Part 1

CANDIDA

Kirj.

BERNARD SHAW

Suomentanut Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä. Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut; vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla ruohokenttiä -- puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia, tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä, joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa, jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona. Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat, sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.

Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä, joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin, Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia, vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena. Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan vaikutuksen.

Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana. Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon. Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell. Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo, seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali", sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia, seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa. Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston vaikutusta.

Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja "Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas, käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa, joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat, liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.

Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin 30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs, ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä koomillisella epätoivon murinalla.

_Proserpine_. Taaskin esitelmä?

_Morell_. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle "sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?

_Proserpine_. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.

_Morell_. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa, että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä päiväkirja esillä?

_Proserpine_ (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.

_Morell_. Onko esitelmää maanantaina?

_Proserpine_ (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower Hamletsissä.

_Morell_. No, entä torstaina sitten?

_Proserpine_. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.

_Morell_. Entä sitten?

_Proserpine_. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka -- (kärsimättömästi) -- parasta sanoa heille, että te ette voi tulla. Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei ole kerrassaan mihinkään.

_Morell_ (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä sukulaisiani, miss Garnett.

_Proserpine_ (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!

_Morell_. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.

_Proserpine_ (helpoituksella). Oi, eikö muuta!

_Morell_ (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä, mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan -- ei kukaan. (Rivakasti, palaa takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.

_Proserpine_ (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin -- Fabian yhdistys.

_Morell_. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?

_Proserpine_. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät päivällisille.

_Morell_. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille. (Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo). No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!

_Lexy_. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta varhain ylös.

_Morell_ (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti). Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!

_Lexy_. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?

_Proserpine_ (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.

_Lexy_. Suokaa anteeksi -- Miss Garnett.

_Proserpine_. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.

_Lexy_. Miksi?

_Proserpine_. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?

_Morell_ (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella tänään.

_Lexy_. Tekö! Sitä te ette osaa.

_Morell_ (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa koko päivän -- tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän tulee 11.45.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin -- lastenko kanssa? Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.

_Morell_. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi, ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme toimeen ilman häntä.

_Lexy_ (huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää --

_Morell_. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan mikä onni se olisi teille!

_Lexy_ (hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne Mrs Morelliin --

_Morell_ (hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin -- ottakaa hyvä nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä, mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin. Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi. Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)

_Lexy_. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne. (Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)

_Morell_ (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?

_Lexy_. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa tänne.

_Morell_ (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen -- voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän laske leikkiä?

_Lexy_ (vakavasti). En ensinkään.

_Morell_ (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella. Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)

_Lexy_. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja ottaa esille paperossin.)

_Proserpine_ (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.

_Lexy_ (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!

_Proserpine_ (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.

_Lexy_ (moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja toistaa vieläkin suuremmalla painolla.) _Harvinaisen_ kaunis. Kuinka ihanat silmät hänellä on!

_Proserpine_. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun -- ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.) Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja vähäpätöinen.

_Lexy_ (nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)

_Proserpine_ (ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja lohdullista.

_Lexy_ (surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.

_Proserpine_ (loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon, ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä. Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen? Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies, jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo lämmittelemään käsiään.)

_Lexy_. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin naiskysymystä ei olisi olemassakaan.

_Proserpine_ (olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te ette ole.

_Lexy_. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa. Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen kokonaan.)

_Proserpine_ (järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.

_Lexy_ (loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä matkia häntä.

_Proserpine_ (tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle paperin.)

_Lexy_ (syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella, välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi; ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno, typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään, ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies, joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta, leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee myös helposti äänessä.)

_Burgess_ (pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle sanottiin, että Mr Morell on täällä.

_Proserpine_ (nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.

_Burgess_ (tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti, joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?

_Proserpine_. En.

_Burgess_ (nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?

_Lexy_ (panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun pitää lähteä heti paikalla.

_Burgess_ (arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill. Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.

_Lexy_ (ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr Burgess. Näkemiin asti!

_Burgess_ (suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri kun Lexy aikoo mennä).

_Morell_ (Lexylle). Työhönkö menossa?

_Lexy_. Niin, herra.

_Morell_ (taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)

_Burgess_. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.

_Morell_ (varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää, että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua tavalliselle paikallesi?

(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)

_Burgess_ (liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.

_Morell_. Kun sinä viimeksi olit täällä -- siitä on kai noin kolme vuotta -- sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"

_Burgess_ (mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin, joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi, ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle anteeksi, James.

_Morell_ (nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!

_Burgess_ (säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? -- ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?

_Morell_ (kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille. Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?

_Burgess_. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin tarjous: sitä sinä et voi kieltää.