Part 85

"Puolueeton niin kauan kuin meidän kuninkaamme on voimakkain", vastasi d'Artagnan.

Colbert ihmetteli tätä terävä-älyisyyttä, jolla kapteeni perinpohjin valaisi jokaisen kysymyksen, jota hän kosketti.

Aramis hymyili. Hän tiesi hyvin, että d'Artagnan ei valtioviisaudessa tuntenut vertaansa.

Colbert, joka kaikkien ylpeiden miesten tavoin helli mielijohdettaan varmana onnistumisesta, aloitti jälleen:

"Kuka teille sanoo, herra d'Artagnan, että kuninkaalla ei ole laivastoa?"

"Oh, en ole pohtinut näitä seikkoja", vastasi kapteeni. "Minä olen keskinkertainen merimies. Kuten kaikki hermostuneet ihmiset, minä vihaan merta. Ajattelen kumminkin, että sotalaivojen mukana Ranskalla, joka esiintyy kahdellasadalla suulla varustettuna satamana, olisi myöskin merisotilaita."

Colbert veti taskustaan pienen, soikean, kahteen sarakkeeseen jaetun muistikirjan. Ensimmäisessä sarakkeessa mainittiin laivojen nimet, toiseen oli piirretty numeroita, jotka osoittivat näihin laivoihin kuuluvain tykkien ja miesten lukumäärän.

"Olin samaa mieltä kuin tekin", sanoi hän d'Artagnanille, "ja laaditutin luettelon lisätyistä laivoistamme. Kolmekymmentäviisi sotalaivaa."

"Kolmekymmentäviisi sotalaivaa! Mahdotonta!" huudahti d'Artagnan.

"Noin kaksituhatta kanuunaa", jatkoi Colbert. "Ne omistaa kuningas tällä hetkellä. Yhdestäneljättä laivasta saadaan kolme eskaaderia, mutta minä haluan viisi."

"Viisi!" huudahti Aramis.

"Ne keinuvat laineilla ennen vuoden loppua, hyvät herrat. Kuningas saa viisikymmentä linjalaivaa. Niillä jo voinemme taistella?"

"Laivojen rakentaminen", sanoi d'Artagnan, "on vaikeata, mutta mahdollista. Mutta miten ne aseistaa? Ranskassa ei ole tykkivalimoja eikä laivaveistämöitä sotilastarkoituksiin."

"Pyh", vastasi Colbert avosydämisesti, "jo puolitoista vuotta sitten olen tuon kaiken järjestänyt! Tunnetteko herra d'Infrevilleä?"

"D'Infrevilleä?" vastasi d'Artagnan. "En."

"Hän on mies, jonka minä olen keksinyt. Hänen ominaisuutenaan on saada työntekijät tekemään työtä. Hän se on Toulonissa valattanut kanuunia ja veistättänyt Bourgognen tukkeja. Ja sitten, ettepä taida uskoa, mitä teille aion sanoa, herra lähettiläs: minulla on ollut toinenkin tuuma."

"Oh, monsieur", virkkoi Aramis kohteliaasti, "minä uskon teitä aina."

"Kuvitelkaahan, että tehdessäni laskelmia liittolaistemme hollantilaisten luonteesta sanoin itselleni: he ovat kauppiaita, he ovat kuninkaan ystäviä, he myyvät mielellään hänen majesteetilleen, mitä he itseään varten valmistavat. Mitä enemmän siis ostetaan... Ah, minun on lisättävä: minulla on Forant... Tunnetteko Forantia d'Artagnan?"

Colbert unohti. Hän puhutteli kapteenia aivan mutkattomasti d'Artagnaniksi, kuten kuningas teki. Mutta kapteeni hymyili.

"En", vastasi hän, "en tunne häntä."

"Hänkin on mies, jonka olen keksinyt, oikea ostajanero. Tuo Forant on minulle ostanut 350,000 naulaa rautaa tykinkuulina, 200,000 naulaa ruutia, kaksitoista lastia Pohjolan puuta, sytytyslankaa, granaatteja, pihkaa, tervaa ja mitä kaikkea lienee ostanutkaan, säästäen seitsemän prosenttia summasta, jonka nuo tavarat olisivat Ranskassa valmistettuina tulleet maksamaan."

"Oiva aatos", vastasi d'Artagnan, "valattaa hollantilaisilla tykinkuulia, jotka palaavat Hollantiin."

"Eikö olekin? Ja palaavat tappiolla!"

Ja Colbert räjähti nauramaan leveätä, kuivaa nauruaan. Häntä viehätti tämä leikinlaskunsa.

"Sitäpaitsi", hän lisäsi, "samat hollantilaiset rakentavat tällä hetkellä kuninkaalle kuutta sotalaivaa oman laivastonsa parhaimpien malliin. Destouches... Ah, te ette tuntene Destouchesia?"

"En, monsieur."

"Sillä miehellä on hyvin tarkka silmä sanoakseen, kun hän näkee aluksen vesillä, mitkä sen puutteellisuudet ja edut ovat. Suuriarvoinen ominaisuus, tiedättekös! Luonto on tosiaan eriskummainen. No niin, minusta näytti, että tuo Destouches varmaan olisi hyödyllinen mies satamassa, ja hän valvoo noiden kuuden 78-lästisen laivan rakentamista. Siitä kaikesta johtuu, paras herra d'Artagnan, että jos kuningas tahtoisi riitaantua Alankomaiden kanssa, hänellä olisi sievoinen laivasto. Ja tehän tiedätte, paremmin kuin kukaan muu, onko maa-armeija hyvä."

D'Artagnan ja Aramis katsahtivat toisiinsa, ihmetellen sitä salaperäistä työtä, jonka tuo mies oli tehnyt muutamien vuosien kuluessa.

Colbert käsitti heidät, ja häntä liikutti tämä imarteluista parhain.

"Kun emme siitä täällä Ranskassa tiedä", virkkoi d'Artagnan, "niin Ranskan ulkopuolella aavistetaan sitä vielä vähemmän."

"Siksipä sanoin herra lähettiläälle", lausui Colbert, "että Espanjan luvatessa meille puolueettomuutensa ja Englannin meitä auttaessa..."

"Jos Englanti teitä auttaa", sanoi Aramis, "niin minä menen takuuseen Espanjan puolueettomuudesta."

"Tuohon käteen!" kiirehti Colbert rajussa hyväluontoisuudessaan. "Ja Espanjasta puhuen: teillä ei ole Kultaisen taljan ritarimerkkiä, herttua. Kuulin kuninkaan sanovan joku päivä sitten, että hän mielellään näkisi teidän käyttävän Pyhän Mikaelin ritarikunnan suurta nauhaa."

Aramis kumarsi.

-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan, -- ja Portosta kun ei ole enää! Olisipa hänelle riittänyt rihmaa kyynäräkaupalla näistä antimista! Kunnon Portos!

"Meidän kesken, herra d'Artagnan", jatkoi Colbert, "lyönpä vetoa, että olisi makunne mukaista viedä muskettisoturit Hollantiin. Osaatteko uida?"

Ja hän nauroi kuten mies, joka on perin reimalla tuulella.

"Niinkuin ankerias", vakuutti d'Artagnan.

"Ah, siellä on tukalia kanavia ja rämeitä kuljettavina, herra d'Artagnan, ja parhaitakin uimareita hukkuu niihin."

"Virkaani kuuluu", vastasi muskettisoturi, "kuolla hänen majesteettinsa puolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman tulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani valitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli lämmittää, herra Colbert."

Ja d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja nuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei voinut olla häntä ihailematta.

D'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava kauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on kysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.

"Siis", virkkoi Colbert, "me lähdemme Hollantiin?"

"Niin", vastasi d'Artagnan; "mutta..."

"Mutta...?" tutki Colbert.

"Mutta", toisti d'Artagnan, "kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden kysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa huomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan kotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä kaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain esiintymiseen ja pöytärahoina..."

"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?" kysyi Colbert.

"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani", vastasi d'Artagnan varmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. "Sanoin, että minä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö, jonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin juoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on henkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut muskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä sietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn."

Colbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.

"Olen ajatellut tuota, josta minulle juuri mainitsitte", vastasi hän.

"Mitä, monsieur?"

"Puhuimme kanavista ja rämeistä, joihin uppoaa."

"Entä sitten?"

"No niin, jos hukkuu, johtuu se veneen, lankun tai sauvan puutteesta."

"Vaikkapa lyhyenkin sauvan", täydensi d'Artagnan.

"Aivan niin", myönsi Colbert. "Enkä tunnekaan sellaista tapausta, että joku Ranskan marski olisi koskaan hukkunut veteen."

D'Artagnan kalpeni ilosta ja virkkoi värähtelevällä äänellä:

"Ne olisivat hyvin ylpeitä minusta kotipuolessani, jos minusta tulisi Ranskan marski. Mutta sauvan saamiseksi on välttämätöntä, että on ylipäällikkönä johtanut sotaretkeä."

"Monsieur", sanoi hänelle Colbert, "tässä vihkosessa, jonka jätän teidän tutkittavaksenne, näette taistelusuunnitelman niitä joukkoja varten, jotka kuningas asettaa johdettaviksenne ensikeväisellä sotaretkellä."

D'Artagnan otti vavisten kirjan, ja kun hänen hyppysensä koskettivat Colbertin sormia, ministeri puristi reippaasti muskettisoturin kättä.

"Monsieur", virkkoi hän tälle, "meillä oli kummallakin jotakin toisillemme hyvitettävää. Minä olen aloittanut; siis teidän vuoronne!"

"Minä annan teille korvauksen, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja pyydän teitä ilmoittamaan kuninkaalle, että ensimmäinen minulle tarjoutuva tilaisuus merkitsee voittoa tai näkee kuolemani."

"Tästä päivästä lähtien ryhdyn kirjailuttamaan kultaliljoja marskin sauvaanne."

Seuraavana päivänä Aramis, joka matkusti Madridiin välittämään Espanjan puolueettomuutta, tuli syleilemään d'Artagnania tämän asunnossa.

"Rakastakaamme toisiamme neljän edestä", sanoi d'Artagnan. "Meitä on enää vain kaksi."

"Ja sinä et minua ehkä enää näekään, rakas d'Artagnan", vastasi Aramis. "Jospa tietäisit, kuinka paljon olen sinua rakastanut! Olen vanha, olen sammunut, kuollut."

"Ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "sinä elät kauemmin kuin minä; valtioviisaus määrää sinut elämään, mutta kunnia tuomitsee minut kuolemaan."

"Loruja! Meidänlaisemme miehet, herra marski", onnitteli Aramis, "kuolevat ainoastaan riemuun ja kunniaan kyllästymisestä."

"Ah", vastasi d'Artagnan surumielisesti hymyillen, "minullapa ei nyttemmin enää olekaan siihen ruokahalua, herra herttua!"

He syleilivät vielä kerran, ja kaksi tuntia myöhemmin he olivat erinneet.

D'Artagnanin kuolema.

Päinvastoin kuin yleensä tapahtuu politiikassa kuten arkielämässäkin, kukin täytti lupauksensa ja piti kunniassa sitoumuksiaan.

Kuningas kutsui jälleen hoviin kreivi de Guichen ja karkoitti Lotringin junkkarin, vaikka Monsieur siitä ihan sairastui.

Prinsessa Henriette matkusti Lontooseen, ja siellä hänen onnistui siinä määrin suostuttaa kuninkaallinen veljensä kuulemaan neiti de Kérouallen valtiollisia neuvoja, että Ranskan ja Englannin liitto sai lopullisen vahvistuksensa; muutamilla ranskalaisilla miljoonilla voidellut englantilaiset sotalaivat tuottivat sitten turmiollisia kolauksia Alankomaiden laivastoille.

Kaarle II oli luvannut neiti de Kérouallelle hieman kiitollisuutta hyvistä neuvoista, mutta tekikin tästä uudesta rakastajattarestaan kerrassaan Portsmouthin herttuattaren.

Colbert oli luvannut kuninkaalleen sotalaivoja, ampumavaroja ja voittoja. Hän piti sanansa, kuten historia todistaa.

Ja Aramis -- se asianomainen, jonka lupauksiin oli vähimmin luottamista -- toimitti Colbertille näin kuuluvan kirjeen neuvotteluista, jotka hän oli saanut toimekseen Madridissa:

'Herra Colbert.

Minulla on kunnia lähettää luoksenne kunnianarvoisa isä d'Oliva, Jeesus-seuran väliaikainen kenraali, tilapäinen seuraajani.

Kunnianarvoinen isä selittää teille, herra Colbert, että minulle on jäänyt niiden asiain johto, joita veljeskunnalla on Ranskassa ja Espanjassa valvottavina; mutta minä en tahdo nykyään nimellisesti esiintyä järjestön kenraalina, koska se nimitys liikanaisesti valaisisi niitä valtiollisia toimenpiteitä, jotka hänen katolilainen majesteettinsa suvaitsee uskoa järjestettävikseni. Hänen majesteettinsa luvalla otan tuon arvonimen takaisin sitten kun ne hommat, joihin olen Teidän kanssanne yksituumaisesti ryhtynyt Jumalan ja Hänen kirkkonsa kunnian kirkastamiseksi, ovat kehittyneet hyvään loppuun.

Kunnianarvoinen isä d'Oliva antaa teille selvityksen hänen katolilaisen majesteettinsa suostumuksesta allekirjoittamaan sopimuksen, joka takaa Espanjan puolueettomuuden siinä tapauksessa, että Ranska ja Yhdistyneet Maakunnat joutuvat sotaan keskenään. Tämä vakuutus pysyisi voimassa, vaikka Englanti ei tulisikaan Ranskan kumppaniksi, vaan jäisi puolueettomaksi.

Mitä Portugaliin tulee, jonka kannasta teillä ja minulla oli puhetta, niin voin vakuuttaa teille, että se parhaansa mukaan auttaa hänen kaikkeinkristillisintä majesteettiaan tällaisessa sodassa.

Pyydän teitä, herra Colbert, suosiollisesti säilyttämään minut ystävällisessä muistissa ja uskomaan syvään kiintymykseeni sekä esittämään hartaan kunnioitukseni hänen kaikkeinkristillisimmälle majesteetilleen.

_Alamedan herttua_.'

Aramis oli siis täyttänyt enemmänkin kuin oli luvannut; nyt jäi nähtäväksi, miten kuningas, Colbert ja d'Artagnan noudattivat keskinäisiä puheitaan.

Keväällä maa-armeija sai lähteä sotaretkelle, kuten Colbert oli ennustanut.

Se marssi muhkeassa järjestyksessä Ludvigin hovin edellä, kun nimittäin kuningas ratsunsa selässä ja naisten ja hovilaisten täyttämien vaunujen ympäröimänä vei tähän veriseen juhlaan valtakuntansa valioyleisön. Armeijan upseereilla ei tosin ollut muuta musiikkia kuin hollantilaisten linnoitusten kanuunanjyskettä; mutta se riitti suurelle joukolle, joka löysi tästä sodasta kunnianosoituksia, ylennystä, onnensa tai kuolemansa.

D'Artagnan läksi liikkeelle kahdentoistatuhannen miehen etunenässä, -- ratsu- ja jalkaväkeä; hänellä oli määränään vallata ne kohdat, jotka esiintyivät Friislanniksi nimitetyn strateegisen verkon solmuina.

Milloinkaan ei armeijaa ollut sotaretkellä johdettu ripeämmin. Upseerit tiesivät, että heidän käskijänsä oli yhtä ymmärtäväinen ja ovela kuin urhoollinenkin, joten hän ei tarpeettomasti uhraisi ainoatakaan miestä tai tuumankaan alaa maata.

Hänellä oli vanhat sotatapansa: elää alueen kustannuksella, pitää joukot laulelevalla päällä ja viholliset kyynelten vallassa.

Kuninkaan muskettisoturien kapteeni osoitteli ihan keimaillen, kuinka perehtynyt hän oli ammattiinsa. Ei ollut koskaan nähty paremmin valittuja tilaisuuksia, taitavammin tuettuja yllätyksiä, nokkelampaa edun saantia virheistä, joita piiritetyt eivät osanneet välttää. D'Artagnanin armeijalle joutui tusina varustettuja paikkoja yhdessä kuukaudessa.

Oltiin kukistamassa kolmattatoista, joka oli pitänyt puoliaan viisi päivää. D'Artagnan alkoi kaivattaa saartohautoja ikäänkuin ilmaistakseen johtuneensa siihen käsitykseen, että nuo miehet eivät pitkiin aikoihin antautuisi. Hänen miinoittajiensa ja lapiomiestensä osasto oli harvinaisen terhakkaa, innokasta ja kekseliästä väkeä, syystä että d'Artagnan kohteli näitä armeijan työläisiäkin sotilaina, osasi tehdä heidän uurastuksensa kunniakkaaksi ja varjeli heitä vaaranalaisessa asemassa mahdollisimman tehokkaasti. Niinpä olisikin sietänyt nähdä, kuinka sisukkaasti he nyt kääntelivät Hollannin liejuista kamaraa. Turvenummi ja savikko sotamiesten sanojen mukaan suli kuin voi friisiläisten emäntien isoissa paistinpannuissa.

Samalla d'Artagnan lähetti sananviejällä kuninkaalle tietoja viimeaikaisista menestyksistään; hänen majesteettinsa hyväntuulisuus lisääntyi niistä kaksinkertaiseksi, ja yhä halukkaammin hän valmistausi kunnollisesti juhlimaan naisseuruettansa.

Nämä d'Artagnanin voitot tuottivat hänen herralleen niin suurta majesteettisuutta, että rouva de Montespan ei häntä enää muuksi puhutellut kuin Ludvig Voittamattomaksi. Ja neiti de la Vallière menetti jälleen paljon hänen majesteettinsa suosiollisuutta, kun tuli nimittäneeksi häntä vain Ludvig Voitolliseksi. Sitäpaitsi hänellä usein silmät punoittivat, ja voittamattomalle ei mikään ole niin vastenmielistä kuin rakastajatar, joka vetistelee kaiken muun ympäristön ollessa myhäilevää. Neiti de la Vallièren tähti painui taivaanrannan taakse pilvissä ja kyynelissä.

Mutta rouva de Montespanin hilpeys nousi kuninkaan menestyksen mukana ja lohdutti häntä kaikesta muusta mielipahasta. Siitä sai kuningas olla kiitollinen d'Artagnanille. Hänen majesteettinsa tahtoi antaa tunnustuksensa näistä palveluksista ja kirjoitti Colbertille:

'Herra Colbert, meillä on lupaus täytettävänä herra d'Artagnanille, joka toteuttaa omat vakuutuksensa. Ilmoitan tiedoksenne, että nyt on oikea hetki toimenpiteeseen. Aikanaan laaditaan teille kaikki tästä aiheutuvat määräykset.

_Ludvig_.'

Tästä oli tuloksena, että Colbert, joka oli pidättänyt luonansa d'Artagnanin sanansaattajan, antoi tälle oman kirjeen kapteenin luettavaksi ja kultakoristeisen mustapuisen lippaan, joka ei näköjään ollut kovinkaan tilava, mutta varmaankin silti hyvin raskas, koskapa pääministeri luovutti lähetille viisimiehisen vartion auttamaan sen viemisessä perille.

Nämä miehet saapuivat d'Artagnanin piirittämän paikan edustalle päivän koitteessa ja esittäysivät päällikön asunnolla.

Heille vastattiin, että d'Artagnan oli juuri lähtenyt liikkeelle kymmenkunnan krenatöörikomppanian kanssa täydentämään piiritysvarusteita, kun linnoituksen kavala puolustusjohtaja oli edellisenä iltana pannut toimeen kiusallisen uloshyökkäyksen, jossa oli luotu saarto-ojat umpeen, surmattu seitsemänkahdeksatta miestä ja päästy korjailemaan valliin syntynyttä aukkoa.

Lähetystöllä oli määräyksenään tavoitella herra d'Artagnania mistä hyvänsä ja millä hetkellä tahansa ilman minkäänlaista viivyttelyä. Miehet siis läksivät ratsain etummaista linjaa kohti.

Avoimella kentällä nähtiin d'Artagnan jo kaukaa kultapunoksisessa hatussaan, pitkä ruokokeppi kädessään ja leveine, kullattuine hihankäänteineen. Hän pureskeli valkoisia viiksiään eikä puuhannut muuta kuin pudisteli vasemmalla kädellään pois pölyä, jota maahan kimmahtelevat luodit ohi vinkuessaan tuprahduttivat hänen päällensä.

Tässä kamalassa luotituiskussa nähtiin upseerien pitelevän lapiota, sotamiesten kiidättävän työntökärryjä ja kymmenen tai kahdenkymmenen miehen joukkueiden nostelevan tai laahaavan jättimäisiä risukimppuja juoksuhaudan edustan suojaksi, kun itse kaivanto oli väkeänsä elähdyttävän kenraalin hurjalla tarmokkuudella jo luotu jälleen auki sisustaansa asti.

Kolmessa tunnissa oli kaikki korjattu kuntoon. D'Artagnan alkoi käyttää säveämpää puheenlaatua. Hän oli jo kokonaan tyyntynyt, kun sapöörikapteeni tuli ilmoittamaan hänelle hattu kädessä, että saarto-oja oli jälleen miehitettävissä.

Mies oli tuskin saanut asiansa sanotuksi, kun luoti katkaisi häneltä säären ja hän kaatui d'Artagnanin kannateltavaksi. Tämä kohotti soturin syliinsä, ja levollisena hän hellävaroin kantoi haavoittuneen alas juoksuhautaan, rykmentin ilmaistessa myrskyisää innostusta tästä huomaavaisuudesta.

Siitä hetkestä ei ollut vallalla enää vain kiihko, vaan hurmainen intoutuminen; kaksi komppaniaa syöksähti vastustamattomasta vaikuttimesta liikkeelle ja ryntäsi vihollisen etuasemia vastaan, jotka kukistuivat kädenkäänteessä. D'Artagnan oli vaivoin saanut hillityksi heidän kumppaninsa, mutta nähdessään heidän päässeen ulkovarustusten herroiksi nämäkin tempausivat raivokkaaseen hyökkäykseen vallihaudan ulkovierua vastaan, josta varustuksen kohtalo riippui.

D'Artagnan huomasi, että hän ei voinut pysähdyttää armeijaansa enää muulla tavoin kuin antamalla sen sijoittua varustukseen; sentähden hän suuntasi kaikki nuo joukot kahta aukkoa kohti, joita piiritetyt olivat paikkaamassa. Survaisu tapahtui ylettömän rajusti. Siihen otti osaa kahdeksantoista komppaniaa, ja d'Artagnan asettui varaosaston keralla puolen kanuunankantaman päähän linnoituksesta, tukeakseen rynnistystä apukolonnilla.

Kuului selvästi hollantilaisten kirkaisuja, kun' d'Artagnanin krenatöörit väkipuukoillaan nujersivat heitä kanuunapattereissa; taistelu sai yllykettä varustuksen kuvernöörin epätoivoisesta sitkeydestä, hän kun hellittämättömästi ei tahtonut luovuttaa vähäisintäkään jalansijaa ahdistajalle.

Saadakseen nujakan loppumaan ja taukoamattoman tulen laantumaan d'Artagnan lähetti kilvoitteluun uuden kolonnan, joka puhkaisi kairan tavoin vielä tukeviksi jääneitä pääsykohtia, ja piankin nähtiin piiritettyjen sortuvan ulkovalleilla hurjaan pakoon ja hätyyttäjien tunkeutuvan heidän mukanaan sisäkehään.

Hyvillä mielin hengähtäessään kenraali silloin kuuli äänen lausuvan vierellään:

"Monsieur, jos suvaitsette, tulemme herra Colbertin lähettäminä."

Hän mursi tarjotun kirjeen sinetin ja silmäsi sisältöä:

'Hra d'Artagnan, kuningas on antanut toimekseni ilmoittaa teille, että hän on nimittänyt teidät Ranskan marskiksi, palkkiona hyvistä palveluksistanne ja hänen armeijalleen tuottamastanne kunniasta.

Kuningas on ihastuksissaan teidän valloituksistanne ja toivoo teidän myös suoriutuvan nyt aloittamastanne piirityksestä oman onnenne ja hänen menestyksensä mukaisesti.'

D'Artagnan seisoi suorana, kasvot tulistuneina, säihkyvin silmin. Hän katsahti joukkojensa edistymiseen noilla punaisten ja mustien savukiehkurain verhoamilla muureilla.

"Olen jo suoriutunut", hän vastasi lähetille. "Kaupunki antautuu neljännestunnissa."

Hän luki edelleen:

'Lipas saapuu teille minun lahjanani, herra d'Artagnan. Ette pahoitelle nähdessänne, että teidän soturien vetäessä miekkanne kuninkaan puolesta olen minä innostanut rauhalliset taidot somistamaan ansionne mukaista palkintoa.

Suljen itseni teidän ystävyyteenne, herra marski, ja pyydän teitä uskomaan, että teillä on täydellisesti omani.

_Colbert_.'

Huumaannuksissaan ilosta d'Artagnan viittasi viestintuojalle, jonka saattue lähestyi tuoden lipasta. Mutta juuri kun marskin piti ryhtyä sitä katsastamaan, kajahti valleilta ankara jyske ja käänsi hänen huomionsa kaupungin taholle.

"On kummallista", sanoi d'Artagnan, "etten vielä näe kuninkaan lippua muureilla enkä kuule neuvottelupyynnönkään toitotusta."

Hän joudutti hätään kolmesataa uutta miestä erään rivakan upseerin johdolla ja määräsi raivattavaksi vielä toisaalta aukon vallituksiin.

Tyynempänä hän sitten kääntyi ojennettua lipasta kohti. Se oli hänen omansa, kaikella kunnialla ansaittuna. D'Artagnan kurkoitti kätensä avaamaan lipasta, kun kaupungista lennähtänyt tykinkuula samassa rusensi etummaisen upseerin käsissä lippaan, osui d'Artagnania rintaan ja kaatoi hänet loivalle rinteelle. Lippaan murtuneesta kyljestä kierähti liljakoristeinen sauva marskin herpautuvan käden alle.

D'Artagnan yritti kohoutua. Hänen oli luultu tuiskahtaneen tantereeseen ilman vammaa. Mutta nyt kajahti kamala huuto hänen kauhistuneitten upseeriensa ryhmästä: marski oli verissään, ja kuoleman kalpeus kohosi hiljalleen hänen yleville kasvoilleen.

Joka taholta ojentuvien käsivarsien varassa hän kykeni vielä kerran kääntämään katseensa linnoitusta kohti, eroittamaan päävarustuksen harjalla valkoisen lipun; voittoa julistavan rummun pärrytys tunkeusi heikkona hänen korviinsa, jotka jo alkoivat olla kuurot elämän äänille.

Puristaen silloin käteensä kultaliljoilla kirjaillun sauvan hän laski alas katseensa, joka ei enää jaksanut nousta taivaalle, ja hän valahti pitkäkseen mutisten muutamia omituisia sanoja, jotka ihmettelevistä sotureista tuntuivat joltakin loihtulauselmalta, -- sanoja, jotka olivat aikoinaan merkinneet maan päällä peräti paljon ja jotka ainoastaan kuoleva itse nyt oivalsi:

"Atos, Portos, näkemiin. -- Aramis, hyvästi iäksi!"

Niistä neljästä urhosta, joiden historian me olemme kertoneet, oli nyt jäljellä vain yksi: Jumala oli perinyt takaisin kolmen sielut.

Viitteet:

[1] Muinainen voimailija. _Suom_.

[2] Sataa koko yön, mutta aamulla jatkuvat julkiset leikit (lat.).

[3] Herra, minä en ansaitse sitä. _Suom_.

[4] Kts. "Myladyn poika" I 4. _Suom_.

[5] Molièren _Saiturin_ päähenkilö. _Suom_.

[6] Teidän kodistanne. _Suom_.

[7] Hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee. _Suom_.

[8] Taistelutantereella ahdistellun kuningas Rikhard III:n huudahdus Shakespearen samannimisessä draamassa. _Suom_.

[9] Condé. _Suom_.

[10] Monien rinnalla vertaansa vailla. _Suom_.

[11] Pyhän Hengen ritarikunnan arvomerkki. _Suom._

[12] Äärimmäiseen vanhuuteen asti nuorekkaana säilynyt ranskalainen aatelisnainen (1620-1705). _Suom_.

[13] Ranskan kruununprinssin vanha arvonimi.

[14] Vielä viime aikoihin Ranskassa noudatettu habsburgilainen julkisuuden vaatimus vallanperimyspetoksen välttämiseksi. _Suom_.

[15] Tämä keittiötaidon suurmies surmasi itsensä epätoivoissaan siitä, että kalaruoka myöhästyi. _Suom_.

[16] Ja satu osoittaa?

[17] Harvinainen lintu näillä mailla. _Suom_.