Part 9

"Sepä erinomaista!"

"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

"No, kaikki on sitten kunnossa!"

"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

"Puhukaa, monsieur."

"Teen aina huomioita..."

"Sen tiedän hyvin."

"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana..."

"_Malaga!_ Niinkö?"

"Aivan."

"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

"Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä."

"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: _malaga_!"

"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."

"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

"Ohoi!" äännähti hän.

"Hei vaan!" vastasi Planchet.

"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."

"Siinä teet väärin."

"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur..."

"No mitä, Planchet?"

"No, sitä juuri..." lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."

"Kuinka niin?"

"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.

"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."

"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

"Niin juuri."

"Kerrohan, millä tavoin?"

"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta."

"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

"Ei."

"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

"Ihan itsekseni."

"Ihme ja kumma!"

"Mitä sanotte siitä?"

"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa."

"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

"Tunnen kyllä kiusausta."

"Tehkää kuten minä."

"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti..."

"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

"Miten siis menetteletkään?"

"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

"Olen kylläkin."

"Erityiseen tapaan?"

"Niin, säännöllisin väliajoin."

"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman sielua."

"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

"Minä aikoina minä katoan?"

"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

"Ja kauanko viivyn?"

"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

"Mitä olette luullut minun hommailevan?"

"Liikkuvan liikeasioissa."

"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?..."

"Hyvin tyytyväiseltä."

"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?..."

"Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen, jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu, Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia luonnontuotteita."

"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan erehdyitte!"

"Mitä -- erehdyinkö?"

"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan mieleenne! Ho, ho, hoo!"

Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.

"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun tasallasi."

"Se on totta, monsieur."

"Onko?"

"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti edelleenkin pidän teitä."

"Hei, se on toki hyvä!"

"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta, väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, -- hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne; mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."

"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta; "sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."

"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"

"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun ruvettuasi juttusille."

"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"

"No, se kelpaa!"

"Annatte minun koettaa?"

"Heti paikalla."

"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"

"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."

"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."

"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."

"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."

"Milloin?"

"Huomenna."

"Minne?"

"Hei, te kysytte liikoja."

"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"

"Pidättekö maaseudusta?"

"Keskulaisesti."

"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"

"Miten milloinkin."

"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja puolittain maaseutua."

"Hyvä!"

"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."

"Erinomaista!"

"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."

"Minut?"

"Kuolettava ikävystyminen."

"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"

"Niin, Fontainebleau."

"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?"

"Niin oikein."

"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"

Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.

"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"

"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."

"Nyt sain sinut kiinni!"

"Mutta se on totisesti siisti asumus."

"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.

"Milloin vain suvaitsette."

"Etkö sanonut huomenna?"

"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto, jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."

"Sovittu on."

"Te lainaatte minulle hevosen?"

"Parhaani."

"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt. Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo päätyä perille väsyksissä."

"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.

"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.

Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.

"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee, että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"

"Kuinka niin, monsieur?"

"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."

Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti makuuhuoneenaan.

D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.

Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.

-- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä ongelma:

1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;

2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;

3. missä Portos oleksii.

Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme eivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi, _mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo.

141

Herra de Baisemeauxin kirje.

Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.

Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin siistissä kunnossa.

Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi asioiltansa.

Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.

Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, -- yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano. D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita. Ja niin tapahtuikin.

Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille, mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista. Tunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta, mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja tärkeätä asiaa toimittamaan.

Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja tähystellen tyttöjä.

D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään suunnitelmaa.

-- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. -- Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.

D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.

-- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje! lisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä, että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi sanomaansa.

D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle Saint-Antoinen esikaupunkiin.

-- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, -- ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää...

Se oli kerrassaan sisuttavaa.

-- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.

Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan. Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:

"Hoi, tänne, veikkonen!"

Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä aivan huonokaan.

Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi pidätettyä käsipuolesta.

D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki osoitteen:

'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'

-- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki. Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan sanat:

'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.

Ystävällisesti _de Baisemeaux_.'

"Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on mukana juonessa!"

Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:

-- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin ilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?

D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa. Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli rukoillut hänen suojelustaan.

Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.

Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt. D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti paperin takaisin vyöhönsä.

-- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa. Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas tavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen.

Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.

142

Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä voimissaan.

D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.

Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä. Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu ankarat määräykset.

Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille, mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai liikkua vapaasti.

Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja, neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.

-- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?

Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä asennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa, valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa silmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla, siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar. Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen; järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön vaikutuksesta.

D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.

Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.

"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.

"Niin, monsieur", vastasi palvelija.

"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."

D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.

"Sinä täällä?" huudahti hän.

"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee piileskellä!"

"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin, sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"

"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin? Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten keskuudessa."

Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta itselleen.

"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.

"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia ystäviä."

"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen neuvottomana.

"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua kohtaan kovin pahasti!"

"Kuinka niin?" huudahti Portos.

"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"

Portos punastui.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää, että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä loistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"

"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?"

"_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen."

"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä! Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"

"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"

"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"

"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että sen täytyi olla etevä soturi."

"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"