Part 3
Eräänä päivänä meni hän kuninkaan puheille ja kunnioittavasti ilmaisi toiveensa lausuen: “Kaikki elävät kerran kuolevat, yhtyvät taas erkanevat. Isäni, päästä minut erakkona autuuden tietä etsimään. Mailma on vaivojen maa. Mutta ihmiset tähän katoavaan elämään tyytyen eivät ijäistä onneansa huolehdi. Se on minusta sietämätöntä. Rakkauden ja keskinäisen suosion vallitessakin on täällä tuskaa. Siitä tuskasta haluan minä kaikki elävät vapahtaa. Isäni, suostu tähän toivomukseeni!” Vaikka kuningas tämän jo edeltä arvannut oli, niin valtasi hänet kumminkin murhe ja tuska. Ruumiinsa vapisi ja puheensa sammalsi, niin ettei hän tahtonut saada sanaa suustansa. Nousten istualta tarttui hän poikansa käteen, kyyneleet virtana valuen ja nyyhkyttäen sai hän vaivoin sanotuksi: “Poikani, heitä semmoiset ajatukset! Minä olen arvannut, että sinä näin tekisit, enkä ole vuosikausiin murheissani unta saanut. Näethän itse partani monet harmaat karvat. Laupea mielesi on kyllä ylistettävä, mutta olet siihen vielä liian nuori. Ei luonteesi ole vielä vakaantunut. Vastedes vanhemmaksi tultuasi voinet erakkoelämää ajatella. Ei se sittenkään liian myöhäistä ole. Sinun tulee minun sijassani ryhtyä maan hallitukseen ja antaa minun ensiksi erakoksi ruveta. Olisiko oikein jättää isänsä ja luopua isien perinnöstä päästäksensä vain omaa autuuttansa etsimään? Vaikka nyt onkin hetkinen rauhan aikaa, niin kuitenkin väkevät keskenään miekkoja mittelevät ja tilaisuutta vaanivat. Jos sinä nyt maasta lähdet, niin tulee Kapilan kohtalo arveluttavaksi. Minun ikäni on jo korkea eikä elinpäiviäni ole monta. Sinun poikasi on pieni ja hänen äitinsä nuori; kenenkä kanssa minä tätä maata hallitsisin ja kenelle sen jättäisin? Toivon, ettet vastedes enää puhu erakoksi lähtemisestä.” Perintöruhtinas arvasi isänsä huolet eikä voinut pyyntöänsä toistamalla häntä ahdistaa, vaan palasi itkien katkerasti hoviinsa.
Mutta tätä oli hän ennakolta aavistanutkin. Mitenkä olisi isän kielto siis hänen päätöstänsä muuttaa voinut?
Yön hiljaisuudessa, ihmishyörinän herettyä, tuulten tyynnyttyä, kun taivas ja maa olivat kuin kuolleina, istui perintöruhtinas yksinään hovin takaisessa puutarhassa ja vaipui hämäriin ajatuksiinsa. Kun hän siinä isänsä rakkautta muisteli, tuli sydämensä murheesta rauhattomaksi. Oi, maailma peittyi synkeään pimeyteen! Mistä tulisi pelastuksen valon loiste?
Perintöruhtinas nousi ylös ja siirtyi embupuun alle istumaan. Silmänsä sulkien hän vaipui ikävänsekaiseen uinailuun. Silloin kuului ääni jostakin häntä kutsuvan. Kun hän päänsä nosti, oli puun alle ilmestynyt ihmisen haamu, ja näytti siltä kuin olisi se tahtonut hänen kanssaan puhua. Hän kysyi: “Mistä sinä olet?” Haamun kaltainen ihminen vastasi: “Minä olen erakko ja tulin luoksesi vahvistamaan sinua päätöksesi teossa, sinua, jolla on mailman pelastamisen suuri tehtävä”. Perintöruhtinas kysyi: “Sanoppa siis millainen ihminen erakko oikeastaan on?” Erakko vastasi: “Minä pidän mailmaa piinan paikkana. Vanhuuden, sairauden ja kuoleman vallasta päästäkseni, vapautumisen tielle tullakseni olen kotoani lähtenyt. Alituisen vaihtelun keskellä on vaihtelemattomana totuus yksinään. Tämän totuuden omistuksessa loputonta autuutta ja ijäistä elämää nauttiakseni minä olen kaikki mailman siteet katkaissut ja autioon korpeen väistynyt”. Perintöruhtinas kysyi vieläkin: “Olen minäkin nautintojen turhuuden ymmärtänyt. Ei ole koko mailman loistossa mitään, joka ei minulle tuskaa tuottaisi. Mutta mitenkä käy vapautuminen tästä tuskien mailmasta? Vai liekö semmoisen vapauttavan totuuden käsittämiseen herääminen ensinkään mahdollista?”
Erakko vastasi: “Hyvin olet ymmärtänyt! Ja juuri sinun kauttasi ollaan nyt aimo edistysaskel ottamaisillaan, joten sinä tulet suuren pelastustehtäväsi toimittamaan. Epäiletkö autuuden tien löytymistä? Tarkasteleppa suurta guren-kukkaa! Liejusta se kasvaa, mutta muodostuu helmeäkin puhtoisemmaksi. Samoin autuuden tien käsittävä ihminen saavuttaa suuren autuuden keskellä tätä kurjaa tuskien mailmaa. Älä epäile, vaan etsi innokkaasti, väsymättä, Nirvanan suurta henkien järveä. Siinä ei ole syntymää eikä kuolemaa, vaan tuskien kahleista vapautuneena alutonta ja loputonta autuutta nautitaan. Vaikka et vielä järveä näekkään, älä silti luule, ettei sitä ole. Tielle pääsemättömyys on pääsemättömän syy, tien syy se ei ole. Siitä tuskitteleminen on aivan samaa, kuin pahoissa töissään vaivattuna taivasta soimaaminen.”
Perintöruhtinaan sieluun tunki kirkas valo haamun sanoja kuunnellessaan: “Sinäpä annoit minulle kalliin opetuksen! Sinun sanoistasi olen ymmärtänyt, että toiveeni varmaan toteutuu. Isävanhus vaan on minulle sanonut, että olen vielä liian nuori erakoksi rupeamaan ja etten voi olla vielä vakaantunut päätöksessäni. Mitenkä sen asian laita lienee?” Erakko pudisti päätänsä sanoen: “Älä harhaile, perintöruhtinas! Mikä aika, nuoruus vaiko vanhuus, on autuuden etsimiseksi määrätty? Milloin sydämessä halu syntyy, silloin on parahin aika käsillä.”
Nyt Siddhaarta hypähti ilosta. — “Tien etsimisen aika on todella tullut! Yhdeksäntoista vuoden harhailusta vapautumisen, totuuden tielle käymisen aika on tullut! Nytpä minä kaiken mailman loiston hyljäten vetäydyn korven hiljaisuuteen ja siellä toteutan elämäni suuren tehtävän!”
Nähdessään hänen päätöksensä tehneen erakko ylistäen lausui: “Oi, suuri perintöruhtinas! Sinä olet autuas, sinä olet buddha! Kukapa olisi kaikkien elävien opettaja, kuka mailman valtijas, ellet sinä! Kallis perintöruhtinas, pimeä mailma saa sinulta valkeuden! Totuuden puun hedelmä putoo sinun käsistäsi harhailevien pään päälle. Käy eteenpäin autuuden tiellä, älä harhaile, älä peräydy! Vaikka sata salamaa eteesi iskisi, älä säikähdä! Vaikka tuhannet pahat henget korvaasi kuiskuttelisivat, älä niitä kuuntele! Kuin aurinko ja kuu ratansa pitävät ja säännöllisesti vuoden-aikojen vaihtelun vaikuttavat, niin sinäkin totuuden raiteita polkien ällös harhaile! Totuus on aina sen ystävä, joka uskossa lujana, rehellisesti, innolla taistelee sitä löytääksensä. Koko mailman kaikki hyvät jumalat tietäsi varjelevat. Ettet tieltä hairahtuisi, on jumalan viisaus rintaasi majautuva. Aurinkoa ja kuuta kirkkaampi valo on aina sydämessäsi loistava. Niinpä siis, hyvästi, sinä Buddha!'
Haamun kaltainen erakko hävisi niinkuin hän ilmestynytkin oli. Hetkisen perintöruhtinas ajatuksissansa katseli hänen menoansa. Sitten hän päättäväisesti nousi seisaalle: “Minä tulen varmaan Buddhaksi! Niin totta kuin kivi maahan putoaa ja syntynyt kuolee, eivät myöskään taivaisen bosatsun sanat ole minua pettävät! Ah, minä tulen varmasti buddhaksi!'
KUUDES LUKU.
Buddhan linnasta lähtö.
Näin perintöruhtinas varmistui päätöksessänsä lähteä erakoksi. Ja kun hän ei ollut puusta eikä kivestä, niin kävi hän hiljaa makuuhuoneesensa rakkaalle vaimolleen ja pojalleen, vaikka heidän tietämättänsäkin, jäähyväiset sanomaan. Tuoksuheinälamppu valaisi hämärästi huonetta. Yö oli jo myöhä. Jasudara parka unen helmoissa leväten ei tiennyt mitään synkästä kohtalosta, joka häntä odotti. Poikaista syleillen hän rauhallisesti nukkui. Oi, mitä lienee hän uneksinut tulevaisuudestansa, jonka onni kuitenkin oli katoava kuin kimeltelevän hämähäkin siiman kultaus auringon laskettua! Perintöruhtinas katseli lempeästi nukkuvan puolisonsa kasvoja. Ketähän varten lie hän järjestänyt mustat suortuvansa! Kenellehän kilpikonnan kuorinen kampansa ja helmikoristeensa noin kimeltelivät! Tarkemmin katsoessa huomasi, että hän oli poskillensa hiukan väriäkin tuoksuttanut. Hymyilevän taivaan immen kasvot! Mistä riemusta lie uneksunut! Ja nyt oli myrskytuuli kevätkukalta sen somat terälehdet raasien siroitteleva! Perintöruhtinas seisoi sanatonna vuodeverhon ääressä.
Oi Jasudara! Koko mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt armas vaimoni! Nyt Siddhaarta ottaa sinusta ainaisen eron! Mutta milloinkaan en lakkaa rakkauttasi muistamasta. Äärettömät tuskat, jotka kaikkia mailman eläviä olentoja rasittavat, kutsuvat minut sinun luotasi. En lähde siksi että niin vähän sinua rakastaisin. Lähden sentähden että niin syvästi rakastan mailman kaikkia eläviä olentoja. Jos minua tunteettomaksi soimaisit, niin tekisit sen siitä syystä, ettet vielä minun suurta rakkauttani tiedä.
Oi Jasudara! Rakkahin vaimoni! Olen syntynyt tätä mailmaa pelastamaan. Yhdeksäntoista vuoden ajan on sydämeni sentähden levotonna ollut ja säälistä vaivaantunut. Isäni aina minulle sanoo: “ Hallitse tätä maata”, mutta se ei ole minun elämäntehtäväni. En ole ruunua kantaakseni, keihästä heiluttaakseni ja heikkoa sortaakseni tähän mailmaan syntynyt. Ei tee minun mieleni miljoonien kuivien luiden avulla päästä yhden tappelun voittajaksi. Olen, syntynyt yksinäisissä vuorimetsiköissä valvomaan ja nukkumaan, ruoan kerjuuta paitsi, kaikki ajatukset lakkauttamaan ja autuaasen uinailuun vaipumaan. Tässä on minun suuri elämäntehtäväni. Kun isäni rakkautta ajattelen, on sydämeni pakahtua. Mutta pidän koko mailman vapahtamista yhden Kapilan valtakunnan loistoa tärkeämpänä.
Oi, rakkahin Jasudarani! Hoida sinä minun sijassani isätöntä Ragoraa ja lohduta niin isäni sydän. Ällös vastedes minusta huolehdi. En ole enää kuninkaan poika, en perintöruhtinas. Olen yksinäinen, alakuloinen erakko. Mutta ällös surkuttele minun köyhyyttäni ja alhaisuuttani! Minä olen koko mailman pelastava. Tulee kerran se aika jolloin minua mailman vapahtajana kumarretaan. Oi, Jasudara! Mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt vaimoni, nytpä Siddhaarta ottaa sinulta ainaiset jäähyväiset! Niinpä siis — hyvästi!
Näin perintöruhtinas sanoi heidän tietämättänsä makeassa unessa nukkuvalle vaimolleen ja pojalleen hyvästi. Nähdessään viattoman poikasensa mistään tietämättä äitinsä povella nukkuvan, valtasi hänet ikävän tunne, ja hän vuodatti huomaamattansa kyyneleitä. Mutta mitäpä enää vaikeroisin, ajatteli hän, karkasi mielensä, katkaisi tunteensa paulat ja päättäväisesti läksi ulos.
Mennessään hovin lävitse, näki hän nuo tuhannet hovinaiset unessa makaavan. Samat olennot, jotka päiväs-aikaan värituoksulla itseään juhlamuotoon somistivat, olivat nyt nukkumatin mailmassa leikkiessään kuin nahkasäkit tai luuripustimet. Muutamat makasivat ruumis väärässä, puku epäkunnossa, muutamat rinnat paljaina, muutamat liepeet ylhäällä; muutamat käsi leuvalla, muutamat molemmin käsin rumpua syleillen, muutamat silmät viirussa, muutamat silmäterät selvästi näkyvissä, muutamat seljällään, kädet ja jalat pitkänään, suu auki, muutamat tietämättään käsillään huitoen, jalkojaan sätkytellen, muutamat pää peitossa kuorsaten, muutamat rähmällään niska kymärässä, muutamat kirs, kirs hampaitaan kiristellen, muutamat töryn keskellä, ryvettyneinä; kaikki koruttomina kuin kivet kedolla, rumina kuin hautuumaan luurangot. Tämän nähdessään hän säälien ajatteli: “Naisten kauneus ei todella ole tuon parempi. Vaikka poskillensa väriä tuoksuttavat, päällensä pukuja ripustelevat, muotonsa miellyttäväksi teeskentelevät, helmikoristeittensa loistolla ihmissilmät sokaisevat, niin on heidän ruumiinsa oikeastaan noin ruma. Surkutella täytyy todella niitä, jotka aistillisten himojensa pauloissa mielin määrin petettäviksi joutuvat. Olen nyt omin silmin nähnyt, kuinka kurjalta todellisuus näyttää”. Taas nousi rohkeus mahtavasti hänessä. Riemuiten hypähdellen päätti hän pyrkiä eteenpäin aloittamaansa suuntaan. Sitenhän sopisi hänen avuttomia auttaa, turvattomia turvata, kodittomille koti valmistaa!
Niin astui perintöruhtinas ulos hovista. Sydämestään kaikkia jumalia rukoillen katseli hän hartaasti ylös taivaasen. Oli juuri talven alkuaika. Sadeajan kuumuus oli väistynyt. Gangesvirralla puhalteleva syystuuli oli vähitellen heikennyt. Lumivuorten jää ja lumi pohjan puolelta teki tuloansa vuorostaan ihmisiä ahdistaaksensa. Taivas oli selkeä, ilma kirkas. Tähdet kirkkaasti kimaltelivat. Perintöruhtinas herätti ajurinsa Tjannan ja käski tuomaan lempiratsunsa Kantakan sanoen: “Sydämeni kovasti janoaa. Tekee mieleni mennä makeasta kastelähteestä juomaan”. Tjanna ymmärsi, että perintöruhtinas aikoi kotinsa jättää, ja ajatteli: “Kuningas on aina käskenyt minua pitämään silmällä, milloin perintöruhtinas linnasta lähtee tai palaa. Jos nyt perintöruhtinasta tottelen, kapinoin kuningasta vastaan. Jos tottelen kuningasta, teen perintöruhtinasta vastaan. En pääse tästä edes, en takaisin”. Kun perintöruhtinas taivuttaaksensa häntä puhui mailman pelastamisen tärkeydestä, totteli Tjanna itkien hänen käskyänsä ja toi Kantakan hänelle.
Kantaka oli oiva ratsu. Sen valjaat olivat kaiteilla helmillä koristetut. Sen selkä oli kuin lohikäärmeen. Perintöruhtinas taputteli hevosen kaulaa ja sanoi: “Kantaka, jos sinulla sielu on, niin kuule sanojani! Monasti on isäni sinulla ratsastaen vihollisen leiriin hyökännyt ja aina voitolla palannut. Minä nyt matkustan lumivuorten kupeille. Vaikkei minua sotajoukko seuraakkaan, niin ratsastan minäkin ankaraan taisteluin kaikkien elävien puolesta voittaakseni. Juokseppa siis rivakasti pitkä matkasi, äläkä väsy!” Kantaka oli korvat heristettynä kuuntelevan näköinen. Perintöruhtinas nousi vitkaan ratsun selkään, tarttui ohjiin ja läimäytti niillä kerran. Tjanna tarttui päitsimiin ja kävi edellä. Ihmeellistä! Hevonen pidätti henkeään eikä hirnahtanut ja astuskeli varovaisin, äänettömin askelin. Linnan portti, luja — aamuin avatessa, illoin sulkiessa neljänkymmenen penikulman päähän narahtava, raskas rautaportti — sekin äänettömästi itsestään avautui. Siitä Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas lähtivät yön selkään Kapilan linnasta.
Ah, näin hylkäsi Siddhaarta mailman loiston ja jätti maansa ruunun perillisen aseman, katkaisi kaikki siteet ja rupesi kuljeskelevaksi, toimettomaksi vain hartauden ajatuksiin vaipuneeksi erakoksi! Yö oli pimeä, tuuli hiljainen, taivas pukeutununna tähtivaippaansa. Valko palvelijan ja herransa kanssa lentotähden tavoin pimeätä halkoen kiisi tiehensä. Oli silloin joulukuun seitsemäs päivä.
SEITSEMÄS LUKU.
Tjanna ja Kantaka.
Kun Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas olivat kulkeneet noin kaksikymmentä penikulmaa tulivat he päivän nousun aikana lounaassa sijaitsevan Minikan kylän kautta metsään, jossa Bakkaba-erakko asui. Metsä oli avara, puut puhtoisia, linnut ja eläimet kesyttyneitä. Tämän perintöruhtinas itsekseen iloiten otti hyväksi merkiksi ja ajatteli: “Tuo erakko on varmaan oleva hyödyksi minulle autuuden tien käsittämisessä”. Hän astui alas hevosen selästä ja kädellään sen päätä sivellen hellästi puheli: “Nyt on sinun suuri tehtäväsi suoritettu. Palaa nyt linnaan ja päätä taivaan säätämä vuosiesi määrä! Minä taas rupean erakon tärkeään tehtävään. Että olet minun tähteni tämän pitkän matkan juossut, sen minä ijäti olen ansioksesi lukeva. Kantaka! Älä sure! Älä vaikeroi! Älä itke! Kun isäntäsi, jota kannoit, kerran työstänsä hedelmän niittää ja tulee koko mailman herraksi, niin antaa hän sinulle makeata kastetta juodaksesi“. Valko pää kumarassa kuunteli rauhallisena perintöruhtinaan sanoja.
Sitten hän puhui Tjannalle sanoen: “Uskollinen palvelijani! Nyt on sinun toimesi tehty. Mitenkä sinun rakkautesi ja uutteruutesi palkitsisin! Nyt minä jätän mailman loiston ja antaudun autuuden tietä oppimaan. Kun kotia palaat ja tästä isälleni ja sukulaisilleni ilmoitat, niin sano, että minulla on semmoinen aikomus ja etteivät he minun tähteni huolehdi. Puolisoni on jo pojan synnyttänyt. Hän tulkoon minun sijassani perilliseksi. Kunnioittakaa te kuningasta ja hänen virkamiehiänsä, olkaa uutterat maan hallinnossa! Ei minulla nyt ole paljon sanottavaa. Palaa sinä kiireesti hevoisinesi sanaa viemään!” Näin sanoessaan riisui hän jalokivillä koristetut vaatteensa ja ruununsa ja pukeutui sen sijaan halpa-arvoiseen, yksinkertaiseen, mustaan pukuun, leikkasi hiuksensa, miekkansa irroitti, paljasti kätensä ja jalkansa ja käski Tjannan viemään pukunsa, ruununsa, hiuksensa ja miekkansa takaisin sanoen: “Tästä alkaen olen minä vain toimeton erakkojen oppilas. Mitä siis ruunulla ja komealla puvulla tekisin? Tjanna! Älä itke sitä, että muotoni halventunut on! Sillä koko mailma on vielä minun omakseni tuleva”. Ah, eilen komea perintöruhtinas, nyt turvaton erakko parka! Kuinka suuri, säälittävä muutos!
Tjanna raukka nyyhkytteli kauvan ja sanoi: “Voi, mitä olisi minun tehtävä? Eilen illalla unipäissä tänne juoksin, mutta nyt kun erota pitäisi, tuntuu mahdottomalta yksin palata. Perintöruhtinas, olet hovin sopukassa mieheksi varttunut! Ruumiisi on hento, luontosi heikko; mitenkä voisit kestää monenvuotista itsesi kidutusta tuulessa ja sateessa? Ja vaikka autuuden saavuttamiseksi itsesi uhraisitkin, mutta kun samalla vanha kuningas kadottaa poikansa, perintöruhtinatar puolisonsa, prinssi isänsä, Kapilan kansa viisaan kuninkaan! Ajattele toki, perintöruhtinas, paremmin asiata! Käyhän vielä pukeutuminen tähän komeaan pukuun ja jalokiviseen ruunuun! Miksi Tjanna herratonta hevoista taluttaen palaisi!” Sydämen pohjasta tuli jokainen hänen sanansa, ja kyynelten loputtua hän itki verta. Tyynnyttääkseen häntä selitti perintöruhtinas mailman kulkua ja osoitti, kuinka syntyminen ja kuoleminen, yhtyminen ja eroaminen ovat ainaisia tapahtumia. Vihdoin jäi Tjanna sanattomaksi, tukahutti kyyneleensä, nousi seisaalle ja koki käskyä totellaksensa tarttua Kantakan suitsiin. Mutta valko laskeutui polvilleen perintöruhtinaan eteen, ei noussut ylös, vaan nuoleskeli hänen jalkojaan ja näytti pitkään huoaten myöskin tahtovan suruansa ilmaista. Mutta perintöruhtinas nousi seisaalle, pudisti tomun vaatteistansa ja lähti menemään heittäen Tjannalle ja Kantakalle viimeiset jäähyväiset. Tjanna koki tarttua hänen vaatteesensa, mutta ei ylettynyt. Silmät täynnä kyyneliä katseli hän perintöruhtinaan menoa. Perintöruhtinas etääntyi ja vartalonsa yhä pieneni. Tjanna kohotti kätensä, nousi varpailleen ja huusi perintöruhtinasta, mutta metsän kaiku vain siihen vastasi. Etäälle puitten varjoon hämärtyi perintöruhtinaan vartalo. Valko myöskin tätä katsellessansa käänteli päätänsä ja hirnahteli. Suruun sortumaisillaan syleili Tjanna valkon kaulaa ja itki, mutta perintöruhtinas eteni vähitellen näkymättömiin. Kauvan Tjanna vielä kumartelihe ja kääntelihe häntä nähdäkseen.
Sitten hän kuin mielenhäiriössä, älynsä menettäneenä, viskautui maahan, nousi ylös ja taas viskautui, kunnes hän katuen ja vaikerrellen lähti paluumatkalle.
KAHDEKSAS LUKU.
Buddha autuuden tietä oppimassa.
Tjannasta ja Kantakasta erottuaan tunkeutui perintöruhtinas Bakkaba-erakkoa tavatakseen syvälle metsään. Tätä metsää kutsuttiin Raamaksi. Se oli kahdenkymmenen penikulman päässä Kapilavastusta lounaaseen. Pilviä tavoittelevat vanhat puut olivat niin tiheitä, että siellä sydänpäivälläkin oli hämärää. Ympäristö oli hiljaista, kaupungin pölyistä kaukana. Bakka-erakko oli kauvan tässä metsässä itsensä kidutusta harjoittanut, ja hänen luokseen oli tullut paljon oppilaita. Hänellä oli hyvä maine. Perintöruhtinas oli linnassa eläessään jo häntä ihaillut. Nyt hän opintonsa alkaakseen ensin lähti tätä erakkoa tapaamaan.
Bakka-erakon joukko oli vanhan brahmaopin lahkoa ja piti Indiassa tavallisten jukalahkolaisten tavoin päämääränänsä ruumiinsa kiduttamisella tulevaisen autuuden saavuttamista. Kun perintöruhtinas tapasi Bakka-erakon ja tarkasteli hänen oppilaittensa menettelyä, niin huomasi hän, että heillä kullakin oli oma opinkäsityksensä; erilaiset olivat myös heidän pukunsa ja ruokansa. Muutamat käyttivät ruohoja ja lehtiä pukiminaan, toiset pukeutuivat puunkuoriin. Muutamat poimivat yrtin juuria tai puun hedelmiä ruuaksensa, syöden vain kerran päivässä, toiset kaksi ja kolmekin kertaa. Muutamat pitivät lintujen tapaan herkeämättä toista jalkaansa koholla, toiset matojen tavoin maassa matelivat. Muutamat kastivat herkeämättä päätänsä veteen, toiset kalojen tapaan veteen sukelsivat. Muutamat makasivat orjantappuroiden päällä. Muutamat kantoivat yllään ruumisten päältä riisuttuja rääsyjä. Muutamat pitivät toista kättään ylhäällä. Muutamat seisoivat suorana milloinkaan asentoaan muuttamatta. Sanalla sanoen, he käyttivät kaikenlaisia tunnettuja kidutuskeinoja. Niinpä olivat myös ruumiiltaan äärettömän menehtyneitä, luunsa kuivuneet, verensä tyrehtynyt, näöltään varjoakin surkeammat.
Vaikka perintöruhtinas oli ennenkin saanut kuulla itseään kiduttavista erakoista, sai hän nyt vasta omin silmin nähdä sellaisia. Häntä arvelutti, tokko tämä lienee oikea pelastuskeino. Koettaakseen kysyi hän heiltä: “Teidän menettelynne on todella merkillinen. Pyydän, sanokaa minulle, mitä tuollaisella kidutuksellanne aijotte saavuttaa?” He vastasivat: “Aijomme tietysti pyhien kirjojen opetusta seuraten kidutuksellamme saavuttaa taivaan riemun”. Hän kysyi vielä: “Niin taivaan riemua kuin se lieneekin, niin loppunee se kuitenkin joskus? Silloin taas langennette vaivojen maille kiertelemään. Mitenkä tästä kovasta kohtalosta pelastua aijotte?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan, vaan sanoivat: “Me seuraamme vain pyhiä kirjoituksia”.
Tämän johdosta perintöruhtinas tarkoin ajatellen päätti: “Ken elämää pyytää, on elämän saavutettuaan taas kuoleva. Ken riemua tavoittelee, joutuu riemun saavutettuaan jälleen tuskien valtaan. Niin muodoin ei tuskan ja riemun vaihtelu milloinkaan lakkaisi. Korkeampi viisaus on tässä tarpeen. On hylättävä sekä tuska että riemu ja lakattava mitään pyytämästä. Vasta silloin on oikea autuus saavutettavissa”.
Perintöruhtinasta epäilytti Bakka-erakon kidutus-oppi. Yhden yön väittelyn jälkeen hän luopui erakon seurasta, lähti Raaman korvesta, ja kun hän kuuli, että etelässä sijaitsevan Magadhan valtion Miroo-vuoristossa asui Araara niminen, elämänsä puhtaudesta ja viisautensa syvyydestä kuulu opettaja, niin päätti hän mennä tältä autuuden tietä kysymään.
Tietä vaeltaessaan saapui hän juuri Kapilan etelärajalle, kun hän iltahämärässä, ankarassa syystuulessa, matkan päämäärän vielä kaukana ollessa, näki kolme ratsastajaa tomupilven ympäröimänä perässään kiitävän. Hän pysähtyi ja katsellessaan heidän lähenemistään tunsi joukosta sotaministerin, joka Kapilan linnasta käskyn saatuaan arvattavasti oli tullut häntä pidättämään.
Tätä ennen oli Tjanna perintöruhtinaasta erottuaan, sydän suruisena, mieli murheellisena linnaan palannut. Perintöruhtinaan seurassa oli hän öisen retkensä tehnyt, mutta palasi yksinään. Ilma tuntui hänestä raskaalta, päivä valottomalta, kaupunkikin näytti murheelliselta. Puutarhoilla, metsillä, lähteillä oli kyllä entinen muotonsa, mutta vesi ei näyttänyt kirkkaalta eivätkä puut viheriöiltä. Koko avara maa kaipasi eilistä, iloista muotoansa. Hovilaiset tietäen perintöruhtinaan yöllä linnasta lähteneen olivat neuvottomina. Kun näkivät Tjannan Kantakaa taluttaen palaavan, hämmästyivät he vielä sittenkin, ettei perintöruhtinasta ollut mukana ja riensivät kilvan kysymään, mikä siihen syynä oli. Kuningas ja perintöruhtinatar myöskin Kantakan hirnumisen kuultuaan kiireesti rappusille vastaan riensivät. Mutta siellä seisoi vain Tjanna alakuloisena valkon kanssa. Perintöruhtinas oli siis iäksi heidän paristaan poistunut. Koko hovi vaipui äänettömyyteen, vain nyyhkytyksiä kuului.