Chapter 1
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
VIRGILION
BUCOLICA.
Kouluin tarpeeksi suomentanut R. Mellin.
Ensimmäisen kerran julkaissut Chr. Ev. Barck 1866.
Ensimäinen Ecloga.
Tityrus.
_Meliboeus._
Tityrus! Sinä vaan lepäilet tuuhian saksantammen suojassa ja soittelet hienolla huilullasi maaseutuisia lauluja; me jätämme isänmaamme alueen ja ihanat kedot; me pakenemme syntymätienoiltamme; sinä, leutona puitten varjossa, annat metsäin kaikuilla sorian Amaryllisi nimeä.
_Tityrus._
Oi Meliboeus! Jumala on suonut meille tämän tyvenen elämän. Sillä jumala on _hän_ ainian minulle oleva; _hänen_ alttariansa on hentoisen karitsan veri lammas-pihatoistani usein kostutteleva. Hän on sallinut lehmäni, kuten näet, kuljeksia laitumella sekä itseni soitella mitä tahdon.
_Meliboeus._
Empä kadehdi; paremminpa kummastelen; sillä niinpä kovin on hämminkiä yleensä näillä tienoin. Katsosta! Itse häätelen, murheellisna, vuohiani pois; ja tätä, Tityrus, tuskin saan enää edemmäksi; sillä tänne tihiään pähkinäpuistoon jätti se vastikään kaksoiset, karjan toiveen, jotka se, voi kuitenki! paljaalle kalliolle synnytti. Tätä onnettomuutta muistan ukkosen lyömäin tammien usein minulle ennustaneen, jollei mieleni olisi nuria ollut. Usein ennusti sitä paha-aaveinen variski ontelosta raudustammesta. Mutta sanosta minulle, Tityrus, kumminki, kuka tuo Jumala onpi.
_Tityrus._
Kaupungin, jota Romaksi kutsuvat, pidin, tuhma, tämän meikäläisen kaltaisena, jonne meidän, paimenten, usein on tapa ajella lampaitten hentoja sikiöitä. Näin tiesin penikatki koirain, näin vohlatki emäinsä näköisiksi; näin oli tapani vertailla isoja pienempiin. Mutta minkä verran kypressin on tapa korottaa latvansa notkeitten heisipensaitten seassa, saman verran tämäki kaupunki korottaa päänsä muitten keskellä.
_Meliboeus._
Ja mikä oli sinulla niin tähdellisenä syynä saada Romaa nähdä?
_Tityrus._
Vapaus, joka hiljan ainaki katsahti minun, saamattoman, puoleen, sittekun partani jo harmaampana varisi ajajalle; katsahti ainaki puoleeni ja tuli pitkän ajan perästä, sittekun Galatea oli minun heittänyt ja Amaryllis tullut ystäväkseni. Sillä, sen tunnustan: niin kauvan kun Galatea oli hempenäni, ei ollut minulla toivoa vapaudesta eikä huolta omaisuudesta; vaikka uhri-eläviä kuinka paljo olisi tuotu pihatöistäni ja lihavata juustoa likistelty kiittämättömälle (vähän maksavalle) kaupungille. Ei koskaan painanut raha kädessäni, kaupungista palatessani.
_Meliboeus._
Jopa kummastelinki, Amaryllis, miksi surullisna huutelit jumaloita, ja ketä varten annoit hedelmäin rippua puissansa (poimimatta). Tityrus oli poissa. Sinua, Tityrus, huutelivat yksin männytki, yksin lähteetki, yksin nämät viidakotki.
_Tityrus._
Mitäs oli tekeminen? Eipä käynyt minun muualla pääseminen orjuudestani, eikä muualla tapaaminen noin autteliaita jumalia. Siellä, Meliboeus, näjin sen nuorukaisen, jolle alttarini vuosittain savuavat kaksitoista päivää. Siellä antoi hän ensiksi minulle tämän vastauksen: käyttäkäät, pojat, karjaanne laitumella, kuten ennenki, ja kasvattakaat sonnia.
_Meliboeus._
Onnellinen vanhus! Siis säilyvät sinulla ketosi, ja ne ovat sinulle kylliksi isot, vaikka paljas kivi ja lammikko limaisine vihvilöineen peittää kaikki niityt. Outo ruoka ei kiusaa tiineitä ja kipeitä emiäsi, pahat tartunnaiset naapurin karjasta eivät tee vahinkoa. Onnellinen vanhus! Täällä tuttuin virtain ja pyhäin lähteitten vaiheilla saat nauttia vilpastuttavaa siimestä. Yhdeltä puolen on aidoitus, joka kulkee naapurisi rajalla ja jonka pajuston kukkaisista Hyblan mettiäiset elävät, hiljaisella surinallaan houkutteleva sinua unen vienoon; toisella puolen on lehden riipijä korkian kallion juurella virittelevä laulujansa ilman avaruuteen. Sillä välin eivät käriä-ääniset metsäkyhkyisesi, joita hoitelet, eikä turtturi-kyhkysesi lakkaa kyhertelemästä korkiasta jalavasta.
_Tityrus._
Siksipä keviät hirvet ennen kulkenevatki ilmoissa laitumella ja meret heittänevät kalansa avoimelle rannalle; siksipä Parthilainen pakolaisena ennen juonee vettä Ararin ja Germanilainen Tigrin virrasta, kuljeskeltua toistensa maitten läpi, ennenkun _hänen_ muotonsa katoaa mielestäni.
_Meliboeus._
Mutta meidän täytyy paeta täältä, mitkä janoavaisten Afrikalaisten tykö, mitkä Scythiaan, mitkä Cretan vikevälle Oaxes-joelle, mitkä Britannilaisten luokse, jotka ovat kokonaan eroitetut muusta mailmasta. Saanenko koskaan enää, pitkänkään ajan perästä, kummeksien katsella syntymä-seutujani ja köyhän hökkelini turpeista luotua kattoa, näitä kaikkia, joitten haltija ennen olin; saanenko enää ihmetellä harvassa kasvavia tähkäpäitä pelloillani. Jumalaton soturi on omistava nämät hyvästi viljellyt vainiot. Muukalainen on ottava nämät viljat. Kah, minne eripuraisuus on saattanut onnettomat kansalaiset! Kah, ketä varten olemme kylväneet vainiomme! Ymppää nytki, Meliboeus, pääronapuihisi; istuta viiniköynnöksiä järjestykseensä! Paetkaat, vuohiseni! Te ennen muinen iloinen karjani, paetkaat! En ole täst'edes lepäilevä viheriässä luolassa enkä etäältä näkevä teidän kiipeilevän tappurapensaisella kalliolla. En ole enää lauleskeleva; ette, vuohiseni, saa enää paimentaissani nykkiä kukoistavaa cytiso-pensasta ettekä karmeita pajupensaita.
_Tityrus._
Kuitenki taidat tämän yön levätä täällä kanssani vereksellä lehtivuoteella. Minulla on lienteitä hedelmiä, pehmeitä kastaneita ja kyllältä juustoa. Ja jo nousee savu tuolla kaukana maakartanoitten katoilta, ja varjot kaatuvat pitempinä korkeilta vuorilta.
Toinen Ecloga.
Alexis.
Paimen Corydon paloi (rakkaudesta) kauniisen Alexiin, joka oli isäntänsä lemmikki; mutta eipä saanut mitä toivoi. Ehtimiseen kulki hän vaan tihiässä, lakkapäisessä pyökki-metsässä; siellä hän yksinäisyydessään vuorille ja metsille turhaan lateli nämät sieventämättömät värsyt:
"Tunnoton Alexis! Etkö huolikaan lauluistani? Eikö käy sinun minua sääliksesi? Joko ainaki otat minulta hengen? Karjatki jo nauttivat siimeksen viileyttä, viheriät sisiliskotki jo kätkeytyvät tappurapensaistoihin, ja Thestylis murentaa kovasta helteestä uupuneille elontekijöille kynsilaukan ja ajuruohon hajullisia yrttiä. Mutta minulle, kun polttavassa päiväpaisteessa noudattelen askeleitasi, vastaavat heinäsirkat viidakoista sähinällänsä. Eikö olisi parempi ollut kärsiä Amaryllin tuimia vihoja ja ynsiätä halveksimista, eikö parempi kärsiä Menalcasta, vaikka tämä on musta ja sinä olet kirkas kuin päivä? Oi ihana poikanen! Elä luota liioin kauneuteesi. Valkoiset ligusterit jätetään varisemaan; mustat mustikat poimitaan. Sinä halveksit minua, Alexis, etkä kysy, kuka olenkaan, kuinka rikas olen lumivalkiasta karjasta, kuinka maidosta rikas. Tuhat lammasta kulkee minulla laitumella, Sicilian vuorilla. Tuoretta maitoa ei minulta puutu kesällä, ei talvella. Minä laulelen samaa, mitä Circen Amphioninki oli tapa laulella Aracynthon vuorella Atticassa, kun kutsui karjaansa kotiin. Enkä ole niin tuiki rumakaan. Nykyjään näjin rannalla kuvani, kun meri tuulilta seisoi tyvenenä. Jos tahdot arvostella, niin en pelkää Daphnia, saati vaan ei kuvani minua petä. Oi, joska sinulle lystäisi asua kanssani näillä ylenkatsotuilla maaseuduilla ja näissä mataloissa majoissa, sekä ampua hirviä ja saatella kililaumaa viheriöitsevän ibis-juuren luokse! Silloin täällä metsissä minun kanssani osoitteleisit Pania laulannossa. Pan oli ensimäinen, joka opetti vahalla yhdistämään usiainpia ruokoja. Pan pitää huolen lampaista ja lammasten paimenista. Etkä tarvinne katua huilulla kuluttaneesi huuliasi. Sitä samaa osataksensa, mitä ei Amyntas tehnyt? Minulla on seitsemästä eripaksuisesta katkon-putkesta liitetty huilu, jonka Damoetas muinen minulle lahjoitti, sanoen kuollessansa: sinä olet toinen, jolla tämä nyt on. Näin sanoi Damoetas; ja tyhmä Amyntas kadehti tätä. Ilman tätä on minulla kaksi valkian-kirjavata metsäkaurista, jotka löysin vaarallisessa laksossa. Nämät tyhjentävät jokapäivä kahden lampaan nisät, ja niitä pidän minä sinua varten. Jo ammoin on Thestylis pyytänyt saada viedä ne minulta; ja hän ne saapiki, koska lahjani ovat mielestäsi halvat. Tule siis tänne, kaunis poikanen! Kah, kuinka nymphit kantavat sinulle lemmenkukilla täytettyjä vasuja! Valkoinen Najadi poimii sinulle keltavia orvokkia ja valmukukkia, joihin liittää narcissia ja hyvänhajuisia tillikukkia; sitte koristelee hän pehmeitä vaccini-kukkia kellahtavilla kultakukilla, seotellen niihin villikaneelin ja muita sulohajuisia kukkasia. Itse olen poimiva harmaita omenoita lienteine untuvineen, sekä kastani-pähkinöitä, joita Amaryllini rakasti. Näihin olen lisäävä vahakeltaisia luumuja: kunnia on annettava tälleki hedelmälle. Teitäki, laakerit, olen poimiva, ja sinua myrttipensas, joka olet sitä lähin arvossa; koska sillä tapaa aseteltuina annatte suloisia sekahajuja. Corydon! Sinä olet talonpoikainen. Alexis ei huoli lahjoistasi; ja jos lahjain annossa kilpailet, niin ei Iolas ole huonompi sinua. Voi, mitä nyt, raukka, itselleni tein? Päästin, onneton, etelätuulen kukkasiin ja metsä-siat kirkkaille lähteille. Ketä pakoilet, mieletön? Jumalatki ja Dardanian Pariski asuivat metsissä. Pallas itse asukoon linnoissa, jotka rakenti; meille kelvatkoot metsät ennen kaikkia. Julma leijona ajelee sutta, susi itse vuohta; vallaton vuohi etsiskelee kukoistavaa cytiso-pensasta, Corydon sinua, Alexis! Oma mielipiteensä viehättää itsekutaki. Katsos, kuinka härjät tuovat takasi auroja, jotka rippuvat ikeissä, ja kuinka laskeutuva aurinko kaksikerroittaa kasvavat varjot. Rakkaus polttaa minua yhtähyvin; sillä lieneekö rakkaudella määrää? Oi Corydon, Corydon! Mikä mielettömyys sai sinussa vallan? Puolileikattuna rippuu sinulla viiniköynnös lehtevässä jalavassa. Miksi et kernaammin pajun oksista ja pehmeistä kahiloista nido ehki jotaki, mitä tarve vaatii? Kyllä olet löytävä toisen Alexin, jos tämä sinua halveksii."
Kolmas Ecloga.
Palaemon.
_Menalcas._
Sanos minulle, Damoetas, kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?
_Damoetas._
Ei, vaan Aegon'in. Aegon sen nykyjään jätti minulle.
_Menalcas._
Oi lampaat! Oi te onneton karja! Sillä aikaa, kun hän itse lempii Neaeraa ja pelkää, että tämä pitää minun häntä parempana, lypsää tämä vieras kaitsija lampaat kahdesti tiimassa. Kunto viepyy karjalta ja maito karitsoilta.
_Damoetas._
Tiedäpä toki määrältä soimata miehiä mokomista. Tiedänpä minäki, kuinka sinua -- -- -- silloin kun kauriit syrjittäin katselivat, ja missä luolassa -- -- -- vaikka Nymphit kevytmielisesti vaan naurahtelivat.
_Menalcas._
Se oli silloin, luullakseni, kun näkivät minun konnamaisesti vesurilla leikkovan Myconin pensahistoa ja nuoria viiniköynnöksiä.
_Damoetas._
Taikka kun täällä vanhain saksantammein luona taitoit Daphnin jousen ja vasamat, joita sinun, ilkiä Menalcas, kävi kateeksi, kun näjit ne olevan pojalle annetut. Tottapa olisit kuollut, jos et olisi jollaki tavalla saanut vahinkoa tehdä.
_Menalcas._
Mitähän isännät tehnevät, kun rosvo-orjat tuollaisia julkenevat? Enkö nähnyt sinua, kelvoton, kun väijyksissäsi kaappasit Damonin kauriin, Lyciscan kovasti haukkuissa. Ja kun huusin: "minne tuo nyt rientää? Tityrus, korjaa karjasi!" -- Silloin sinä jo olit saraheinikossa kätkössä.
_Damoetas._
Koska tuli voitetuksi laulannossa, eikö olisi pitänyt hänen antaa minulle se kauris, jonka huiluni häneltä lauluilla ansaitsi? Jos et tiedä, niin sanon, että tuo kauris oli minun. Damon itse sen minulle tunnusti; mutta sanoi ei saattavansa sitä antaa.
_Menalcas._
Sinäkö hänen voitit laulannossa? Onko vahalla liitettyä huilua koskaan sinulla ollutkaan? Eikö, kölpys, ole tapasi ollut rämyisellä ruo'olla tienhaaroissa tuhlailla pahanpäiväisiä lauluja.
_Damoetas._
Tahdotko siis, että vuorottain koetamme keskenämme, mitä kumpiki osaa? Minä panen tämän lehmyisen veikkaan (ettet tuota hylkisi, niin tiedä, että sitä lypsetään kahdesti päivässä, ja se imettää kahta vasikkaa). Sano sinäki, millä pantilla kilpailet kanssani?
_Menalcas._
Karjasta en uskalla mitään panna veikkaan kanssasi. Minulla on, näet, isä ja kova äitipuoli kotona. Kahdesti päivässä molemmat lukevat karjan, ja toinen lukee vohlat. Mutta, koska mielesi tekee hullutella, niin panen sen, minkä itseki olet tunnustava paljoa paremmaksi, nimittäin nuot saksantammiset pikarit, jumalallisen Alcymedonin puolikorkiat teokset, joihin on koverimella taiten kuvattu notkia viiniköynnös, joka peittää kalvakan muratin levällä olevat rypäleet. Keskellä on kaksi kuvaa, Conon ja joku toinen, en muista kuka, joka puikollaan on piirustanut ihmisten nähtäväksi koko maanpiirin, sekä mitkä ajat ovat leikkaajan, mitkä kymärän kyntäjän muistettavat. Enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella.
_Damoetas._
Minulleki on sama Alcymedon tehnyt kaksi pikaria ja kahvain ympärille kiertänyt notkian karhunkynsi-kasvin. Keskelle on hän asettanut Orpheon ja häntä seurailevat metsät; enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella. Ei ole kehumista pikareitasi, jos katsot lehmyiseen (jos vertaat ne lehmyiseen).
_Menalcas._
Tänä päivänä et minusta pääse; minä tulen, mihin ikänä käsket. Joku kuulkoon kumminki tämän taistelumme, vaikkapa tuo Palaemon, joka tuossa tulee. Minä laitan niin, ett'et täst'edes enää vaadi ketään laulusille.
_Damoetas._
Niin alota, jos jotaki osaat; minussa ei ole viivykkiä, enkä pakoile ketään. Naapuri Palaemon! Kätke vaan tämä seikka syvälle mieleesi (tarkkaan muistiisi); asia ei ole vähäpätöinen.
_Palaemon._
Niin laulakaat, koska olemme istuneet tähän pehmiälle nurmikolle. Nyt kaikki kedot, nyt kaikki puut ovat kukoistuksessa. Nyt metsät viheriöitsevät, nyt on ihanin vuoden aika. Alota, Damoetas, ja sinä, Menalcas, laula sitte. Laulakaat vuorottain; runottaret rakastavat vuorottelevaa laulua.
_Damoetas._
Runotarten alku on Jupiterin kiitoksesta; kaikki on täynnä Jupiterin voimaa. Hän hoitaa mailman, hänellä ovat lauluniki huolena.
_Menalcas._
Ja minua rakastaa Phoebus. Phoebolla ovat antimensa aina luonani valmisna, laakereita ja sulo-punaisia hyacinthos-kukkia.
_Damoetas._
Galatea, tuo leikkisä neito, tarkoittaa minua omenalla ja kätkeyy pajupensaisin; mutta ennenkun kätkeyy, hän jo haluaa tulla nähdyksi.
_Menalcas._
Mutta hempeni Amyntaspa lähestyy minua itsestänsä; niin ettei Delia ole enää tuttavampi koirillemme.
_Damoetas._
Valmiina ovat antimet armaalleni; sillä itse olen merkinnyt paikan, mihin ilmoissa lentelevät kyhkyset ovat tehneet pesänsä.
_Menalcas._
Minkä olen voinut, sen olen pojalle lähettänyt, kymmenen kultaista (kystä) metsäisestä (viljelemättömästä) puusta poimittua omenata; huomenna lähetän toisia.
_Damoetas._
Oi, kuinka usein ja minkälaisia Galatea minulle puheli! Tuulet! Viekäät joku osa niitä jumaloitten korviin.
_Menalcas._
Mitä hyvää siitä on, Amyntas, ett'et katso minua sydämessäsi ylen, jos minun täytyy verkkoja vahtia, sillä aikaa kun sinä ajelet metsäsikoja.
_Damoetas._
Lähetä minulle Phyllis, Iolas! nyt on syntymäpäiväni; tule itseki, kun uhraan hehkosen maahedelmäin edestä.
_Menalcas._
Phylliä rakastan edellä muita; sillä hän itki, kun erkanin hänestä. Hän, Iolas! huusi minulle pitkään: "hyvästi, hyvästi, kaunokaiseni."
_Damoetas._
Vaarallinen on susi pihatöille, vaaralliset ovat rankat sateet kypselle maaviljalle, myrskyt puille, ja minulle Amaryllin vihat.
_Menalcas._
Suloinen on kaste kylvöille, sian-varsi vieroitetuille vohlille, sitkiä paju tiineelle vuohelle, minulle Amyntas yksinänsä.
_Damoetas._
Pollio rakastaa lauluani, vaikka se on yksinkertainen. Te Pierian neidot! Ruokkikaat hehkosta lukijanne hyväksi.
_Menalcas._
Pollio laatii itseki uusia lauluja. Ruokkikaat sonnia, joka jo uhkaa sarvellaan ja jaloillaan viskoo hietaa ympärillensä.
_Damoetas._
Joka sinua rakastaa, Pollio, se ennättäköön sinne, jonne sinäki iloitset ennättäneesi. Hunajata juoskoon hänelle, ja karkia karhunvaderma-pensas kasvakoon hänelle balsamia.
_Menalcas._
Joka ei vihaa Baviota, rakastakoon sinun laulujasi, Maevius. Hänpä samainen valjastelkoon kettuja ja lypsäköön kauriita.
_Damoetas._
Te pojat, jotka poimitte kukkasia ja maan pinnalla syntyviä mansikoita! paetkaat täältä: kylmä käärme piiloittelee ruohikossa.
_Menalcas._
Lampaat! Elkäät kulkeko liika kauvas. Ei ole rantaan uskomista. Jääräki kuivailee vielä villojansa.
_Damoetas._
Tityrus! Estä virralta syömässä kulkevat vohlat. Aika kun tulee, aijon itse pestä ne kaikki lähteessä.
_Menalcas._
Pojat! Ajakaat lampaat suojukseen. Jos helle viepi maidon, kuten nykyjään, niin turhaan pusertelemme nisiä.
_Damoetas._
Oi, voi! Kuinka laihana asuu sonnini lihavassa virvilikössä! Rakkaus on turmioksi niin karjalle kun karjan johtajalleki.
_Menalcas._
Näillä ei ainakaan rakkaus ole syynä; vaikka luiltaan tuskin koossa pysyvät. En tiedä, mikä silmä tenhonee (velhonee) hennot karitsani.
_Damoetas._
Sanosta, missä maissa taivaan avaruus ei ole laajempi kun kolme kyynärää, ja minä pidän sinun suuren Apollon vertaisena.
_Menalcas._
Sanosta, missä maissa kukkaiset syntyvät, kuninkaitten nimet kirjoitettuna päällensä; ja pidä sitte Phyllis yksinäsi.
_Palaemon._
Ei ole minun asiani sovittaa välillänne noita törkeitä kiistoja. Sekä sinä että hän on lehmän ansainnut. Jokaisen täytyy joko peljätä rakkauden suloisuutta, taikka koetella sen katkeruutta. Pojat! tukkikaat jo ojat. Jo ovat niityt tarpeeksi juoneet.
Neljäs Ecloga.
Pollio.
Laulakaamme, Sicilian runottaret, vähän arvokkaampia asioita. Viidakot ja matalat tamariskit eivät huvita kaikkia. Jos laulamme metsistä, olkoot metsät Consulin arvon vastaavaiset. Sibyllan ennustusten viimeinen aika on jo tullut; vuosisatain iso jakso alkaa uudestansa. Jo pala'aa neito Astreaki; Saturnon valtakunta uudistuu, ja taivaan korkeudesta jo lähetetään uusi sukukunta alas. Siviä Lucina! Suosi vaan poikaa, joka syntyy, jonka aikana vasta rautainen sukukunta on lakkaava ja kultainen ilmestyvä koko maan päälle. Hallitkoon jo veljesi Apollo. Pollio! Juuri sinun ollessasi Consulina tämä aikakauden kaunistus on saapa alkunsa ja pitkät kuukaudet ovat alkavat juoksunsa. Sinun johtosi alla ovat rikostemme jäljet, jos niitä vielä joitakuita on, häviävät ja maapiiri pääsevä alinomaisesta pelvostansa. Hän on elävä jumalallista elämätä, hän on näkevä jumalat ja sankarit samassa seurassa, itse on hän nähtävä heidän kanssansa, ja isäinsä kunnollisuudella on hän hallitseva rauhoitettua maapiiriä. Poikanen! Ensin on maa runsaasti kantava sinulle viljelemättömiä hedelmiä, niinkuin murattia, joka kiertelee sekasin baccarin kanssa, sekä colocasia sekalutten ihanan karhunkynnen keralla. Vuohet tuovat itsestään maitonsa kotiin pakkoisissa utareissa, eikä ole karja pelkäävä isoja leijonoita. Ihanoita kukkasia on itsestään kosolta kasvava kätkyesi kaunistukseksi. Sekä käärmeet että petolliset myrkkykasvit ovat surmansa löytävät, ja Assyrian balsamia on kasvava joka paikassa. Mutta niinpian kuin kykenet lukemaan sankarien ylistyksiä ja isäsi urotöitä sekä käsittämään mikä miehuus on, silloin ovat kedot vähitellen kellastuvat joutuvilla tähkillä, punertava viinamarja on rippuva viljelemättömistä orjantappuroista, ja kovat tammet ovat kasteen tavoin hikoilevat tiukkuvata hunajata. Muinaisesta turmeluksesta on kuitenki joitakuita jäännöksiä oleva, jotka pakottavat koettamaan Thetin aukeita (merta), ympäröitsemään kaupungeita muureilla ja piirtämään vakoja maahan. Toinen Tiphys on silloin oleva ja toinen Argo, joka kuljettaa valituita uroita; uusia sotia on vieläki oleva, ja uudestaan on jalo Achilles lähetettävä Trojaan. Sitte, kun vahvistunut ikä on tehnyt sinun mieheksi, on sekä laivamies itse luopuva mereltä, ja petäjäinen laiva ei vaihettele enää tavaroita; sillä kukin maanpaikka on tuottava kaikkia tarpeitansa. Maa ei ole tarvitseva hammaskuokkaa eikä viinamäki vesuria. Vahva kyntäjä on silloin päästävä härjät ikeestä, eikä villoja enää keinotella valehtelemaan kaikenmoisia väriä; vaan jäärä itse on niityillä painava villansa joko ihanasti punertavalla purppuralla, tahi sahrami-kellalla. Itsestään mönjä on kaunistava karitsat laitumella. Nuot mailman menoston muuttumattomassa määräämisessä yksimieliset Vaiheettaret sanoivat värttinöillensä: tuokaat niin onnellisia aikoja. Aika on jo läsnä: niin tule nyt nauttimaan suurta kunniaasi, sinä jumaloitten rakastettu poika, sinä Jupiterin jalo sikiö! Katso, kuinka kupeva mailma huojuu painoansa sekä maat ja meren aavat ja korkia taivas. Katso, kuinka kaikki iloitsee tulevalle aikakaudelle. Oi, joska minulle jäisi senkään verta elinaikaa ja runollista intoa, että se ulottuisi sinun urotöittesi ylistykseksi. Ei voita minua laulannossa Thracian Orpheus eikä Linuskaan, vaikka toisella olisi äitinsä, toisella isänsä apuna, Orpheulla Calliopea, Linolla soria Apollo. Yksin Pan'ki, jos hän taisteleisi kanssani Arcadian tuomio-istuimen edessä, yksin hänki tunnustaisi itsensä voitetuksi Arcadian tuomion mukaan. Poikanen! ala jo naurusta tuntemaan äitisi. Kymmenen ikävää kuukautta tuottivat kiusaa äitillesi. Ala jo, poikanen! Jolle vanhemmat eivät ole iloinneet, sitä lasta ei yksikään jumala ole laskenut pöytäänsä, ei yksikään jumalatar vuoteellensa.
Viides Ecloga.
Daphnis.
_Menalcas._
Mopsus! Koska olemme tulleet yksiin ja molemmat olemme taitavat, sinä puhaltamaan keviätä huilua, minä laatimaan värsyjä; miksi emme istu tänne jalavain ja pähkinäpuitten keskelle?
_Mopsus._
Sinä olet vanhempi; kohtuullista on, että taivun tuumiisi, Menalcas, joko mennemme länsituulten huojuttamiin epävakaisin siimeksiin, taikka kernaammin johonkuhun luolaan. Katsos, kuinka metsä-viinipuu on kaunistanut luolan harvaan levittämillään rypäleillä.
_Menalcas._
Meidän vuorillamme kilpailee yksistään Amyntas kanssasi.
_Mopsus._
Mitäs, kun se sama kilvoittelee voittaaksensa Phoebonki laulannossa?
_Menalcas._
Alota sinä, Mopsus, ensin, jos osaat lausua jotaki, joko Phyllin rakkauden tulesta, tahi Alconin urotöistä, taikka Codron torailuksista. Alota! Kyllä Tityrus vartioitsee vohlia laitumella.
_Mopsus._
Koetan siis noita lauluja, joita nykyjään vuorottain piirrin saksantammen viheriään kuoreen, vuorottain laulelin. Käske sinä sitte Amynttaa kilpailemaan.
_Menalcas._
Minkä verran notkia paju on kalvakkaa öljypuuta halvempi, minkä verran matala metsä-nardus on halvempi purppuraista ruusupensasta, saman verran on, mielestäni, Amyntas sinua huonompi.
_Mopsus._
Elä puhu enempää, poikanen! Jo olemme luolassa. Nymphit itkivät Daphnin julmaa kuolemata. Te pähkinäpuut ja virrat olitte Nympheille todistajina, kun äiti, syleillen poikansa surkuteltavaa ruumista, syytti jumaloita ja taivasta julmuudesta. Niinä päivinä, Daphnis, ei ajanut kukaan ehdosta syöneitä nautojansa vilppaille jokiloille; ei yksikään nelijalkanen maistanut vettä virrasta eikä koskenut ruohon päähän. Jylhät vuoret ja metsät todistavat Afrikan leijonainki vaikeroinneen kuolemaasi. Daphnis opetti vaunun eteen valjastamaan Armenian tiikereitä, Daphnis opetti hankkiman tanssia Bacchon kunniaksi sekä käärimään notkeita sauvoja pehmeihin lehtilöihin. Niinkuin viiniköynnös on puille kaunistukseksi ja viinimarjat köynnöksille, niinkuin sonnit karjalaumoille ja kasvavat viljat lihaville vainioille, niin olit sinäki kansasi koko kaunistus. Heti kun kova onni vei sinun meiltä, jätti yksin Paleski, yksin Apolloki seutumme. Vaoissa, joihin usein kylvimme täysinäisiä ohria, kasvaa nyt onnetonta lustetta ja hukka-kauraa. Hennon orvonkukan ja purppuraisen narcisson asemasta kasvaa ohdake ja orjantappura terävine okainensa. Paimenet! Varistelkaat lehtiä maahan; istuttakaat varjovia puita lähteitten reunoille. Daphnis vaatii sellaisia. Tehkäät hänelle hautakumpuja kummulle pankaat nämät värsyt: Minä Daphnis, metsissä tunnettu, olen tunnettu täältä tähtiin saakka. Minä, sorian karjan kaitsija, olin itse vielä soriampi.
_Menalcas._