Part 7

_Morell_ (aivan liikutettuna, vajoo polvilleen Candidan tuolin ääreen, syleilee häntä ja sanoo melkein poikamaisella suoruudella). Sinä olet tehnyt minut siksi mikä minä olen käsiesi työllä ja sydämesi rakkaudella. Sinä olet minun vaimoni, äitini, sisareni, sinä olet minun hellä huolenpitäjäni!

_Candida_ (hänen sylissään, hymyillen Eugenelle). Olenko minä teidän äitinne ja sisarenne, Eugene?

_Marchbanks_ (nousee, tekee kiivaan, vastenmielisen liikkeen). Ette koskaan! Ulos, ulos pimeään yöhön!

_Candida_ (nousee äkisti ja estää häntä). Ettehän te mene tuolla tavalla, Eugene?

_Marchbanks_ (miehuullisella äänensoinnulla -- ei poikamaisesti enää). Minä tiedän milloin aika on lyönyt. Minä haluan tehdä sitä, mitä on pakko tehdä.

_Morell_ (nousee polvistuneesta asennostaan, levottomasti). Candida, pyydä, ettei hän tee mitään ajattelematonta.

_Candida_ (luottamuksella, hymyillen Eugenelle). Ei siitä ole pelkoa. Hän on oppinut elämään onnea vailla.

_Marchbanks_. Minä en enää etsi onnea: elämä on jotakin jalompaa. Pastori James, minä annan teille onneni molemmin käsin; minä rakastan teitä, koska te olette voinut täyttää sen naisen sydämen, jota minä rakastin. Jääkää hyvästi! (Hän menee ovea kohti.)

_Candida_. Vielä yksi sana! (Eugene pysähtyy, kääntymättä häneen.) Kuinka vanha te olette, Eugene?

_Marchbanks_. Nyt minä olen vanha kuin maailma! Aamulla minä olin kahdeksantoista vuotias.

_Candida_ (menee hänen luokseen ja seisahtuu hänen taakseen, laskien toisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen). Kahdeksantoista vuotta! Tahdotteko minun mielikseni kirjoittaa pienen runon kahdesta lauseesta, jotka nyt sanon teille? Ja lupaatteko toistaa sitä joka kerta, kun ajattelette minua?

_Marchbanks_ (liikahtamatta). Sanokaa!

_Candida_. Kun minä olen kolmekymmentä, on hän neljäkymmentäviisi. Kun minä olen kuusikymmentä, on hän seitsemänkymmentäviisi.

_Marchbanks_ (kääntyy hänen puoleensa). Sadan vuoden perästä me olemme yhtä vanhat. Mutta minulla on parempikin salaisuus sydämessäni. Antakaa minun nyt mennä! Pimeys ulkona käy jo kärsimättömäksi.

_Candida_. Jääkää hyvästi! (Hän ottaa Eugenen kasvot käsiensä väliin, ja kun tämä aavistaa hänen tarkoituksensa, niin hän polvistuu, ja Candida suutelee häntä otsalle. Sitten Eugene kiiruhtaa ulos yöhön. Candida kääntyy Morellin puoleen, ojentaen hänelle kätensä.) Oi, James! (He syleilevät toisiaan. Mutta he eivät tiedä, mikä salaisuus piilee runoilijan sydämessä.)

Esirippu.