Chapter 2
Laulusi, jumalallinen runoilia, on minulle sama, kun uni nurmikossa on väsyneille, sama, kun janon sammutus päivän helteessä hyppivän ojan maajaalla vedellä. Etkä ole ainoastaan huilun taidossa, vaan ääneltäsiki mestarisi vertainen. Onnellinen nuorukainen! Nyt olet toinen hänestä. Kuitenki tahdon puoleltani kaikella muotoa palkita laulusi ja ylistää Daphniasi tähtiin saakka, Daphnia tahdon ylennellä tähtiin asti; sillä minuaki rakasti Daphnis.
_Mopsus._
Lieneekö mikään minulle kalliimpata, kun tuollainen lahjasi. Sekä poika itse ansaitsi laululla ylistettää, ja noita laulujasi on Stimicon jo aikoja sitte minulle kiittänyt.
_Menalcas._
Kirkkaasti helottavana ihmettelee Daphnis Olympon outoja asunnoita, nähden pilvet ja tähdet jalkainsa alla. Riemu siitä on levinnyt metsiin ja muihin maaseutuihin sekä Pan'in ja paimenten ja metsä-impein luokse. Susi ei väijy karjaa eivätkä verkot hanki petosta hirville. Siivo Daphnis rakastaa rauhallista menoa. Yksin metsäiset vuoretki lähettelevät taivaalle riemu-huutoja; yksin kalliot ja pensahikot laulavat hänen kiitostansa: Jumala, jumala on hän, Menalcas! Ole hyvä ja suosiollinen omillesi. Tässä on neljä alttaria: kaksi sinulle, Daphnis, ja kaksi Apollolle kunniaksi. Kaksi kolpakkoa vasta-lypsettyä vaahtuavaa maitoa vuosittain ja kaksi ruukua öljyä asetan sinua varten. Ennen kaikkia tahdon runsaalla viinillä ilahuttaa pitojamme. Tulisijan ääressä, jos on talvi, ja siimeksessä, jos on kesä, tahdon kaataa sinulle pikareista Ariusian viiniä, tuota uutta jumaloitten juotavaa. Damoetas ja Lyctonilainen Aegon ovat minulle laulelevat. Alfesiboeus on matkiva Satyrein hyppyjä. Nämät ovat sinulle aina valmiina, sekä silloin, kun maksamme Nympheille juhlallisia lupauksia (uhria), että silloin, kun pyhitämme vainioitamme. Niinkauvan kuin metsäsika asuskelee vuorten selkämillä ja kala virroissa, niinkauvan kuin mettiäinen elää ajuruohosta ja heinäsirkka yökasteesta, pysyy kunniasi ja nimesi ja ylistyksesi alati muuttumattomana. Niinkuin Baccholle ja Cerelle, niin tekevät peltomiehet sinulleki vuosittain uhria; ja sinäki olet velvoittava heidät täyttämään lupauksensa.
_Mopsus._
Millä, millä palkinnen moisen laulusi! Sillä noin ei huvita minua etelä-tuulen humina, ei laineitten kohina rannalla eivätkä virrat, jotka juoksevat louhikoissa laksoissa.
_Menalcas._
Tämän hennon huilun lahjoitan sinulle, ennenkun erkanemme. Tämä opetti minulle laulun: "Corydon paloi rakkaudesta kauniisen Alexiin;" tämä sama opetti laulun: "Kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?"
_Mopsus._
Sinä puoleltasi, ota paimen-sauvani, jota Antigenes ei ole saanut, vaikka usein on sitä minulta anonut (kuitenki hän silloin ansaitsi rakastettaa). Kaunis on, Menalcas, tämä sauva yhtä-suurilla pahkoillaan ja vaskituksellansa.
Kuudes Ecloga.
Silenus.
Syracusan värsyillä näki Thaliani hyväksi ensiksi huvitella itseänsä, eikä hävennyt asuskella metsissä. Yrittäissäni laulamaan kuninkaista ja tappeluista nykäsi Phoebus minua korvasta ja sanoi; "kuules Tityrus! Paimenen tulee ruokkia lihavia lampaitansa ja laulella halvempia aineita." Nyt siis, koska sinulla, Varus, on kylliksi niitä, jotka haluavat mainia kiitostasi ja kertoilla sodan kauhistuksia, niin laulelen hennolla huilullani ainoastaan maalaisia lauluja. En laula käskemättä; kuitenki, jos joku mielellään lukisi näitäki, silloin, Varus, ovat tamariski ja kaikki lehdot sinua ylistävät; eikä ole Phoebollekaan mikään lehden sivu mieluisempi kun se, jolla on Varon nimi kirjoitettuna päällensä. Niin liikkeelle siis, Pierian naiset! Pojat Chromis ja Nasylus näkivät Silenon makaavan luolassa nukuksissa, verisuonet, kuten ainaki, turvuksissa eilisestä viinistä. Palasen matkan päässä makasi maaperässä hänen seppelensä, joka vastikään oli pudonnut hänen päästänsä, ja raskas juomakannunsa rippui kuluneessa kantimessaan. He kävivät häneen käsiksi (sillä ukko oli usein laulun lupauksella pettänyt molemman) ja panivat hänen siteisin, jotka olivat tehdyt juuri samoista seppelistä. Aegleki, kaunein veden-neidoista, yhtyy heihin ja antauu avuksi pelvon alaisille, ja ukon havaitessa hänen, maalaa tämän otsan ja ohimot silkkiäis-marjoilla punaisiksi. Tämä vaan naurahtaa mokomalle tepposelle ja sanoo: "Miksi sidotte minun? Päästäkäät, pojat! Siinä on kyllin, että on nähty teidän kyllä kykenevän (minua sitomaan). Laulut, joita haluatte, saatte kuulla. Teille aijon lauluja; hän saakoon toisen palkinnon." Samalla alkaa hän. Mutta nytpä olisit nähnyt, kuinka Faunit ja metsän elävät hyppivät tahdin mukaan ja kuinka jäykät tammet huiskuttivat latvojansa. Näin isosti eivät Parnasson kalliotkaan ihaile Phoeboa, eikä Rhodope eikä Ismarus ihmettele Orpheota. Hän lauloi nimittäin, kuinka maan ja ilman ja meren ja kuultavan valkian siemenet kokousivat tyhjässä avaruudessa ja kuinka näistä peri-aineista kaikki, yksin tuo äsken-luotu mailman piiriki muodostui. Sitte lauloi hän, kuinka maa alkoi kovettua ja sulkea vesiä meren rajoihin, ja kuinka kaikki vähitellen sai muotonsa; kuinka sitte maapiiri ihmetellen näki uuden auringon paistavan ja kuinka kuurosateet korkiammalta virtasivat ylenneistä pilvistä, silloin kun metsät ensin alkoivat kohota maasta ja harvalukuiset elävät kuljeksivat tuntemattomilla vuorilla. Sitte jutteli hän Pyrrhan viskomat kivet, Saturnon hallituksen, Caucason linnut ja Prometheon varkauden. Näihin liitti hän, kuinka merimiehet huutelivat lähteesen jäänyttä Hylasta, niin että Hylaan, Hylaan nimi kaikui ylt'ympäri rantoja. Myös lohduttelee hän Pasiphaea hänen mielettömässä rakkaudessaan, häntä, joka olisi ollut onnellinen, jos ei yhtään karjaa koskaan olisi ollut. Oi onneton nainen! Mikä hulluus sai sinussa vallan? Proeton tyttäret möykyivät kedoilla väärällä äänellä: kuitenkaan ei yksikään heistä halunnut tuota häpeällistä sekaannusta eläinten kanssa, vaikka pelkäsivät auraa laskettavaksi niskoilleen ja usein koettelivat, oliko sarvia siliässä otsassa. Oi onneton nainen! Nyt harhailet sinä vuorilla. Hän lepää lumivalkialla kyljellään, pehmeitten hyacinthos-kukkain päällä ja märehtii tumman raudustammen alla kellahtavaa ruohoa, taikka tapailee hän jotaki kumppalia karjalaumassa. Nymphit, te Dicten nymphit! Sulkekaat jo tiet, jotka vievät lehtoisille laitumille. Jos joitakuita nauta-elävän jälkiä näkyy meille siellä ja täällä, niin se, joko halusta verekseen ruohoon taikka seuraten karjalaumoja, kulkeuu lehmäin kanssa Gortynan pihatoille. Sitte lauloi hän sitä neitoa, joka kummastui Hesperidein omenoita. Sitte puki hän Phaëtontiadit karmiaan puunkuoreen ja sammaliin, ja pani ne korkeina leppinä maasta kasvamaan. Sitte lauloi hän, kuinka yksi sisarista johdatti Permesson rannalla harhailevan Gallon Aonian vuorille ja kuinka kaikki Phoebon runottaret nousivat seisalleen miehen edessä; kuinka paimen Linus, tuo jumalallinen runoilija, hiukset koristettuna karmian sillerian lehdillä, näin sanoi hänelle; "Ota! Runottaret antavat sinulle tämän huilun, jonka he tätä ennen antoivat Ascran ukolle ja jolla tämä soitellen kuljetteli jäykkiä villi-vuori-saarnia vuorilta alas. Laulele tällä Grynion metsän syntyä, ettei löytyisi lehtoa, josta Apollo enemmin kehuu." Vieläkö jutellen, kuinka hän lauloi Schyllasta, Nison tyttärestä, josta sanotaan, että hän, vyötettynä valkoisilta kupeiltansa haukkuvilla hirmu-otuksilla, kiusasi Dulichion aluksia ja syvässä nielussaan raatelutti merikoirillaan säpsähtyneet merimiehet; taikka kuinka hän kertoili Tereon muutettuja jäseniä; minkälaisen atrian ja minkälaiset antimet Philomela hänelle valmisti; kuinka hän pakeni erämaahan ja millä siivillä hän lenteli onnetonna entisten asuntoinsa ylite. Kaikki, mitä onnellinen Eurotas kuuli Phoebon muinen laulellessa ja mitä tämä käski laakeripuitten ulkoa opetella, kaikki nämät nyt Silenus lauloi, ja laksot, joissa hänen äänensä kaikui, lähettivät hänen säveliänsä tähtiin saakka, kunnes ilta tuli vasten Olympon tahtoa ja pakotti ajamaan lampaat navettaan sekä lukemaan niitä.
Seitsemäs Ecloga.
Meliboeus.
Daphnis oli sattumoisin istaunut humisevan raudustammen suojaan, ja Corydon ja Thyrsis olivat ajaneet laumansa samaan paikkaan: Thyrsis lampaansa ja Corydon maidosta pakkoiset vuohensa. Molemmat olivat paraassa ijässänsä, molemmat olivat Arcadilaiset, yhtä hyvät laulamaan ja valmiit vastaamaan. Suojellessani hentoja myrttipensaitani vilulta oli karjani paras kauris haihtunut tänne. Minä havaitsin Daphnin. Heti kun hän puoleltaan näki minun, sanoi hän: Tule väleen tänne, Meliboeus! Kauriisi ja vuohesi ovat tallella. Ja jos taidat viipyä jonkun ajan, niin levähdä täällä varjossa. Itsestään tulevat mullit niityiltä tänne juomaan. Viheriä Mincius pukee täällä rantansa hennoilla ruo'oilla, ja pyhän tammen sisältä kuuluu mettiäis-parvien surina. Mitäs oli tekeminen? Minulla ei ollut Alcippe eikä Phyllis kotona vartioitsemassa emästä luovutettuja karitsoita. Ja kilpa oli mainio: Corydon kilpaili Thyrsin kanssa. Kuitenki heitin todelliset asiani heidän leikkinsä tähden. Molemmat alkoivat siis kilpailla vuoroittelevilla lauluilla. Minä soisin, Runottaret, muistavani mitä vuorottaan laulelivat. Corydon lauloi ensin näin, Thyrsis sitte:
_Corydon._
Te Libethran Nymphit, joita rakastan, suokaat minulle laulu, samanlainen kun ystävälleni Codrolle. Hän laatii lauluja, jotka ovat lähimmiten samanlaiset kun Phoebon värsyt; taikka, jos emme kaikki siihen kykene, rippukoon tuo heliä-ääninen huilu täällä pyhän petäjän oksalla.
_Thyrsis._
Te Arcadian paimenet! Seppelöitkäät vasta-alkava runoilija muratilla, että Codrus halkeaisi kateesta; taikka, jos hän ylimääräisestä kiittää minua, sitokaat baccaria otsan ympärille, ettei kavala kieli vahingoittaisi tulevaa runoilijata.
_Corydon._
Delia! Tämän harjaisen metsä-sian pään ja nämät vilkkaan hirven haaraiset sarvet omistaa pieni Mycon sinulle. Jos tämä onni pysyy vakinaisena, niin sinulle pystytetään siliä, marmorinen kuva, jonka pohkioille on sidottu purppurainen kothurno.
_Thyrsis._
Sinulle, Priapus, on siinä kyllä, kun vuosittain saat tämän hulikan maitoa ja nämät hunaja-kakut; koska olet köyhän puutarhan vartija. Nyt olen ajan vaatimusten mukaan tehnyt sinun marmorista; mutta, jos karja sikiämällä pysyy täysilukuisena, tulet kullasta olemaan.
_Corydon._
Meretär Galatea, sinä joka olet minulle Hyblan ajuruohoa suloisempi, valkoisempi joutsenia ja kauniimpi vaaliata murattia! Jos vähänkään huolit Corydonistasi, niin tule, heti kun laitumella käyneet härjät palaavat seimillensä.
_Thyrsis._
Pidä minua kitkerämpänä kun Sardinian yrttiä, terävämpänä kun metsämyrttiä, ja halvempana kun rannalla viskottua meren ryönää, jollei tämä päivä ole minulle kokonaista vuosikautta ikävämpi. Saati vielä on häpyä, menkäät, härjät, laitumelta, menkäät kotiin.
_Corydon._
Te sammaliset lähteet ja unta pehmyisemmät ruohot ja sinä viheriöitsevä sianvarsi, joka peität ne harvalla varjollasi! Suojelkaat karjaani päivän-seisauksen helteeltä. Jo lähenee paahtava kesä, jo paisuvat silmikot hyötyisessä viinipuun oksassa.
_Thyrsis._
Täällä on tulisija ja pihkaisia halkoja; täällä on ainian vahva liekki, ja ovenpielet ovat mustina alituisesta noesta. Täällä huolimme pohjatuulen kylmistä yhtä vähän, kun susi huolii karjan paljoudesta ja kuohuvat virrat rannoistansa.
_Corydon._
Katajat ja karhiat kastanipuutki kukoistavat. Hedelmät lepäävät puittensa alla hujan hajan varisneina. Kaikki on nyt ihanata. Mutta jos kaunis Alexis jättää nämät vuoret, niin olet näkevä virtainki kuivavan.
_Thyrsis._
Maa on kuivetuksissa, ruoho nääntyy janosta ilman kuivuuden tähden. Bacchus ei suo mäkilöille viiniköynnösten siimestä. Mutta Phyllini tulosta on koko metsikömme virkistyvä, ja Jupiteri on laskeutuva alas runsaan ja ihanan sateen kanssa.
_Corydon._
Poppeli on Alkidelle mieluisin, viiniköynnös Iaccholle, myrtti kauniille Venus'elle ja laakeri Phoebolle. Phyllis rakastaa pähkinäpuita. Niin kauvan kun Phyllis niitä rakastaa, ei myrtti eikä Phoebon laakeri voita pähkinäpuita arvossa.
_Thyrsis._
Kaunein metsissä on saarni, puutarhoissa pinjooli, poppeli virran rannalla ja kuusi korkeilla vuorilla. Kaunis Lycidas! Jos usiammin käyt luonani, silloin on saarni metsissä, mutta pinjooli puutarhoissa ei ole sinun veroisesi.
_Meliboeus._
Nämät olen muistava; olen muistava, että Thyrsis voitettuna turhaan koki pitää puoliansa. Ja siitä hetkestä saakka on Corydon meillä Corydon.
Kahdeksas Ecloga.
Pharmaceutria.
Paimenten Damonin ja Alphesiboeon laulua, joitten kilpailemista hehkonen, unhottain nurmikkonsa, ihmetteli, joitten laulun tähden ilvekset joutuivat ymmälle ja virrat muuttuivat juoksussaan ja levähtivät: Damonin ja Alphesiboeon laulua aijon kertoilla. Sinä, joka jo lasket sivute joko väkevän Timavon kallioita taikka purjehdit ohite Illyrian meren rantoja! Tulleeko koskaan se päivä, jona saan laulella urotöitäsi? Tulleeko koskaan se päivä, kun saan ympäri koko maanpiirin sinusta levitellä laulujani, jotka yksinään ovat mahdolliset kantamaan Sophoclen kothurnoa (ylhäistä lausetapaa). Sinusta on lauluni alku; sinuun se loppukoonki. Ota siis vastaan ne laulut, jotka olen alkanut käskystäsi; ja salli tämän muratin kierrellä voitollisen laakerin välite ohimoittesi ympäri. Yön kalpia pimeys oli tuskin luopunut taivaalta, jolloin yökaste hennossa nurmessa on mieluisin karjalle, kun Damon, nojauten siliätä sauvaansa vasten, alkoi täten:
_Damon._
Kointähti! Ilmesty jo ja tuo armas päivä myötäsi, sillä aikaa kun minä, petettynä Nisan kelvottomalta rakkaudelta, valitan onnettomuuttani ja viimeisellä hetkelläni, kuolemaisillaniki, huutelen jumaloita avukseni (ehkä en mitään ole hyötynyt ottamastani heitä todistajiksi). Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Maenalus kasvaa aina heläjävää metsikköä ja kaikkuvia petäjiä; ainian kuulee se paimenten rakkauden-lauluja ja Pan'ia, joka oli ensimäinen, joka ei suvannut ruokoin olevan joutilaina. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nisa annetaan Mopsolle. Mitä me rakastajat emme saane odottaa? Kohtapa valjastettaneen aarnia yhteen hevoisten kanssa; ja arkaluontoiset metsäkauriit tullevat joskus toiste koirain parissa juoma-astioille. Mopsus! leikkele uusia sälöjä soitoksi; vaimoa tuodaan kotiisi. Varistele pähkinöitä, sulhanen! Jo iltatähti jättää Oetan, mieliksesi. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Kylläpä nyt olet kelpo miehellä, kun halveksit kaikkia muita, kun vihaat huiluani ja vuohiani ja puuhkeita kulmakarvojani ja pitkää partaani, etkä usko kenenkään jumalan huolivan kuolevaisten asioista. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Ollessani hoitajanasi näjin sinun pienenä puutarhoissani äitisi kanssa poimivan yökasteellisia omenoita. Silloin oli toinen vuoteni yhdennestä-toista (se on: kolmastoista vuosi) alkanut, ja jo yletyin maasta koskettelemaan hauraita oksia. Heti kun näjin sinun: oi, kuinka tulisesti rakastuin, oi, mikä huimuus minun tavotti! Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt tiedän, mikä Rakkaus on. Tmarus taikka Rhodope taikka äärimmäiset Garamantit ovat kovissa kallioissaan synnyttäneet tuon pojan, joka ei ole meidän sukua ja verta. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Hirmuinen Rakkaus opetti äitin tahraamaan kätensä poikainsa verellä. Ja julma olit sinäki äiti. Mutta oliko äiti julmempi, vai tuo jumalaton poikako? Jumalaton on poika, mutta julma olit sinäki, äiti! Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt susi itsestään paennee lampaita; nyt kova tammi kantanee kultaisia omenoita; nyt leppä kasvanee narcissia; nyt tamariskin kuori hikoillee lihavata merikiveä; nyt tarhapöllö kilpaillee joutsenten kanssa; nyt Tityrus lienee Orpheon vertainen, Orpheus metsissä, Arion delphinein keskellä. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Muuttukoon kaikki vaikka syväksi mereksi. Hyvästi metsät! Mereen aijon syöstyä korkian vuoren kukkulalta. Ota tämä lauluni kuolevan viimeisen lahjan asemesta. Huiluni! jo herkeä, herkeä laatimasta Maenalilaisia värsyjä. Näin lauloi Damon. Mutta sanokaat, Pieridit, mitä Alphesiboeus vastasi; sillä kaikkia emme osaa kaikki.
_Alphesiboeus._
Tuo vettä ja sido villainen nauha tämän alttarin ympäri. Sytytä lihavia pyhyyden yrttiä ja parasta suitsutusta, että noita-konsteilla koettaisin kääntää rakastettuni taidolta pois. Tässä ei muuta puutu kuin loihtoja. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Loihtorunot kykenevät saamaan kuunki taivaalta alas. Loihtosanoilla Circe muutti Ullyssen kumppalit. Loihtimalla saadaan kylmä käärmeki niityllä halkeamaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät kolmikertaiset langat kolmesta eri väristä sidon ensin ympärillesi, ja Daphnin kuvan kuljetan kolmasti tämän alttarin ympäri; sillä jumala rakastaa paritonta luku-määrää. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Sido, Amaryllis, kolme solmua kolmesta eri väristä. Sido vaan, Amaryllis, ja sano: "minä sidon Venus'en kahleita." Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Niinkuin tämä savi kovettuu ja niinkuin tämä vaha sulaa yhdessä ja samassa tulessa, niin tehköön Daphniski minun rakkaudestani. Varistele jauhoja ja sytytä hauraat laakerit maapihkalla. Kova Daphnis polttaa minua; minä poltan tämän laakerin Daphnin päällä. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Polttakoon niin kova rakkaus Daphnia kun se on, koska nääntyvä hehko metsälaitumilla ja korkeilla lehtomailla etsii sonnia ja kuihtuneena kaatuu puron varrelle viheriään kahilikkoon eikä muistakaan paeta kolkkoa yötä. Semmoinen rakkaus saakoon Daphnissa vallan, elköönkä olko minulla huolta hänen parantamisestaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät vaatteet tuo uskoton muinen jätti minulle rakkaiksi panteiksi itsestänsä; ja nyt uskon ne sinulle, maa, pannen ne kynnykseni alle. Näiltä panteilta vaadin minä Daphnia. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät ruohot ja nämät myrkyt Moeris itse kokosi minulle Pontosta ja antoi minulle. Niitä kasvaa enimmältä Pontossa. Niitten avulla näjin minä Moerin usein muuttuvan sudeksi ja kätkeyvän metsikköihin, usein kutsuvan hahmuja ulos haudan syvyydestä sekä muuttavan kylvetyn viljan toiseen paikkaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Kanna, Amaryllis, tuhkat ulos. Heitä ne pääsi ta'a juoksevaan veteen eläkä katso takasi. Niillä aijon ahdistella Daphnia, joka ei huoli mitään jumalista, ei loihdoista. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Katso, kuinka poro, sillä aikaa kun viivyttelen viedä sitä pois, itsestänsä on tarttunut alttariin leimuavalla liekillä. Merkitköön se hyvää! Jotaki se merkitsee, vaikka en tiedä mitä, ja Hylax haukkuu kynnyksellä. Pitääkö minun uskoman? Taikka kuvaavatko rakastelijat itsellensä turhanpäiväisiä? Säästä, jo säästä, loihtoni! Jo tulee Daphnis kaupungista.
Yhdeksäs Ecloga.
Moeris.
_Lycidas._
Minne matka, Moeris! Kaupunkiinko, jonne tie vetää?
_Moeris._
Oi Lycidas! Jo olemme eläneet siihen päivään, jota emme ole koskaan peljänneet, että muukalainen on ottanut peltomme halttuunsa ja sanoo: "tämä on minun; entiset asukkat, muuttakaat pois!" Voitettuina, murheen alaisina, koska sattumus kaikki muuttaa, lähetämme nyt hänelle nämät vohlat. Mutta elköön se hänelle hyväksi olko.
_Lycidas._
Varmaan olen kumminki kuullut, että siitä asti, missä kukkulat alkavat laskeuta ja loivalla rinteellä aleta, aina veteen ja vanhain saksantammein katkotuihin latvoihin saakka, teidän Menalcanne on saanut lauluillaan kaikki pelastetuksi.
_Moeris._
Olet kyllä kuullut ja niin on puheena ollut. Mutta meidän laulumme, Lycidas, ovat Mars'in aseitten keskellä samasta arvosta kun sanotaan Chaonian kyhkyisten olevan kotkan lähetessä. Jollei varis olisi vasemmalta puolen ontelosta raudustammesta ennakolta varoittanut minua kaikella muotoa karttamaan noita uusia riitoja, niin ei tämä Moeris'i eikä itse Menalcaskaan enää eläisi.
_Lycidas._
Voi! Johtuuko kellään mokoma rikos mieleen? Oi, silloin olisi lohdutuksemme, minkä lauluillasi meille suot, ynnä sinun kanssasi, Menalcas, milt'ei ryöstetty meiltä. Kuka laulaisi Nympheistä? Kuka kylväisi maan kukoistavilla kasveilla, taikka kuka peittäisi lähteet viheriällä siimeksellä? Taikka kuka laulaisi sen laulun, jonka hiljaisuudessa nykyjään opin sinulta, kun olit lähdössä lemmikkimme Amaryllin luokse? Tityrus! lyhyt on matkani: paimenna vuohia, kunnes pala'an. Ja kun olet antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa varo, ett'et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa.
_Moeris._
Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk'ei se vielä ole valmis: "Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä, Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet lauluillaan ylentävät tähtiin saakka."
_Lycidas._
Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa vastaavaa, vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten seassa.
_Moeris._
Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni, voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen. "Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain aaltoin telmiä rantoja vasten."
_Lycidas._
Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin muistan, kun vaan sanat muistaisin.
_Moeris._
Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat kukoistavat täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä. Daphnis! oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia hedelmiä. Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka poikasena laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo lauluja unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet ensiksi nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein sinulle kertova.
_Lycidas._
Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo tasaunut ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten löyhäykset ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä Bianorin hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä, tässä, Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä sentähden ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä ennen kokoavan sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää käyntiämme. Sillä tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla kulkisimme, niin helpotan sinua tuosta takasta.
_Moeris._
Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti.
Kymmenes Ecloga.
Gallus.