Part 3

_Morell_ (liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan, että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä, eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa toisillemme sanottavaa.

_Marchbanks_ (kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan -- (peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain on sydän rinnassanne.

_Morell_ (hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!

_Marchbanks_. Ensiksikin --

_Morell_. Ensiksikin?

_Marchbanks_. Minä rakastan teidän vaimoanne!

Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen, purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu; pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.

_Morell_ (käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta -- (katsoo häneen puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?

_Marchbanks_ (kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on loukkaus häntä kohtaan.

_Morell_ (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!

_Marchbanks_ (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää, kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut hänet omakylläisyytenne tähden -- te -- (kääntyy hänen puoleensa). jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä tunnetta hänen kanssansa!

_Morell_ (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte naurettavaksi -- hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen, paljas totuus!

_Marchbanks_. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi, ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi. Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.) Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?

_Morell_ (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea -- ei vähintäkään -- saada miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä! Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!

_Marchbanks_ (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani. Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.

Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa entisen arvokkaisuutensa.

_Morell_ (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon, että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen. (Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja, ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko, poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin, ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että runoilijassa ihmisen pyhä henki -- se mikä on jumalallista hänessä, -- on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette, että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän hartioillenne lasketut.

_Marchbanks_ (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla sitä, saattaa minut vapisemaan.

_Morell_ (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni, älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki, pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, -- luottakaa minuun, -- ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?

_Marchbanks_ (katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?

_Morell_ (loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla jumalallista totuutta.

_Marchbanks_ (kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."

_Morell_ (vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä kohti.)

_Marchbanks_ (peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell: jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää! (Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!

_Morell_ (hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin pelosta saatte halvauksen!

_Marchbanks_ (sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!

_Morell_ (levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin näyttää, eikö totta?

_Marchbanks_ (uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette sitä, koska minä pelkään rääkkäystä -- koska (itkevällä äänellä) en voi muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla -- koska en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin ruumiillinen työntekijä -- kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette, että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan, minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä. Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.) Antakaa minun olla! Minä menen.

_Morell_ (kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla, että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.

_Marchbanks_ (palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri. Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon. Minä kirjoitan hänelle.

_Morell_ (hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?

_Marchbanks_ (lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

_Morell_ (hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.

_Marchbanks_ (kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko totuus tai jokin valhe, jos minä menen.

_Morell_ (estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus --

_Marchbanks_ (keskeyttää hänet). Minä tiedän -- valehdella. Se ei auta yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!

Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee sisään.

_Candida_. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa! Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille, ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää huoliko!

_Marchbanks_. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.

_Candida_. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)

_Morell_ (lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)

_Marchbanks_ (tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan pöytää.

(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!

_Morell_. Sitä minäkin olin -- tunti sitten.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

Sama päivä, myöhemmin iltapuolella. Sama huone. "Vieraitten tuoli" on asetettu paikoilleen pöydän ääreen, jossa on, jos mahdollista vieläkin enemmän tavaraa. Marchbanks, yksin ja toimettomana, koettaa ottaa selkoa siitä, miten kirjoituskone toimii. Kun hän kuulee jonkun tulevan, hiipii hän syyllisen tunnolla ikkunan luo ja on syventyvinään näköalan katselemiseen. Miss Garnett astuu sisään kädessä muistiinpanokirja, johon hän Morellin sanelun mukaan kirjoittaa pikakirjoituksella hänen kirjeensä. Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen ja alkaa kirjoittaa puhtaaksi niin työhönsä vaipuneena, ettei hän kiinnitä mitään huomiota Eugeneen. Onnettomuudeksi takertuu ensimäinen kosketin kiinni, kun hän yrittää lyödä sitä.

_Proserpine_. Kas niin! Nyt te olette naputellut minun koneellani, Mr Marchbanks! Ei siitä apua, vaikka te koetattekin näyttää viattomalta.

_Marchbanks_ (hämillään). Suokaa anteeksi, Miss Garnett! Minä koetin vain sillä kirjoittaa.

_Proserpine_. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen takertumaan kiinni.

_Marchbanks_ (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)

_Proserpine_. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?

_Marchbanks_ (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?

_Proserpine_ (hiukan suuttuneena -- sillä tällainen keskustelu, jollei se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?

_Marchbanks_. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita -- että heillä olisi -- aina olisi -- rakkausasioitakin.

_Proserpine_ (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)

_Marchbanks_ (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?

_Proserpine_ (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te uskallatte väittää jotakin sellaista?

_Marchbanks_ (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä ujo kuin minäkin! Vai mitä?

_Proserpine_. Ei, minä en ole ujo. Mitä te sillä tarkoitatte?

_Marchbanks_ (salaperäisesti). Kyllä te varmaan olette! Siinä syy, miksi maailmassa on niin vähän rakkausasioita. Me kuljemme kaikki ja kaipaamme rakkautta: se on meidän luonteemme ensimäinen tarve, sydämemme ensimäinen pyyntö. Mutta me emme puhu kaipauksestamme, me olemme siksi liian ujoja ja arkoja. (Syvällä vakavuudella). Oi, Miss Garnett, mitäpä te ette antaisi, jos voisitte voittaa pelkonne ja ujoutenne -- -- --

_Proserpine_ (hyvin loukkaantuneena). No, onpas tämä!

_Marchbanks_ (vallattomalla kärsimättömyydellä). Älkää puhuko tuollaisia tyhmyyksiä minulle! Eivät ne minua petä. Mitä hyötyä niistä on? Miksi te pelkäätte olla oma itsenne minun edessäni? Minä olen aivan sellainen kuin tekin.

_Proserpine_. Sellainen kuin minä! Tahdotteko te imarrella minua vai itseänne? En ole varma siitä, kumpaako te tarkoitatte. (Hän kääntää hänelle selkänsä ja aikoo mennä takaisin kirjoituskoneen luo).

_Marchbanks_ (estää häntä, salaperäisesti). Kuulkaahan! Minä kuljen ympäri ja etsin rakkautta, ja minä huomaan, että sitä on vaikka kuinka paljon muitten ihmisten rinnoissa. Mutta kun minä yritän pyytää sitä, niin tuo kauhea ujous on aivan tukehduttaa minut; ja silloin minä tulen aivan mykäksi -- tai mikä vielä pahempi, minä sanon tolkuttomuuksia, tyhmiä valheita. Ja sitä rakkautta, jota minä kaipaan, tuhlataan kissoille ja koirille ja kanarialinnuille, siksi että ne pyytävät sitä. (Melkein kuiskaten). Sitä on pakko pyytää. Se on kuin sadun haltia-olento: se ei osaa puhua, jollei sitä puhuttele ensin. (Tavallisella äänellä, mutta syvän alakuloisesti). Kaikki rakkaus maailmassa tahtoo puhua; mutta se ei uskalla, sillä se on ujo, ujo, ujo! Siinä on maailman traagillisuus. (Syvällä huokauksella hän heittäytyy vierastuoliin ja peittää kasvot käsiinsä.)

_Proserpine_ (hämillään, mutta säilyttää tavallisen näykkimisäänensä, mikä on hänelle kunnia-asia joutuessaan väittelyyn vieraitten, nuorten herrojen kanssa). Pahat ihmiset voivat joskus voittaa tuon ujoutensa, eikö totta?

_Marchbanks_ (hyökkää ylös melkein vimmoissaan). Pahat ihmiset, ne ovat ne, joilla ei ole rakkautta; siksi he eivät ole myöskään ujoja. He osaavat pyytää rakkautta, siksi etteivät he sitä tarvitse; he voivat tarjota sitä, siksi ettei heillä ole sitä. (Hän vajoo kokoon tuoliinsa ja lisää surullisesti). Mutta me, joilla on rakkautta ja jotka tahtoisimme voittaa vastarakkautta: me emme saa sanaakaan suustamme. (Ujosti). Ettekö te ole tehnyt samaa huomiota?

_Proserpine_. Mr Marchbanks, jos te puhutte yhä tuohon tapaan, niin minä lähden pois, sen teen todellakin. Se ei ole sopivaa!

Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen, avaa sinisen kirjan ja valmistautuu kirjoittamaan lauseen siitä.

_Marchbanks_ (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?

_Proserpine_ (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa ilmasta!

_Marchbanks_. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä olisi lapsi, joka itkisi nälissään?

_Proserpine_. Sitä minä en voisi.

_Marchbanks_. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.

_Proserpine_. No, olkaa sitten vaiti!

_Marchbanks_. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko se vaimentaa teidän sydämenne itkua -- sillä se itkee: eikö totta? Sen täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.

_Proserpine_ (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla. (Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei; mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.

_Marchbanks_. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen täytyy itkeä.

_Proserpine_. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin sanoneen, niin minä en myönnä sitä.

_Marchbanks_ (säälivästi). Niin, kyllä tiedän. Teillä ei ole rohkeutta sanoa sitä hänelle.

_Proserpine_ (säikähtäen). Hänelle! Kelle?

_Marchbanks_. Kelle se nyt lieneekin. Sille miehelle, jota te rakastatte. Joku se varmaan on. Ehkä Mr Mill, apulainen?

_Proserpine_ (halveksien). Mr Mill! Sepä olisi oikea mies murtamaan minun sydämeni! Valitsisinpa sittenkin mielemmin teidät kuin Mr Millin.

_Marchbanks_ (hämmästyy). Ei, ei millään muotoa! Olen hyvin pahoillani, mutta sitä te ette saa ajatella! Minä -- --

_Proserpine_ (kiusoittaen, menee uunin luo ja asettuu seisomaan selin häneen). Oi, älkää pelätkö! Ette te se ole! Ei se ole kukaan erityinen.

_Marchbanks_. Minä ymmärrän. Te tunnette, että te voisitte rakastaa ketä hyvänsä, joka vain tarjoutuisi -- -- --

_Proserpine_ (vihastuen). Ken vain tarjoutuisi! Ei, sitä minä en voisi. Miksi te minua luulette?

_Marchbanks_ (alakuloisesti). Se on yhdentekevää. Te ette tahdo antaa minulle suoraa vastausta. Te puhutte vaan, niinkuin kaikki muutkin. (Hän menee hitaasti sohvan luo ja käy istumaan synkän näköisenä.)

_Proserpine_ (loukkaantuneena, arvelee toisen kohtelevan häntä aristokraatin halveksumisella). Jos te haluatte originelliä keskustelua, niin voitte mennä juttelemaan itsenne kanssa.

_Marchbanks_. Sitä juuri kaikki runoilijat tekevätkin! He puhuvat ääneen itsensä kanssa ja koko maailma kuuntelee heitä. Mutta tuntuu niin kovin yksinäiseltä, kun ei koskaan kuule kenenkään muun puhuvan.

_Proserpine_. Odottakaahan kunnes Mr Morell tulee! Hän puhuu kyllä teidän kanssanne. (Marchbanks hätkähtää). Ei teidän tarvitse näyttää noin happamelta; hän osaa puhua paremmin kuin te. (Kiivaasti). Hän osaa puhua, niin että teidän pieni päänne menee pyörälle. (Aikoo suuttuneena mennä paikallensa, mutta Marchbanks saa äkkiä päähänpiston, hyökkää ylös ja estää häntä.)

_Marchbanks_. Ah, nyt minä ymmärrän!

_Proserpine_ (punastuu). Mitä te ymmärrätte?

_Marchbanks_. Teidän salaisuutenne. Sanokaa minulle: onko todellakin mahdollista, että nainen voi rakastaa häntä?

_Proserpine_ (niinkuin keskustelu menisi jo kaikkien rajojen yli). Onpas sekin!

_Marchbanks_ (kiihkeästi). Ei, vastatkaa minulle! Minä tahdon tietää! Minun täytyy saada se tietää! Minun on aivan mahdoton sitä ymmärtää. Minä en näe hänessä muuta kuin sanoja, sanoja, sanoja, hurskaita päätöksiä, joita ihmiset sanovat hyvyydeksi. Sellaista te ette voi rakastaa!

_Proserpine_ (koettaa nuhdella häntä näyttämällä arvokkaan kylmältä). Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en käsitä teitä.

_Marchbanks_ (kiivaasti). Kyllä te ymmärrätte! Te ette puhu totta!

_Proserpine_. Oh!

_Marchbanks_. Kyllä te ymmärrätte! Ja kyllä te tiedätte! (Päättäen vaatia esille vastauksen.) Voiko nainen todellakin rakastaa häntä?

_Proserpine_ (katsoo häntä suoraan silmiin). Niin... (Marchbanks peittää kasvonsa käsiinsä.) Mikä teitä vaivaa? (Marchbanks ottaa kädet kasvoiltaan ja katselee häntä. Pelästyen hänen traagillista ilmettänsä pakenee Proserpine niin kauaksi kuin suinkin hänestä, pitäen häntä silmällä, kunnes hän kääntyy pois ja käy istumaan tuolille uunin ääreen syvän alakuloisena. Kun Proserpine lähestyy ovea, avautuu se ja Burgess astuu sisään. Kun hän näkee hänet, niin hän huudahtaa). Jumalan kiitos, että joku tulee! (ja käy levollisena pöytänsä ääreen istumaan. Hän panee uuden paperin kirjoituskoneeseen, kun Burgess astuu Eugenen luo.)