli lopettanut:

Eräs bulgarialainen kapteeni tuli samassa sisälle, ja näki minun makaavan siinä verissäni. Mutta sotamies ei antanut häiritä itseään. Silloin kapteeni suuttui siitä epäkunnioituksesta, jota tuo raakalainen häntä kohtaan osoitti, ja tappoi hänet aivan päälleni. Sitten hän antoi sitoa minut ja vei minut sotavankina leiriinsä. Siellä pesin niitä vähäisiä paitoja, mitä hänellä oli, ja keitin hänen ruokaansa. Hänen mielestään olin kovin sievä, mitäpä siitä salaisin, ja mitä häneen itseensä tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että hän oli hyvin sorjatekoinen ja että hänen ihonsa oli valkea ja hivelevän pehmeä; muuten ei hän paljoakaan ymmärtänyt henkevyydestä eikä filosofiasta, ja saattoi heti nähdä, ettei hän ollut nauttinut tohtori Panglossin kasvatusta.

Kun hän kolmen kuukauden kuluttua oli kyllästynyt minuun sekä myös kuluttanut loppuun kaikki rahansa, möi hän minut eräälle don Issaskar-nimiselle juutalaiselle, jolla oli liikeasioita sekä Hollannissa että Portugalissa ja joka oli intohimoisesti naisiin menevä. Tämä juutalainen kiintyi suuresti minun persoonaani, mutta hän ei hyötynyt minusta mitään; minun oli paljon helpompi vastustaa häntä kuin tuota bulgarialaista sotilasta: kunniallinen tyttö voidaan kyllä raiskata kerta, mutta siitä hänen hyveellisyytensä vain vahvistuu. Suostutellakseen minua vei tuo juutalainen minut tähän maataloon, jossa nyt näette minut. Tähän asti olin luullut, ettei maan päällä ollut mitään niin kaunista kuin Thunder-ten-Tronckhin linna; tästä harhaluulosta olen nyt päässyt.

Eräänä päivänä kun olin messussa, näki suurinkvisiittori minut; hän katseli minua kauan ja lähetti sitten minulle sanan, että hänen täytyi saada puhella kanssani salaisista asioista. Minut vietiin hänen palatsiinsa; ilmaisin hänelle ylhäisen syntyperäni ja hän puolestaan valkaisi minulle, kuinka alentavaa oli arvolleni kuulua israeliitalle. Don Issaskarille tehtiin nyt hänen puolestaan ehdotus, että minut luovutettaisiin hänen ylhäisyydelleen. Mutta don Issaskar, joka on hovin pankkiiri ja luoton-antaja, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Inkvisiittori uhkasi häntä roviolla. Vihdoin tuo kunnon juutalainen säikähdyksissään teki sellaisen kauppasopimuksen, että talo ja minä kuuluisimme molemmille yhteisesti, että juutalaisella olisi maanantait, perjantait ja sabbattipäivä ja inkvisiittorilla kaikki muut päivät viikossa. Jo puoli vuotta on tämä sopimus ollut voimassa. Eikä se ole suinkaan kiilunut aivan ilman riitaisuuksia; sillä usein on ollut epätietoista, kuuluuko lauantain ja sunnuntain välinen yö vanhaan tai uuteen testamenttiin. Omasta puolestani olen tehnyt vastarintaa kummallekin ja luulen, että se juuri on aiheuttanut sen, että minua aina on rakastettu.

Kuitenkin suvaitsi herra inkvisiittori puolittain torjuakseen maanjäristyksen uhkaa, puolittain levottuuttaakseen don Issaskaria, panna toimeen autodafeen. Minulle hän teki sen kunnian, että hän kutsui minut sinne ja antoi minulle erittäin edullisen paikan. Messun ja itse toimituksen välillä tarjottiin meille naisille virvokkeita. Minua kauhistutti tosiaan jo suuresti nähdä poltettavan noita kahta juutalaista ja tuota kunnon biskaijalaista, joka oli nainut kumminsa. Mutta mikä olikaan hämmästykseni, tuskani ja pelästykseni, kun erään _san beniton_ ja hiipan alta olin erottavinani Panglossin haahmon. Hieroin silmiäni, tarkistin näköni, ja näin miten hänet vedettiin hirteen, jolloin menin tainnoksiin.