Part 1

CANDIDE

Eli

Avosydämisen ja vilpittömän nuoren miehen ihmeelliset seikkailut

Kirj.

VOLTAIRE

Suom. L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Oy Weilin & Göös kirjapainossa.

VOLTAIRE.

Vanhan asianajajan Francois Arouet'n molemmat pojat tekivät isänsä suunnitelmiin monta harmillista muutosta. Toisesta tuli vanhuksen suureksi suruksi kirjailija, toisesta taas liiaksi porvarillisen arkipäiväisyyden mies.

Kirjailija-pojasta tuli kuitenkin 18:nnen vuosisadan kuuluisimpia miehiä, sillä hän juuri oli Voltaire, oikealta nimeltään Francois Marie Arouet.

Tullessaan tähän maailmaan marraskuun 21 p. 1694 oli hän niin laiha, pieni ja heikko, ettei hänestä luultu tulevan eläjää minkäänlaista. Mutta jo tässä sai hän ensimäisen tilaisuuden saattaa profeetat häpeään, sillä aivan kuin harmiksi heille jäikin hän elämään, pitäen sitten uljaasti kuolemaa loitolla kokonaista 84 vuotta.

Voltaire halasi ylhäisten seuraa, ja kumminsa, apotti Chateauneuf'in avulla pääsikin hän hienoston seurapiiriin. Selvän päänsä ja pelottavan terävän kielensä avulla hankki hän siellä itselleen kaiken sen menestyksen, minkä aateliton ja ulkomuodoltaan vaatimaton porvarinuorukainen silloisten Ranskan ylimysten keskuudessa hankkia saattoi. Se ei ollut suinkaan helppoa. Kun Voltaire ei voinut alistua kumartelemaan erästä ylhäistä nuorta ylimystä, annatti tämä hänelle lakeijoillaan selkään. Kun hän selkäsaunan johdosta vaati ylimyksen kaksintaisteluun, pääsi hän täten tekemästään "häväistyksestä" Bastiljiin. Vaikka se olikin hänelle jo tuttu paikka hän oli vähää ennen ollut siellä liki vuoden erään Ludvig XIV:stä kirjoitetun pilkkalaulun johdosta, jota hän ei tosin ollut kirjoittanut --, katsoi hän tämän tapahtumasarjan kuitenkin niin kuvaavaksi, että hän sai siitä herätyksen koko elämän ajaksi. Hän huomasi, ettei se, joka oli oikeassa, saanut tässä maailmassa aina tuota oikeuttaan tunnustetuksi.

Hänen tuotantonsa pirtein osa kietoutuu tämän "yleisesti tunnetun ja surullisen tosiasian" ympärille; pienissä pilkkahenkisissä romaaneissa, joista tämä nyt suomeksi käännetty "Candide", (1758) on yksi, heiluttaa hän terävän satiirin ruoskaa kaikkia ennakkoluuloja vastaan. "Candide"'ssä hän nimenomaan panee vastalauseen sitä filosofi Leibnitzin hyväntahtoista ja edistysvihollista väitettä vastaan, että tämä meidän maailmamme on parhain kaikista mahdollisista. Ylimyksen ruoska oli iskenyt kipinän, toisellaisen kuin tarkoitus oli.

Muutamien kuukausien kuluttua pääsi hän Bastiljista ehdolla, että menisi maanpakoon. Hän matkusti silloin Englantiin. Hän oli näihin aikoihin vähän yli kolmenkymmenen, tunsi perinpohjin maansa ja sen pääkaupungin, sen turmeltuneet elämäntavat, huonon hallituksen ja kurjan oikeuslaitoksen. Englannissa sai hän nähdä lujan ja järjestetyn kansanvaltaisen hallituksen, lujan yleisen oikeudentunnon, suuremman yksilöllisen, jopa aatelittomallekin suodun vapauden. Oleskelu siellä tuli hänelle toiseksi herätykseksi, se kun johti hänet toimimaan ajan yhteiskunnallisia ja henkisiä kysymyksiä pohtivana filosofisena kirjailijana, historioitsijana ja ihmisoikeuksien puoltajana.

Hänellä olikin nyt hyvä tilaisuus työskennellä rauhassa. Englannista palattuaan oli hän asettunut asumaan maaseudulle erään ystävättärensä luo, jossa hän huolista vapaana saattoi kokonaan antautua kirjailijatyöhönsä. Nidos ja lentolehtinen toisensa jälkeen sinkosi hänen kynästään. Neron ja ennakkoluulottoman arvostelun lahjomaton ja näinä aikoina oudolla viehätyksellä vaikuttava voima ihastutti lukijat, ja pian oli Voltaire aikansa ja maansa kuuluisimpia ja pelätyimpiä henkilöitä. Hän seurasi nykyaikaisen sanomalehden valppaudella kaikkea, ja lausui melkein kaikista aikansa periaatteellisesti tärkeämmistä ilmiöistä mielipiteensä, ollen yksinään niinä vuosina samaa kuin nykyään joku johtava maailmanlehti. Historiallisilla teoksillaan, näytelmillään ja romaaneillaan, eepoksillaan ja saduillaan, nimettömillä pikkukirjasillaan, joita levisi suunnattoman suurina painoksina, tavattoman laajalla kirjevaihdollaan, sukkeluuksillaan ja terävillä vastauksillaan, ohjasi hän aikansa mielipiteitä sekä ylimystön että porvariston piireissä. Hän oli suorastaan aikansa henkinen keskus; hänen toimintansa tavaton monipuolisuus ja laajuus hämmästytti niin Fredrik II:sta, että hänen lausuntonsa mukaan olisi voinut luulla kokonaisen oppineen seuran toimivan Voltaire-nimellä.

Vuonna 1749 kuoli Voltairen ystävätär. Silloin matkusti hän Fredrik II:n kutsusta Berliniin, mutta ei viihtynyt siellä kauan; ystävyksille tuli riita ja v. 1753 matkusti Voltaire tiehensä.

Sweitsin rajalta osti hän nyt pienen maatilan sekä myöhemmin aivan sen läheltä, mutta Sweitsin alueelta, toisen, kuuluisan Ferney'n. Täällä naureskeli hän vain Ranskan hallituksen yrityksille saada hänet vangituksi, milloin hän vain sattui kirjoittamaan hallituksesta jotakin loukkaavaa, ja sellaista tapahtui hallituksen mielestä valitettavan usein. Vahingoniloisella nopeudella kannatti ukko itsensä aina, kun tällaisesta tuli kysymys, tilalleen Sweitsin puolelle, iloitellen sieltä vastustajansa pettymykselle.

Tilallaan piti hän loistavaa hovia; vierainaan hänellä oli ruhtinaita, jotka kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Alustalaistensa taloudellisen aseman paransi hän viisailla uudistuksilla. Hänen maineensa ja osaksensa saamansa kansan suosio kohosi korkeimmilleen, kun hän nyt, sotahuutonaan kuuluisa lause: "hävittäkää se kurja", alotti loistavan taistelun eräitten syyttömästi tuomittujen "kerettiläisten" muiston puhdistamiseksi. Hän oli yksin toisella puolella, ja vastustajana oli ajan mahtavin voima, katolinen kirkko ja sen jesuiittavalta, mutta silti Voltaire hehkuvalla innollaan ja leimuavalla rohkeudellaan vei asiansa voittoon sitkeän ja monivuotisen taistelun jälkeen. Sisällöltään oli tämä taistelu kahden aikakauden, kahden maailmankatsomuksen, edistyksen ja vanhoillisuuden taistelua, jonka merkitys on katoamaton.

Kun hän 84-vuotiaana teki vaivaloisen matkan Parisiin, ollakseen vielä kerran läsnä erään näytelmänsä esityksessä, muodostui matka hänelle suoranaiseksi riemukuluksi. Kunnianosoitukset saavuttivat huippunsa siinä "runoilijan kruunauksessa", joka yleisön riemuitessa tapahtui Parisin oopperassa maaliskuussa 1778. Ilo ja mielenliikutus mursi hänen voimansa ja hän kuoli vähän jälkeenpäin.

Tässä nyt suomalaiselle yleisölle tarjona olevassa teoksessa esiintyvät Voltairen parhaat kirjailijaominaisuudet: viehättävän kertojan lahja, terävä, mutta ei katkera ironia, "kansantajuinen aatteellisuus", humoristinen, keveän hilpeä ja koseeraava, yllättävillä vastakohdilla, käänteillä ja väitteillä mielenkiintoa hereilläpitävä tyylitaito. Se on ihmeellinen sekoitus pilaa ja totta, pilkkaa ja salattua itkua ihmiskunnan pahuuden tähden.

Ja maailma on sadan vuoden perästä yhäkin niin paljon entinen ja sama kuin Voltairen aikana, että hänen suolansa ei ole käynyt vähääkään mauttomaksi.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kuinka Candide kasvatettiin eräässä kauniissa linnassa ja kuinka hän siitä samaisesta tuli poisajetuksi.

Westfalissa, herra parooni Thunder-ten-Tronckhin linnassa eli kerran nuori poika, jolle luonto oli lahjoittanut mitä lempeimmän mielenlaadun. Hänen kasvonsa olivat hänen sielunsa kuvastin. Hänen arvostelutapansa oli yhtä suora kuin hänen sydämensä oli yksinkertainen; tämä, luullakseni, oli juuri syynä siihen, että häntä nimitettiin Candide'ksi. [Ranskalainen sana _candide_ merkitsee: avosydäminen.] Talon vanhat palvelijat epäilivät, että hän oli herra paroonin sisaren ja erään naapurissa asuvan, hyvän ja kunniallisen aatelismiehen poika, miehen, jonka kanssa tämä neiti ei koskaan ollut tahtonut mennä naimisiin, sentähden ettei hän ollut voinut todistaa omistavansa enempää kuin seitsemänkymmentäyksi sukupolvea esi-isiä, koska muu osa hänen sukupuustaan oli kadonnut aikojen hämärään.

Herra parooni oli Westfalin kaikkein mahtavimpia ylimyksiä, sillä hänen linnassaan oli oikea portti ja ikkunat; hänen ritarisalinsa oli lisäksi seinäverhoilla koristettu. Kaikki alipihojen koirat voitiin tarpeen tullen yhdistää jahtiparveksi; tallirengit olivat hänen esiratsastajiaan; kylän pappi oli hänen hovisaarnaajansa. Kaikki nimittivät häntä armolliseksi herraksi ja nauroivat, kun hän kertoi kaskuja.

Rouva paroonitar, joka painoi noin sataviisikymmentä naulaa, nautti tältä pohjalta erittäin suurta kunnioitusta ja hoiti emännänvelvollisuutensa aivan erityisellä arvokkaisuudella, joka seikka teki hänet vieläkin kunnioitettavammaksi. Hänen tyttärensä Kunigunda, joka oli seitsemäntoistavuotias, oli verevä, tuores, lihava, ruokahalua herättävä. Paroonin poika taas tuntui kaikessa olevan isänsä arvoinen. Kotiopettaja Pangloss oli talon oraakkeli ja pieni Candide kuunteli hänen opetuksiaan koko sillä luottamuksella, joka oli ominaista hänen ijälleen ja luonteelleen.

Pangloss opetti metafysiko-teologo-kosmolonigologiaa. Hän todisti ihailtavan selvästi, ettei ole olemassa mitään seurausta ilman syytä ja että tässä parhaimmassa kaikista mahdollisista maailmoista hänen ylhäisyytensä herra paroonin linna oli kaunein kaikista mahdollisista linnoista ja rouva paroonitar paras kaikista mahdollisista paroonittarista.

"On tieteellisesti todistettu", sanoi hän, "että asiat eivät voi olla toisin kuin mitä ne ovat; sillä koska kaikki on luotu jotakin tarkoitusta varten, niin on kaikki luonnollisesti luotu parasta mahdollista tarkoitusperää silmällä pitäen. Pankaa tarkasti merkille, kuinka nenät ovat luodut varta vasten kannattamaan silmälaseja, ja sentähden onkin meillä silmälasit; jalat ovat ilmeisesti rakennetut sukkia ja jalkineita varten, sentähden onkin meillä sukat ja jalkineet; kivet ovat tehdyt lohkomista ja linnojen rakentamista varten, sentähden onkin armollisella paroonilla erittäin kaunis linna; maakuntamme mahtavimman paroonin täytyy luonnollisesti myös asua parhaiten. Ja koska siat ovat tehdyt tullakseen syödyiksi, syömme me sikoja vuodet umpeensa. Tästä seuraa, että ne, jotka ovat tuoneet esille sen väitteen, että kaikki on hyvin, ovat sanoneet tyhmyyden; pitäisi sanoa, että kaikki on järjestetty parhain päin."

Candide kuunteli tarkkaavaisesti ja uskoi viattomasti kaikki; sillä hänen mielestään nti Kunigunda oli erinomaisen kaunis, vaikkei hänellä koskaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä hänelle. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että onnen jälkeen olla syntynyt parooni von Thunder-ten-Tronckhiksi toinen onnen aste oli olla nti Kunigunda, kolmas nähdä hänet joka päivä ja neljäs kuunnella mestari Panglossia, maakunnan ja niinmuodoin myös koko maapallon suurinta filosofia.

Eräänä päivänä Kunigunda kävellessään linnan lähellä olevassa pienessä metsässä, jota nimitettiin puistoksi, näki pensastojen lomitse, miten tohtori Pangloss antoi opetusta kokemusperäisessä fysiikassa hänen äitinsä kamarineitsyeelle, joka oli hyvin sievä ja hyvin oppivainen ruskeasilmäinen impi. Koska nti Kunigundalla oli suuret taipumukset tieteisiin, tarkkasi hän henkeä vetämättä niitä useasti toistuvia kokeita, joiden todistajaksi hän oli joutunut; hän näki selvästi tohtorin riittävän aiheen syyt ja seuraukset, ja hän palasi sieltä kiihottuneessa mielentilassa, hyvin mietteissään, palaen opinhalusta ja päätellen itsekseen, että hän erittäin hyvin soveltuisi riittäväksi aiheeksi nuorelle Candidelle, samoin kuin tämä hänelle itselleen.

Linnaan palaillessaan hän kohtasi Candiden ja punastui; Candide punastui myöskin. Kunigunda sanoi hyvääpäivää vavahtelevalla äänellä, ja Candide sanoi hänelle jotakin, tietämättä mitä hän sanoi.

Seuraavana päivänä päivällisen jälkeen, kun oli noustu pöydästä, joutuivat Kunigunda ja Candide sattumalta erään varjostimen taa. Kunigunda pudotti nenäliinansa. Candide nosti sen lattialta; Kunigunda tarttui kaikessa viattomuudessaan hänen käteensä, nuorukainen suuteli kaikessa viattomuudessaan nuoren neidin kättä aivan erikoisen kiihkeästi, hellästi ja armaasti; heidän huulensa yhtyivät, heidän silmänsä alkoivat hehkua, heidän polvensa vapisivat, heidän kätensä eksyivät harhateille.

Herra parooni von Thunder-ten-Tronckh sattui samassa kulkemaan varjostimen ohitse ja nähdessään tämän syyn ja tämän seurauksen, ajoi hän Candiden pois linnasta antaen hänelle muutamia vahvoja potkuja takapuoleen.

Kunigunda pyörtyi; ja rouva paroonitar löi häntä korvalle heti kun hän jälleen heräsi tietoisuuteen; ja mitä suurin sekasorto vallitsi tässä kauneimmassa ja miellyttävimmässä kaikista mahdollisista linnoista.

TOINEN LUKU.

Mitä Candidelle tapahtui bulgarialaisten keskuudessa.

Kun Candide näin oli tullut poisajetuksi tästä maallisesta paratiisista, kulki hän kauan aikaa tietämättä minne, itkien, kohottaen tuon tuostakin silmänsä taivasta kohden ja kääntäen ne myös usein takaisin tuon maailman kauneimman linnan puoleen, jossa oli tuo maailman kaunein vapaaherrallinen neiti. Hän nukkui illallista syömättä keskellä peltoja kahden vaon välissä. Lumi putoili suurina hiutaleina, aivan jähmettyneenä alkoi Candide seuraavana päivänä laahautua lähintä kaupunkia kohti, jonka nimi oli Waldberghoff-trarbk-dik-dorff, aivan rahatta ja puolikuolleena nälästä ja väsymyksestä. Hän pysähtyi surullisena erään kapakan ovelle. Kaksi siniseen puettua miestä huomasi hänet.

-- Toveri, sanoi toinen, kas tuossapa on pulska nuorukainen, joka täyttää mitat.

He tulivat Candiden luo ja pyysivät häntä hyvin kohteliaasti päivällistä syömään.

-- Hyvät herrat, sanoi heille Candide miellyttävällä vaatimattomuudella, teette minulle suuren kunnian, mutta minulla ei ole millä maksaa puolestani.

-- Oh, herraseni, sanoi hänelle toinen sinisistä, henkilöt, joilla on sellaiset edellytykset ja ansiot kuin teillä, eivät koskaan maksa mitään. Ettekö ole viisi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä?

-- Kyllä, se on juuri pituuteni, hyvät herrat, vastasi hän kumartaen.

-- Siispä, herraseni, käykää pöytään, emme ainoastaan maksa edestänne, vaan vielä lisäksi pidämme huolta siitä, että mieheltä sellaiselta kuin te, ei tästä lähin koskaan ole puuttuva rahaa; ihmiset ovat luodut ainoastaan auttamaan toisiaan.

-- Olette oikeassa, sanoi Candide, sitä juuri on herra Pangloss minulle aina sanonut; huomaan kyllä, että kaikki on järjestetty maailmassa parhain päin.

Häntä pyydettiin ottamaan vastaan muutamia kultarahoja; hän otti ne ja tahtoi antaa niistä velkakirjan; sitä hänen ei kuitenkaan sallittu tehdä. Ja niinpä istuttiin pöytään.

-- Rakastatte varmaankin suuresti?... alkoi toinen.

-- Oi kyllä, vastasi Candide, rakastan suuresti neiti Kunigundaa.

-- Ei, sanoi toinen herroista, me kysymme teiltä, ettekö rakasta suuresti bulgarien kuningasta.

-- En ollenkaan, sanoi hän, sillä en ole häntä koskaan nähnyt.

-- Kuinka? hän on ihanin kaikista kuninkaista ja meidän täytyy juoda hänen maljansa.

-- Kovin kernaasti, hyvät herrat, sanoi Candide ja joi.

-- Se riittää, sanottiin hänelle, nyt olette te bulgarien tuki ja turva, puoltaja ja sankari; teidän onnenne on taattu ja kunnian tie viittaa teille.

Hänelle pantiin sitten heti raudat jalkoihin ja hänet vietiin rykmenttiin.

Täällä häntä komennettiin kääntymään oikeaan ja vasempaan, nostamaan kivääriä olalle ja laskemaan jalalle, tähtäämään, ampumaan, kulkemaan juoksumarssissa; ja hänelle annettiin kolmekymmentä kepinlyöntiä. Seuraavana päivänä hän teki harjoitukset jo vähän vähemmän huonosti ja sai ainoastaan kaksi kymmentä lyöntiä; sitä seuraavana päivänä hänelle annettiin ainoastaan kymmenen ja toverit katsovat häntä kuin ihme-eläintä.

Candide oli itse vielä aivan hämmästyksissään eikä lainkaan selvillä omasta sankaruudestaan. Eräänä kauniina kevätpäivänä pisti hänen päähänsä lähteä kävelylle ja hän alkoi kulkea suoraan eteenpäin ollen siinä uskossa, että ihmisillä samoin kuin eläimilläkin oli täysi oikeus mielin määrin käyttää jalkojaan. Hän ei ollut vielä kävellyt kahta peninkulmaakaan, kun jo neljä muuta kuusi jalkaa pitkää sankaria saavutti hänet, sitoi hänet ja vei hänet tyrmään.

Häneltä kysyttiin lain mukaisessa järjestyksessä, mistä hän piti enemmän: juosta kolmekymmentä kuusi kertaa kujaa koko rykmentin läpi tai saada yht'aikaa kaksitoista lyijykuulaa aivoihinsa. Turhaan vetosi hän ihmisen vapaaseen tahtoon, selittäen, ettei hän tahtonut kumpaakaan. Hänen täytyi tehdä valintansa; ja sen Jumalan lahjan voimalla, jota nimitetään vapaudeksi, hän vihdoin päätti juosta kujaa kolmekymmentäkuusi kertaa; hän teki sen kaksi kertaa. Rykmentissä oli kaksi tuhatta miestä, joten hän siis silloin yhteensä jo oli saanut neljä tuhatta raipan iskua, jotka niskasta peräpakaroihin asti raatelivat hänen hermojaan ja lihaksiaan. Kun kolmannen kujanjuoksun piti alkaa, niin Candide, joka ei enää kestänyt enempää, pyysi sitä armoa, että häneltä hyväntahtoisesti suvaittaisiin katkaista kaula. Hänelle myönnettiinkin tämä suosionosoitus, hänen silmänsä sidottiin ja hänen käskettiin laskeutua polvilleen.

Tällä hetkellä juuri sattui bulgarien kuningas kulkemaan siitä ohitse; hän kyseli rikoksen laatua ja kun tällä kuninkaalla oli suuret älyn lahjat, -- ymmärsi hän siitä kaikesta, mitä hän sai kuulla, että Candide oli nuori metafyysikko, joka ei juuri mitään tiennyt maailman menosta, ja hän armahti hänet jalomielisesti, joka teko ansaitsee tulla ylistetyksi kaikissa sanomalehdissä ja kaikkina aikoina.

Eräs kelpo haavalääkäri paransi Candiden kolmessa viikossa Dioskorideen keksimillä lievikkeillä.

Hänellä oli jo vähän nahkaa ja hän osasi kävellä, kun sota syttyi bulgarialaisten ja arabialaisten kuninkaiden välillä.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Candide pelastautui bulgarialaisten käsistä ja mitä hänelle sitten tapahtui.

On mahdotonta kuvitellakaan mitään sen kauniimpaa, sorjempaa, loistavampaa ja paremmin järjestettyä kuin nuo molemmat sotajoukot, joiden torvet, pillit, oboet, rummut, kanuunat saivat aikaan sellaisen yhteissoinnun, että sen vertaista ei ole kuultu ikinä edes helvetissäkään. Kanuunat kaatoivat ensin noin kuusi tuhatta miestä kummaltakin puolen; senjälkeen riisti muskettituli noin yhdeksän tai kymmenen tuhatta veijaria pois tästä maailmasta, joka on parhain kaikista ja jonka pintaa he olivat olemuksellaan saastuttaneet; pistin muodosti myöskin riittävän syyn muutamien tuhansien ihmisten kuolemaan. Koko saavutus saattoi nousta noin kolmeenkymmeneen tuhanteen sieluun.

Candide, joka vapisi niinkuin filosofi, pidättelihe parhaimpansa mukaan piilossa tämän sankarillisen teurastuksen aikana.

Vihdoin kun molemmat kuninkaat paraikaa laulattivat _Te Deumia_ leirissään, päätti hän valita toisen paikan syitten ja seurausten mietiskelylle.

Hän raivasi itselleen tien kuolleiden ja kuolevien ylitse ja pääsi täten ensiksi erääseen naapurikylään; se oli tuhkana. Se oli arabialais-kylä, jonka bulgarialaiset olivat polttaneet kansan parasta valvovien lakien mukaisesti. Täällä makasi joka paikassa pistimien ja luotien lävistämiä vanhuksia sekä heidän vierellään kuolevia vaimoja, jotka puhkaistuin kurkuin pitelivät lapsiaan rinnoillaan, tyttöjä, joilta oli vatsat halaistu ja jotka viruivat henkitoreissaan tyydytettyään ensin muutamien sankarien luonnollisia tarpeita; toiset rukoilivat puolipalaneina, että heidät lopetettaisiin kokonaan. Ulos valuneita aivoja näkyi maassa katkottujen käsien ja jalkojen seassa.

Candide pakeni kiireimmän kautta toiseen kylään: se kuului bulgarialaisille ja arabialaiset sankarit olivat menetelleet siellä aivan samoin. Candide jatkoi yhä matkaansa kuolonkamppailussa nytkähtelevien jäsenten ja suitsevien raunioiden poikki ja saapui siten vihdoin sotanäyttämön ulkopuolelle kantaen haarapussissaan vähäisiä eväitään ja muistellen lakkaamatta Kunigundaa.

Kun hän saapui Hollantiin, olivat hänen ruokavaransa lopussa, mutta koska hän oli kuullut kerrottavan, että kaikki ihmiset olivat rikkaita tässä maassa ja lisäksi vielä kristittyjä, ei hän ollenkaan epäillyt, etteikö häntä kohdeltaisi täällä yhtä hyvin kuin häntä oli kohdeltu herra paroonin linnassa, ennenkuin hän siellä oli tullut poisajetuksi neiti Kunigundan kauniiden silmien takia.

Hän anoi almua useilta arvokkailta ja vakavilta henkilöiltä, jotka vastasivat hänelle, että jos hän vielä edelleen jatkaisi tämän elinkeinon harjoittamista, suljettaisiin hänet kuritushuoneeseen oppimaan elämisen taitoa.

Hän kääntyi sitten erään miehen puoleen, joka juuri oli kokonaisen tunnin yhtämittaa suuren kuulijakunnan edessä puhunut hyväntekeväisyydestä. Tämä saarnaaja katsoi häneen ja sanoi:

-- Mistä syystä te täällä olette? Oletteko kenties hyvän asian vuoksi?

Ei ole mitään seurausta ilman syytä, vastasi Candide vaatimattomasti; kaikki on välttämättömyyden ketjussa ja parhain päin järjestetty; on ollut välttämätöntä, että olen tullut poisajetuksi neiti Kunigundan luota, että olen suorittanut kujanjuoksun, ja on välttämätöntä, että kerjään leipäni siihen asti, kunnes voin sitä ansaita; kaikki tämä ei voisi olla toisin.

-- Ystäväni, sanoi puhuja, uskotteko, että paavi on antikristus?

-- En ole ennen kuullut sitä, vastasi Candide; mutta oli hän sitä tai tätä, niin pääasia on, että olen leivän puutteessa.

-- Et ansaitse saadakaan leipää, sanoi puhuja; mene tiehesi lurjus, äläkä ikinä enää tule silmieni eteen!

Puhujan vaimo oli tällä välin pistänyt päänsä ulos ikkunasta ja saatuaan selville, että siellä oli mies, joka epäili, olikohan paavi antikristus, kumosi hän hänen päähänsä täysinäisen... Oi taivas, kuinka korkealle naisten uskonnollinen innostus voikaan kohota!

Eräs mies, jota ei koskaan oltu kastettu, eräs kunnon anabaptisti, nimeltä Jacques, näki tämän julman ja arvottoman tavan, jolla yhtä hänen veljeään kohdeltiin, olentoa, jolla kuitenkin oli kaksi höyhenetöntä jalkaa ja kuolematon sielu ja hän vei hänet kotiinsa, puhdisti hänet, antoi hänelle leipää ja olutta, lahjoitti hänelle kaksi floriinia ja tahtoipa vielä lisäksi opettaa häntä valmistamaan persialaisia kankaitakin, jotka kuuluivat hänen erikoisalaansa ja jotka, kuten tunnettua, tehdään kaikki Hollannissa.

Candide, joka melkein olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, huudahti:

-- Mestari Pangloss oli totta tosiaan oikeassa sanoessaan, että kaikki tässä maailmassa on mahdollisimman hyvin; sillä minua liikuttaa äärettömän paljon enemmän teidän erinomainen jalomielisyytenne, kuin se kovuus, joka tuli minun osakseni tuon mustamekkoisen herran ja hänen rouva puolisonsa puolelta.

Seuraavana päivänä hän kävelyllään kohtasi erään kerjäläisen, joka ylt'yleensâ oli paiseiden peitossa. Hänen silmänsä olivat elottomat, nenänpää pois tipahtanut, suu vinossa, hampaat mustat, hän puhui käheästi korahdellen ja sai tavantakaa ankaria yskäkohtauksia ja joka kohtauksella sylkäisi hän suustaan hampaan.

NELJÄS LUKU.

Kuinka Candide tapasi vanhan filosofian opettajansa, tohtori Panglossin ja mitä sitten tapahtui.

Candide, joka tunsi vielä enemmän sääliä kuin inhoa tuota kauhistuttavaa kerjäläistä kohtaan, -- antoi hänelle ne kaksi floriinia, jotka hän oli saanut tuolta kunnon Jacques-anabaptistilta. Aave tuijotti häneen kiinteästi, purskahti itkuun ja lankesi hänen kaulaansa.

Candide peräytyi pelästyneenä.

-- Voi, sanoi tuo kurja raukka toiselle kurjalle, ettekö enää tunne rakasta Panglossianne?

-- Mitä kuulenkaan, tekö se olettekin, rakas mestarini, ja tässä surkuteltavassa tilassa! Mikä onnettomuus onkaan teitä kohdannut? Minkätähden ette enää ole tuossa kauneimmassa kaikista linnoista? Ja miten on käynyt neiti Kunigundan, tuon helmen neitsyeitten joukossa, tuon luonnon mestariteoksen?

-- Menehdyn tähän paikkaan, huokasi Pangloss.

Heti vei Candide hänet anabaptistin talliin, jossa hän antoi hänelle vähän leipää ja kun Pangloss hiukan oli tointunut, kysyi hän tältä uudestaan:

-- Entä Kunigunda, miten on hänen laitansa?

-- Hän on kuollut, vastasi toinen.

Tämän kuullessaan Candide pyörtyi: hänen ystävänsä virvoitteli häntä huonolla etikalla, jota sattumalta löytyi tilkkanen tallissa; vihdoin avasi Candide jälleen silmänsä.