Part 3

BRAND. Ma lapsuudestain muistan kuvan, jok' ei näy koskaan unhottuvan, ja sielu sitä kammoksuu kuin miestä, joll' on ristisuu. Ol' isä kuollut, sairas sinä, -- kun suojaan vainaan hiivin minä, valossa vaksikynttilän näin kuolleen muodon kelmeän ja virsikirjan rinnallaan -- ma nurkastani katson vaan. Kuin laihat sormet, ihmettelin, myös unta pitkää oudostelin, ja ilma tuoksuu pellavalta; -- niin kuulen käynnin ulkoisalta ja nainen astuu tupahan, käy suoraan luokse vainajan. Hän etsii, penkoo, repii, raastaa ja nostaa niskaa kuollehen; hän kääryt lukee kuiskaten ja: vielä! vielä! hiljaa haastaa. Niin kaivaa kääryn raanun alta, se solmittu on kaikkialta, hän repii, riuhtoo sormillansa ja puree rihmat hampaillansa. Hän löytää muita; kaivaa, raastaa ja: vielä! vielä! ähkyin haastaa. Hän itkee, anoo, huutaa, noituu, ja aina uuteen kätköön koituu; kun löytää, hyökkää kynsineen kuin jahtihaukka saaliiseen. Jo vihdoin loppui kääryt nuo; näin hänen käyvän oven luo ja löydöt riepuun kätkevän -- vai siinä kaikki! ähkyi hän.

ÄITI. Mä paljo vuotin, vähä sain; sain huonon hinnan huolistain.

BRAND. Vaan siinä kaikki ollut ei: se poikas sulta myöskin vei.

ÄITI. No niin! Sen tiesin vanhastaan: tavara sieluun vaihdetaan. Ma annoin kerran enemmän: kun annoin onnen, elämän! Ma annoin hälle sydämmen, -- se ammoin sai jo riittehen, vaan muistossain se aika on kuin valo, lämpö auringon, niin tuhmaa ja niin kaunista; nimeä tuskin tunnenkaan, kai rakkaudeks se kutsutaan. Ma muistan, kuinka taistelen, ma muistan neuvon taatolta: sä renki vaihda toisehen; jos on hän heikko ruumiiltaan, niin häll' on mieltä otsassaan, hän ehtii toiseen mokomaan; --. Ma kurjast' olen pettynyt, niin paljoon ei hän ehtinyt, vaan minä työlläin loput sain, nyt enää puuttuu hiukan vain.

BRAND. Kai muistat hautas partahalla näin sielus möit sä kauppaamalla?

ÄITI. _Sen_ kyllä muistan, muistin, niin -- sä papiks siksi aiottiin. Kun aika joutuu, lohduttaa perinnön saaja mua saa. Näät mull' on mainen rikkaus, vaan sulla Herran lohdutus.

BRAND. Näin laskit, siihen perehdyit, mut viisaudessas erehdyit. Niin monen äidin rakkaus on oman hyödyn tarkoitus; -- ja lapset teistä luotu vaan on maat ja mannut hoitamaan. Mut sielun, hengen, ikuisuus on teille melkein mielle uus; te sinne kaikki kurkoitatte ja luulette, sen saavutatte, kun lapsi perii vanhemmat ja polvet myötään jatkuvat, ja että siin' on ikuisuus, kun suvun jatkaa polvi uus.

ÄITI. Emoas ällös syyttäös, vaan vuota, nosta perintös.

BRAND. Ja entäs velka?

ÄITI. Velka _mulle_! En sitä vaadi, lupaan sulle.

BRAND. Vaan jos jää velkaa vanhemmilta, niin vaaditaan se lapsosilta. Kun äiti hautaan lasketaan, niin poika hänen puolestaan kai vastaa; jos ma perin sun, on velkakuormas myöskin mun.

ÄITI. Ei laki määrää niin.

BRAND. Ei se, jok' kynällä on kirjoitettu; mut laki toinen lapsille on sydämmihin kaiverrettu. -- On täytettävä laki tää, se muista, sokko harmaapää! Oot Herran templin ryvettänyt ja sielunlainas menettänyt; sen kuvan, joksi synnyit sa, myös tahrasit sa tomulla, sun henkes siivet, lentimet, ne maahan painoi kuollut kulta. Se velkas on. Sä mitä teet, kun Herra vaatii velan sulta.

ÄITI (pelästyen). Ma mitä teen?

BRAND. Sä pelkos luo! Sun poikas on nyt velka tuo, -- sun tahraamasi Herran kuvan näät lapsessasi puhdistuvan! Käy hautaas rauhassa sa vaan, sun velkas kyllä maksetaan; -- sen maksan minä.

ÄITI. Rikoksen?

BRAND. Ei, velan vain; voi muuta en. Sun sielunvelkas maksan minä, vaan synnistäsi vastaat sinä. Min kärsi henki-ihminen puuhista pelkän ainehen, sen kyllä viime pennihin voi työllään maksaa toinenkin; vaan _siinä_ juur' on rikkomus, ett' oma työ ei yksin auta; sen hyvittää vain katumus tai ehkä kuollessamme hauta.

ÄITI (levotonna). Ma kotiin käyn, se parhaint' on, mun täytyy vuorten varjohon -- paahteessa keskipäivän täällä on myrkkykasvit vallan päällä; tuo tuoksu melkein pyörryttää!

BRAND. Käy varjoon vain, ma luonas kulen. Jos taivas mieles nöyryttää ja valon Luojaan käännyttää, niin kutsu vain ja minä tulen.

ÄITI. Niin, tuomarina ankarana.

BRAND. Ei, hellänä kuin Herran sana ma pelvon luotas karkoitan ja luonas virren sävelellä sun kuolintuskas huojennan.

ÄITI. Sen lupaat suulla, sydämmellä?

BRAND. Kun löydän vain sun katuvana. (Lähestyen häntä.) Vaan ehto mull' on ensimmäissä: Jos tahdostasi vapahasta sä luovut täältä maailmasta ja käynet hautaan kerjäläissä?

ÄITI (huitoo hurjasti häntä vastaan). Eroita liekki kuumuudesta tai järven vesi kosteudesta!

BRAND. Sä lapses heitä vuonon suuhun ja ano Luojan siunausta.

ÄITI. Oi, tyydy paastoon taikka muuhun, tät' ällös vaadi uhrausta.

BRAND. Jos tämän uhrin kiellät sä, et tuomiotas lievennä.

ÄITI. Vien kultaa kirkon kirstuhun!

BRAND. Viet _kaikki_?

ÄITI. Eikö _paljo_ riitä?

BRAND. Ei toiveit' ole ennen, kun sä lailla Jobin luovut siitä.

ÄITI (vääntelee käsiään). On elo mennyt, sielu myöty, koht' olen kerjäläiseks lyöty! Nyt lähden, painan rintahani sen, mikä sentään viel' on mun. Mun tuskain lapsi, tavarani, verille juoksin tähtes sun ja itken haudallasi niin kuin lasta, jonka kuolo saa; miks sielu lihaan liitettiin, kun liha sielun kuolettaa? -- Sä lähell' ollos, pappismies! Sun joskus kutsun kukaties ja kaikki tuuleen ajoitan -- mut viime hetkeen vartoan.

(Poistuu.)

BRAND. Niin, en kauvas poistukkaan, varron nöyrää kutsuaan, käden laihan lämmitän kohta, kun sen tarjoo hän. (Tulee alaspäin Agneksen luo.) Aamuhun ei tullut ilta. Silloin taisto taikka voitto, korvissani sotasoitto, miekka riippui kupehilta, valmis lyömään valheet, taiat, luomaan jälleen uudet aiat.

AGNES (on kääntynyt päin ja katsoo kirkkaasti häneen). Aamu iltaa kalpeampi. Silloin tahdoin leikitellä, sitä voittaa, säilytellä, min on hukka voittoisampi.

BRAND. Niinkuin villit joutsenet saapui suuret haavehet minut nostain siivilleen. Tieni viittas ulospäin; suurra väikkyi tehtäväin johtaa kansat väylilleen. Suuret kirkkokulkueet, hymnit, silkit, suitsutukset, voittovirret, seppeleet, sadat riemunhuudahdukset elontyöni kaunistais, sitä kansat siunoais. Mut tuo loisto, houkutus oli kaunis runo vain, merten aavain kangastus, leikki taivaan salamain. _Nyt_ mun päivä hämärtäypi ennen kuin se mailleen käypi. Suljettuna maailmasta nään vain juovan taivahasta alta vuoren raskahan. Mutta nyt oon kotonain. Loppui laulu sunnuntain, koskaan runoratsuain saa en vasta satuloida; maalin nään nyt suuremman kuin on turnaus ritarin: tahdon raskaan ammatin juhlatyöks ma aateloida.

AGNES. Entäs vanhan Luojan valta?

BRAND. Suistuu maahan sittenkin, -- hiljaa, voimin salaisin, kätkettynä maailmalta. Erhetyksen selvän tein mä, harhateille kansan vein mä: Urhontyöllä korskealla voi ei aikaa nostattaa, kylvännällä rikkahalla sielun haavat parantaa. Tahto kaikki valloittaa, langettaa ja vapahtaa, tahto ehjä toiminnassa raskahassa, helpommassa --

(Kääntyy ylös kylään päin, missä illan varjot alkavat laskeutua.)

Käyös tänne, veltto seura kotilaakson ahtahan; hengen kaksintaistelolla teidät voitan, puhdistan; valhe, puolinaisuus pois! nouskoon tahdon jalopeura! Olkoon ase miekka, kuokka, yks on miesten arvoluokka; yks on määrä, -- taulut olla, joihin Luoja piirtää vois.

(Tahtoo mennä, EINAR tulee häntä vastaan.)

EINAR. Seis! min ryöstit, anna pois!

BRAND. Agneksenko? Hän on tuolla.

EINAR (Agnekselle). Rakastatko päivän maata vaiko näännyt surun suolla?

AGNES. Valikoida en mä saata.

EINAR. Kuule, armas Agnes kulta, vanha taattu oppi multa: kevyt nostaa, raskas kantaa.

AGNES. Heitän haltuus neuvon saadun, tahdon kantaa, kunnes kaadun.

EINAR. Voitko äitis huolla antaa?

AGNES. Vie mun tervehdykset vaan: kirjoitan, kun sanat saan.

EINAR. Ulapoita aukeoita valkopurjeet aavistaa, kaihomielen unelmoita laivan keulat vahtoaa, löytää vihdoin salmen suun, laskee maahan kaivattuun!

AGNES. Laske maalles toivotulle -- kuollut olen ammoin sulle.

EINAR. Agnes, seuraa siskonani!

AGNES (ravistaen päätänsä). Meri meill' on välillämme.

EINAR. Muista vanhaa äitiämme!

AGNES (hiljaa). Entäs veljyt, ohjaajani?

BRAND (astuu askeleen lähemmäs). Mieti sentään, neito nuori! -- Tuolla vaara, täällä vuori, vuorten varjot pääsi päällä, itse puoliyössä täällä -- syksyinen on elo mulla, uskallatko sentään tulla?

AGNES. Multa syksyn pelko lähti: läpi pilven tuikkaa tähti.

BRAND. Vaatimuksen muistanet; _kaikki_ tai _ei mitäkään_; matkalla jos erkanet, armotta sa heitetään; hädässä ei tinkimistä, rangaistessa empimistä -- ellet alttihilta näy, silloin tiesi kuoloon käy!

EINAR. Heitä hurja elonties, hylkää synkkä saarnamies! Hänt' et kauvan kestää voi.

BRAND. Nyt on on hetki. Valikoi!

(Poistuu.)

EINAR. Tyyntä vaiko myrskyä, jäädä vaiko lähteä, riemun vaiko murheen voitto, yökö vaiko päivän koitto, kuolo vaiko elämä?

AGNES (nousee ja lausuu vitkaan). Halki yön ja kuolon kautta -- kauniin huomenkoiton tautta.

(Poistuu samaa tietä kuin Brand. Einar tuijottaa epätoivoisesti hänen jälkeensä hetkisen ja palaa sitten alla päin takaisin vuonolle päin.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Kolme vuotta myöhemmin. Pieni puutarha pappilan luona. Yläpuolella korkea tunturiseinä, ympärillä kiviaita. Vuono taka-alalla kapeana ja ahtaana. Rakennuksesta käyntiovi puutarhaan. Iltapäivä.)

BRAND seisoo ulkona rappusilla, AGNES istuu portaalla häntä alempana.

AGNES. Niin levotonna taaskin johti sun katsehesi länttä kohti --

BRAND. Ma viestintuojaa vartoan.

AGNES. Niin levotonna!

BRAND. Kolme vuotta jo hältä sanaa vuotin suotta. Ja eilen kuulin varmahan jo tänään äidin kuolevan.

AGNES (hiljaa ja rakkaasti). Sä kutsumatt' et mennä voi?

BRAND (ravistaen päätänsä). Jos hän ei tunne katumusta, ma myös en tiedä lohdutusta.

AGNES. Hän äitis on.

BRAND. En jumaloi ma toisten eellä sukuani.

AGNES. Sä olet kova.

BRAND. Kelle? Sulle?

AGNES. Oi ei, sä hyvä ain' oot mulle!

BRAND. Ma tietä kovaa ennustin.

AGNES (hymyten). Ei käynyt toteen ennustus.

BRAND. Käy täällä kylmä tuulahdus, myös valjuks kuihtuu poskipää ja sydämmenkin hyytää jää. Kun tänne vuonoon rakensin, ei keijut huolis huonettani, sen tiesin.

AGNES. Turvallist' on täällä: lumiset vyöryt kevätsäällä kun alas laaksoon myllertää, ne yli kimpoo pauhinalla ja pappilamme turvaan jää kuin ois se onton kosken alla.

BRAND. Mut tääll' ei paista päiväkään.

AGNES. Se leikkii sentään säteillään tuon vuoren vaivaispetäjillä.

BRAND. Niin viikon, kaksi -- kevähillä -- vaan juurta turhaan tavoittaa.

AGNES (katsoo häneen terävästi, nousee ylös ja sanoo). Sua jokin vaara peloittaa!

BRAND. Ei, vaan sua!

AGNES. Sua juuri.

BRAND. Sinua kalvaa murhe suuri.

AGNES. Sinua myös!

BRANID. Ja pelvon alla sä käyt kuin kuilun partahalla.

AGNFS. Ma joskus pelkään -- --

(Pysähtyy.)

BRAND. Kenen vuoksi?

AGNES. Vuoks Alfin.

BRAND. Alfin?

AGNES. Sinä myös!

BRAND. Niin, joskus, niin! En sentään usko hän että muuttais Luojan luoksi. Ja hyvän Herran vaatimusko se olla vois? Ei maailmassa! Miss' on hän nyt?

AGNES. On nukkumassa.

BRAND (katsoo sisälle ovesta). Niin, hän ei tunne maailmata; kas käsivarttaan pulleata --

AGNES. Mut kalpeaa.

BRAND. Hän vertyy kerran.

AGNES. Hän uinuu! lauha olkoon yös!

BRAND. Sun terveeks tehköön siunaus Herran! (Sulkee oven.) Niin, hän ja sinä valon loitte mun kutsumukseen ankaraan, ja kodin mulle te kun soitte, on murhe helppo leikki vaan; sun seuras aina uljuutt' tuo, ja Alfin leikit voimaa suo. Ma uhriks luulin kutsuani, mut onni vaihtui matkallani, on Luoja työni siunannut --

AGNES. Sen olet, Brand, sä ansainnut. Oi, kuin sä kärsit, taistelit, -- kuin oman henkes uskalsit, -- ma tiedän, joskus verta itkit --

BRAND. Mut sinä tieltä kivet kitkit; sun kanssas saapui rakkaus kuin kevätpäivän valkeus. En siitä ennen tietänyt, ei äiti sitä syttänyt; mi tuhkan alla kyti, senkin hän tukahdutti, säkenenkin. Mit' oli mulla lempeyttä, se oli kaikki säästynyttä kuin auvon seppel yli pään vain teille, teille kätkössään!

AGNES. Ei meille yksin; myöskin muille, myös veljillemme sorretuille, jos milloin murheen lapsi tuli tai äiti surren lapsiaan, niin kohta rintas runsas suli ja hälle tarjos aarteitaan.

BRAND. Vain teidän kautta. Tehän kaksi mun työni teitte armahaksi. Ken _yht'_ ei ensin rakasta, ei lemmi koskaan kaikkia; mun täytti kaiho, kaipio, ja kiveks sydän kylmi jo --

AGNES. On lempes sentään armoton ja hyväilyskin lyönti on.

BRAND. Myös sulle!

AGNES. Ei! et Agnestasi! mun helppoon kutsuit tehtävään; mut monta luopui vaateissasi; suo _kaikki_ tai _ei mitäkään_!

BRAND. Mä rakkautta maailman en tahdo enkä tunnekkaan. Ja rakkaus taivaan Jumalan ei ole velton hellä vaan; se kova on kuin kuolon kauhu, sen kuiskaus on kosken pauhu. Hän minkä antoi vastauksen, kun kuuli Poikans rukouksen: Oi isä, kalkki ota pois! -- Ja vaikka ottaa sen Hän vois, Hän vaati, pohjaan laps sen jois.

AGNES. Oi, noin jos aina tuomittais, niin kadotuksen kaikki sais.

BRAND. Ken tietää, kuka tuomitaan? Vaan Luoja lausuu kirjassaan: sä kestä aina uskossasi, niin kirkastat sä kruunuasi! Myös sulle Herra armon soi, jos kestät uskon roviosi. Saat anteheksi, jos et _voi_, mut ellet _tahdo_, tuomiosi.

AGNES. Se on kuin lausut; minut nosta myös sinne hengen ahdingosta ja johda kohti taivastas! on halu mulla, uljuutt' ei, ja pelko joskus voimat vei -- en jaksa lentää lentoas.

BRAND. Kas, Agnes, yks on vaatimus: pois meistä pelko, ahdistus! Se työssään saapi tuomion, ken puolittaisin työssä on. Tää oppi olkoon käskynämme, ei sana vain, mut elämämme.

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa). On kahden loivaa jyrkkä tie.

(Lääkäri laskeutuu alas tietä ja seisahtuu puutarha-aidan ulkopuolelle.)

LÄÄKÄRI. Kas, leikkivätkö kyyhkyt täällä karujen vuonovuorten päällä?

AGNES. Sinäkö, vanha ystävä! Käy sisään, meillä viivähdä!

(Juoksee alas ja avaa puutarhan portin.)

LÄÄKÄRI. En teillä; sillä tunnethan mun teille vihaa kantavan. Kuin voikin muuttaa, missä jää jo sielun, ruumiin kylmettää --?

BRAND. Ei sielua.

LÄÄKÄRI. Vai ei? No niin, -- mut niinhän mulle kerrottiin. Ja näyttää, kuin tää liitto hetken vois kestää halki elonretken, vaikk' ennen aina uskottiin: min solmii hetken innostus, sen korjaa kohta kadotus.

AGNES. Mut säde lämmin auringon tuo suvipäivän luontohon.

LÄÄKÄRI. Jää hyväst'! Täytyy sairaan luo.

BRAND. Mun äidin?

LÄÄKÄRI. Niin. Kai seuraatten?

BRAND. En nyt.

LÄÄKÄRI. Siis kävitte jo?

BRAND. En.

LÄÄKÄRI. On kovaa, pappi, käytös tuo. Ma tulin halki vuorimaan, vaikk' kyllä tiedän hyvin sen kuin siellä vaivat palkitaan.

BRAND. Jumala vaivat palkitkoon ja työnne taakan huotakoon!

LÄÄKÄRI. Mun tahdon vain hän siunatkoon: ma läksin ensi kutsuntaan.

BRAND. Hän teidät kutsui; mua ei! Tää odotus mun hautaan vei! --

LÄÄKÄRI. Käy kutsumatta!

BRAND. Kutsumusta jos saavu ei, ei lohdutusta.

LÄÄKÄRI (Agnekselle). Kuin jouduit kukka hentoisin sä moisiin koviin kourihin!

BRAND. En kova oo.

AGNES. Hän verta vuotais, jos näin hän äidin tuskaa huotais.

BRAND. Mä hänen synnit poikanansa vapaasti otin suorittaa.

LÄÄKÄRI. On huoli kullai omastansa.

BRAND. Voi yksi monta vapahtaa.

LÄÄKÄRI. Ei se, ken _itse_ kerjäten on velkaa yli korvien.

BRAND. Pohatta taikka kerjuulainen, kuin _tahto_ vain on kokonainen.

LÄÄKÄRI (katsoo terävästi häneen). Niin, miehentahdon _quantum satis_ on kyllä viety kirjoihin, mut, Brand, sun _conto caritatis_ on lehti tyhjin, valkoisin.

(Poistuu.)

BRAND (seuraa häntä hetken silmillään). Niin, rakkaus, siin' on sana vasta, min vois jo poistaa maailmasta; kun tahto puuttuu, viekkaudella voi puutteen peittää rakkaudella; kun elo leikiks tehdään vaan, se rakkaudella verhotaan. Kuu tie on jyrkkää, vaivalloista, sen vaivat rakkaudella poista! Jos synnin tietä kulkee ken, hän anoo hoivaa rakkauden; jos maalin selvän laiminlyö, voi rakkauden se olla työ; jos eksyt, vaikk' on tuttu tie, niin oikeaan sun rakkaus vie!

AGNES. Kai on se väärin ylen määrin; kun tietäis vain se onko väärin!

BRAND. Jumalan vanhurskauden lain voi täyttää ihmistahto vain. Sä ensin _tahdo_ jotakin, ei suurin, pienin palasin, ei yksin työtä semmoista, mi kysyy hiukan vaivoja, -- mut tahdo jotain voittoisasti kuin miesi kuolon kauhuun asti. Ken ristinpuussa nurjana käy kuoloon, hän ei marttiira; vaan jos sä _tahdot_ ristinpuuhun, ja _tahdot_, vaikka koskee luuhun, jos _tahdot_, kun jo uhkaa yö, niin pelastuksen hetki lyö.

AGNES (kiertyy hänen kaulaansa). Kun kauhistuttaa vaatimus, niin sulla ain' on lohdutus.

BRAND. Kun tahto _moisen_ taiston voittaa, niin rakkaudenkin aika koittaa kuin valkokyyhky leijaten tuo öljypuusta lehtisen; mut kun on polvi ponneton, niin paras rakkaus viha on. (Kauhistuen.) Niin viha! Minkä taiston tuottaa, jos _tahtoo_ tuohon sanaan luottaa.

(Poistuu nopeasti asuntoon.)

AGNES (katselee sisään avonaisesta ovesta). Hän istuu lapsen vuotehelle ja nyökkää niinkuin nyyhkyttäis; hän istuu sängyn päätyelle ja on kuin neuvottuuteen jäis. Oi, mikä runsas rakkaus on hällä miehensielussaan! Tää hetki taas on todistus, nyt voi hän noutaa tunteitaan: viel' lapsen pientä kantapäätä ei purrut käärme maailman. (Huudahtaa kauhistuen.) Hän ulos ryntää suorahan ja harmaampana syksysäätä!

BRAND (ilmestyy rappusille). Jo saiko viesti?

AGNES. En mä kuullut.

BRAND (katsoo takaisin asuntoon). Kuin raukan sydän kovaa sykkii; kuin otsa polttaa, suonet tykkii! Rauhoitu, Agnes!

AGNES. Siis oot luullut --

BRAND. Ei, ällös pelkää -- (Huudahtaa maantielle.) Viestin tuoja!

VIESTI (puutarhan portin kautta). _Nyt_ kutsuu äitis!

BRAND (nopeasti). Kiitos, Luoja! Ja mitä muuta tiedät uutta?

VIESTI. Hän sängyss' istui, kuiski näin: käy, nouda pappi kiirehtäin, mä luovun puolest' omaisuutta.

BRAND (peräytyy takaisin), Vai _puolesta_! Oi, sano toisin!

VIESTI. Jos _valhetella_ vain mä voisin.

BRAND. Vai _puolet, puolet! Kaikki_ vaadin!

VIESTI. Mä viestin sellaiseksi laadin kuin kuului sanat kuolevan.

BRAND (tarttuu häntä käsivarteen). Sä tuomiolla Jumalan voit julistaa sen sanoman?

VIESTI. Sen voin.

BRAND (lujasti). Siis saata vastaus: ei tule pappi, lohdutus.

VIESTI (katsoo eperoiden häneen). Et oivaltanut varmaan tuota; ma tulen oman _äitis_ luota.

BRAND. Mun oikeus ain' on yhdenlainen lie vieras hän tai heimolainen.

VIESTI. On kovat sanas.

BRAND. Vaatimus on: _kaikki_ tai _ei niitäkään_.

VIESTI. Mut isä --!

BRAND. Näin jos tingitään, se ain' on kullan kumarrus.

VIESTI. Mä sanas ruoskan vien ja käytän, mut hellimmin mä työni täytän. Häll' yks on toivo: ankara kuin sinä ei lie Jumala!

(Poistuu.)

BRAND. Niin, liian kauan toivo tää jo maailmata myrkyttää: metisin kielin lahjoa voi vaaran tullen oikeutta. Niin tietysti! Se helppo on, kun tuomari on ponneton; he ukon tuntee ennestään ja ukon kanssa tingitään.

(VIESTI on tiellä kohdannut toisen sanantuojan; molemmat palaavat takaisin yhdessä.)

BRAND. Uus sana?

ENSIMMÄINEN VIESTI. Niin.

BRAND. Ja mitä uutta?

TOINEN VIESTI. Yhdeksän osaa omaisuutta.

BRAND. Ei _kaikki_?

TOINEN VIESTI. Ei.

BRAND. Vie vastaus: ei tule pappi, lohdutus.

TOINEN VIESTI. Hän vaikertain on nyyhkyttänyt --

ENSIMMÄINEN VIESTI. Hän sun on sentään synnyttänyt!

BRAND (vääntelee käsiään). Mä toisin punnita en voi, kun Luoja vaa'an yhden soi.

TOINEN MIES. On sairas kuolintuskissansa; oi, tullos lohdutuksen kanssa!

BRAND (ensimmäiselle viestille). Hän puhtahaksi pesköön pöydän, niin sakramentin sijan löydän.

(Miehet poistuvat.)

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa). Brand, joskus peljättää sä voit -- kuin Herran miekka salamoit.

BRAND (itkevällä äänellä). Taas eikö seiso maailma mua vastaan miekka huotrasta? Se pieksää sielun verihin tuoll' uhkallansa niskurin.

AGNES. Sä vaatimuksen suuren loit.

BRAND. Aseta toinen, jos sä voit.

AGNES. Jos moista mittaa aina käyttäis, ei löydy koskaan, ken sen täyttäis.

BRAND. Sä puhut totta kauheaa. Niin kurja, tyhjä, kehno jo on nykypolven katsanto. Se on jo vallan urhontyö, jos "nimetönnä" lahjoittaa, kun kerran kuolinkello lyö. Ei urho nauti voitostaan, jos nimi ei saa kunniaan; ei keisari, ei kuningas myös mainehetta taistelis, ei itse runoruhtinas, hän helmiänsä heittelis, jos maailma ei tietää saisi, ken moiset helmet tehdä taisi. Puu olkoon tuores taikka kuiva, niin innostus on yhtä nuiva. Maailmanorjuus, siin' on valta; ja hurjan kuilun partahalta elämän oksaa kurkitaan, -- jos kätkee se, -- niin hampaillaan jo itse kuoreen tarrautaan.

AGNES. Ja näille vaatimuksen tään teet: _kaikki_ tai _ei _mitäkään_.

BRAND. Ei väisty se, ken tahtoo voittaa, sen sieltä nousta täytyy koittaa. --? (Vaikenee hetkeksi; ääni muuttuu.) Ja sentään, kun mä jollekin tuon vaatimuksen jyrkän teen, niin on kuin merten aaltoihin sais kanssa laivan kappaleen. Mä salaa itken, vaikeroin, kun täytyy häntä rangaista, ja rakkautta kaivata mä häntä lyödessäni voin! -- Käy, Agnes, katso nukkuvaa; -- hän uinuu unta ihanaa; on sielu puhdas lapsosella kuin lampi päivän paistehella; voi yli siitä äiti liitää ja hiljaa lailla linnun kiitää ja lammen pintaa heijastella.

AGNES (kalpeana). Mik' on sun, Brand? Jos minne johtaa sun aattehes, -- se lasta kohtaa!

BRAND. Ei mikään. Vaali hälle rauha.

AGNES. Suo sana mulle.

BRAND. Kova?

AGNES. Lauha.

BRAND (syleillen häntä). Se säilyy, ken on viaton.

AGNES (katsoo säteillen häneen ja lausuu). Yks säilyväinen meillä on!

(Menee asuntoon.)

BRAND. Mut _jos_ Hän vaatii? Jumala voi Iisakinkin vaatia. (Pudistaen sellaiset ajatukset mielestään.) Ei, ei; mä tein jo uhrauksen, kun heitin elonkutsumuksen, -- ett' touhuta kuin Herran sää ja nukkuvaiset herättää. Mut valhe sekin, uhri ei; sen unelman mun Agnes vei, kun saapui, yhtyi seuraan mun ja työhön unhoitettuhun. (Katselee tielle päin.) Miks sairaan viestit viipyvät ja viesti uhrin, parannuksen, mi raastais juuret rikkomuksen ja synnin säikeet hyöteät? Kas tuolla --! Ei, se vouti on, niin hyvinvoipa, murheeton, ja kädet häll' on taskuissansa kuin sulkumerkit kupeellansa.

VOUTI (puutarhan portista). No, päivää! Harvoin tavataan, -- ja nytkin ehkä häiritsen --?

BRAND (viittaa asuntoon päin). Kai käytte sisään.

VOUTI. Kiitos vaan, -- Kai suotte, täällä puhellaan. Jos tuumat onnistua vois, se kummallenkin parhain ois.

BRAND. Ja tuumat?

VOUTI. Teidän äitikullan saa kohta saattaa alle mullan; mä säälin teitä.

BRAND. Kiitos vaan!

VOUTI. Mä säälin totta tosiaan.

BRAND. Mut tuuma!

VOUTI. Sentään, Herra auta, on vanhan loppu aina hauta. Ja kun mä ohi astuin tästä, niin mietin: eihän pälkähästä voi päästä ilman yritystä; siit' asti kun te saitte tänne, niin kerrottiin, on välillänne ain' ollut perheriitelystä --

BRAND. Vai riitelystä.

VOUTI. Niin, niin aivan se arvostaa, ken näkee vaivan. Hän teist' on liian ahne kai? Ja vaikk' on osuus lapsillai, hän teidät jätti tavaratta, kun perintö on jakamatta --

BRAND. Niin, jakamatta kai se lie.

VOUTI. Ja kaunis summa, hitto vie! Mä syystä siksi arvelin, te että kylmin tuntehin nyt kuoloansa vuottelette, -- ja kuulla ehkä suvaitsette mun asian. -- Te hymyilitte, on aika tosin --

BRAND. Nyt tai sitte; on mulle vallan sama vaan.

VOUTI. Vai niin, siis käymme asiaan. Kun äitinne on kuollut vaan ja viety alle mullan harmaan, niin teitä rikkaaks mainitaan --

BRAND. Niin luulette?

VOUTI. Sen tiedän varmaan. Taloja häll' on kaikkialla myös pitkäsilmän kantamalla. Niin, rikkaaks!

BRAND. Entäs jako-oikeus!

VOUTI (hymyilee). Mut _teidän_ juttu onkin poikkeus. Se monen kesken tarvitaan, mut tässä perii yksi vaan.