Part 84

"Ei", vastasi d'Artagnan, "miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä vankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet syyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on vapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä tajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin kynsistä."

"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa", sanoi ajohaukkain opettaja; "kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin kuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla."

"Tjaa!" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää haastelun.

"Tjaa!" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; "herra Fouquet on siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni saada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut kuninkaalta."

D'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:

"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt vinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta, vaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä sallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa kuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole rehellisempi kuin herra Fouquet-parka."

Saatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni painoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta edelleen d'Artagnanin rinnalla.

"Hän pöyhkeilee", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; "näkee hyvin, että vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain opettaja, ei hän liikoja leventeleisi."

D'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen kysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän ajatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa kukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:

"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"

"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.

D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua, ratsastaen edemmäksi tasangolla.

Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä, ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän tummia tiheikköjä.

"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"

"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta naisille."

Mies korosti sanan _naisille_ sillä tavoin, että d'Artagnan heristi korviaan.

"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain harjoitusmestaria.

Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa muskettisoturin kanssa.

"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole murheissaan, sitä parempi!"

"Ja kaikella on myös alkunsa", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen nauramaan.

"Ah", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta pitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; "näkyy siis olevan jotakin alkamassa?"

Kapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut siltä mieheltä kuulla mitään.

"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?" hän kysyi haukkain opettajalta.

"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur."

"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi kuningatar?"

"Paremmin, monsieur."

"Hän on siis ollut sairas?"

"Monsieur, viime mielipahansa jälkeen hänen majesteettinsa on ollut huonossa voinnissa."

"Minkä mielipahan? Valaiskaa huoletta asioita minulle, monsieur. Minä vasta saavun."

"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman jälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan luonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'"

"Naisrukka!", virkahti d'Artagnan; "kylläpä hänen täytyy vihata neiti de la Vallièrea!"

"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea", vastasi ajohaukkain opettaja.

"Ketä sitten?"

Torventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja. Ajohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan, jättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.

Etäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten ympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä, torventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä, melua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin aavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja valhemajesteetti.

Hiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana kolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu kuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.

Muskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä; etsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen seurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.

Kuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun selässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja hän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki nauramaan.

-- Tunnen tuon naisen, -- ajatteli muskettisoturi. -- Kuka hän onkaan?

Ja hän kumartui ystävänsä, ajohaukkain opettajan puoleen näine kysymyksineen.

Tämä oli vastaamaisillaan, kun kuningas huomaten d'Artagnanin virkkoi tälle:

"Hei, kreivi, olette jo palannut! Miksi en ole teitä nähnyt?"

"Sire", oli vastaus, "koska teidän majesteettinne saapuessani vielä nukkui, ja koska ette ollut herännyt, kun astuin palvelusvuorolleni tänä aamuna."

"Aina sama", sanoi Ludvig korkealla äänellä ja tyytyväisenä. "Levätkää, kreivi, minä käsken teitä. Tänään syötte kanssani päivällistä."

Ihailun sorina ympäröi d'Artagnania yhteisenä imarteluna. Kaikki riensivät häntä piirittämään. Syödä päivällistä kuninkaan kanssa oli kunnianosoitus, jollaisia hänen majesteettinsa ei tuhlannut yhtä auliisti kuin Henrik IV. Kuningas eteni muutaman askeleen, ja d'Artagnanin pysähdytti toinen ryhmä, jonka keskellä loisteli Colbert.

"Hyvää huomenta, herra d'Artagnan", toivotti ministeri herttaisen kohteliaasti; "sujuiko matkanne onnellisesti?"

"Kyllä, monsieur", vastasi d'Artagnan kumartaen hevosensa kaulan yli.

"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi", jatkoi ministeri; "siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne."

"Vanhan ystäväni?" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden mustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja monta vihaa.

"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta", selitti Colbert.

"Alamedan herttuan?" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.

"Minut!" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus vaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia vastaan.

"Aramis!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.

Ja hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden kietoutua vapisevana kaulaansa.

Hetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat ystävykset kahden kesken.

"Siis", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, "sinäkö täällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?"

"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona", virkkoi entinen Vannesin piispa hymyillen. "Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä hyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la Vallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen kyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa tuolla!"

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Tonnay-Charenten, josta on tullut rouva de Montespan", vastasi Aramis.

"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?"

"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa."

He juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi niin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun lintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen niskaan.

Kuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä. Oli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen, syystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli ristikkoportilla suljettu tarha.

Haukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön viereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen tavanmukaisen ensimmäisen sulan.

Kaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun koko seurue ei mahtunut sinne sisälle.

D'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin, sanoen lyhyeen:

"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?"

"En", vastasi herttua.

"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin", sanoi d'Artagnan surullisen muiston liikuttamana.

Mitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä ovesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.

"Mihin heidät on haudattu?" kysyi hän.

"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi on istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne juuri, haikara on sinne pudonnut."

Aramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren kalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti katsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut pyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka hymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.

Rouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen, ja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig kiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.

Vuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.

Kuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania, intohimon ja rakkauden tuli silmissään.

"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?" hän kysyi.

Nainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle kuninkaalle.

"Mutta", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, "lahja on surullinen, sillä tuo kypressi verhoaa hautaa."

"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta", vastasi d'Artagnan äänekkäästi, "Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen vieressä."

Voihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan pyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.

"Tyttörukka!" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan toimittamaan hänet vaunuihin. "Tästälähin saa hän kärsiä."

Illalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin ja Alamedan herttuan vieressä.

Kuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia kuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen vasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä rauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea hyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.

Rakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään. Kuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra lähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta kummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti suosittuna hovissa.

Pöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi merkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.

Colbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi keskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä haastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä vaimoansa ja veljeään.

Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.

D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki kolme tunsivat, että se oli lähellä.

Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä koko hovin kuullen?

Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä rakastettiin itsensä vuoksi.

"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat itkeneet?"

"Mutta, sire..." aloitti toinen.

"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"

Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten prinssille, että hänestä puhuttiin.

"Niin...", virkahti hän.

"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."

Hän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli ollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää itkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.

"No, no, rakas sisar", kehoitti kuningas, "kertokaa ne huolenne ja murheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan sanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!"

Prinsessa kohotti kauniit silmänsä ja sanoi haikeasti:

"Ystäväni eivät tuota minulle ikävyyksiä; he ovat poissa tai lymyilevät. Heidät, jotka olivat niin hartaita, niin hyviä, niin uskollisia, on saatettu teidän majesteettinne epäsuosioon."

"Tarkoittanette Monsieurin pyynnöstä karkoittamaani de Guichea?"

"Joka tuosta syyttömästä karkoituksestaan asti tavoittelee kuolemaa kerran päivässä!"

"Sanoitte syyttömästä, sisareni?"

"Niin syyttömästä, että jollei minulla olisi teidän majesteettianne kohtaan sitä ystävyyden sekaista kunnioitusta, jota olen aina..."

"Niin?"

"Niin olisin pyytänyt veljeäni Kaarlea, johon minulla on täysi vaikutusvalta..."

Kuningas säpsähti.

"Mihin sitten?"

"Olisin pyytänyt häntä esittämään teille, että Monsieur ja hänen suosikkinsa Lotringin junkkari eivät saisi rankaisematta ryhtyä kunniani ja onneni pyöveleiksi."

"Lotringin junkkari", toisti kuningas, "se synkkäkasvoinen hiiviskelijä?"

"Hän on veriviholliseni. Niin kauan kuin se mies asuu talossani, jossa Monsieur häntä suosii ja antaa hänelle kaiken vallan, minä olen tämän valtakunnan kurjin nainen."

"Siis", sanoi kuningas hitaasti, "te pidätte veljeänne Englannissa parempana ystävänä kuin minua?"

"Toimenpiteet puhuvat, sire."

"Ja menette mieluummin pyytämään apua..."

"Omasta maastani", täydensi toinen ylpeästi; "niin, sire!"

Kuningas vastasi hänelle:

"Te olette Henrik IV:n lapsenlapsi kuten minäkin, ystäväni. Orpana ja lanko, eikö se riitä pohjaksi lihallisen veljen nimitykselle?"

"Toimikaamme siis", virkkoi Henriette.

"Tehkäämme liitto."

"Aloittakaa te."

"Sanoitte minun karkoittaneen de Guichen syyttömästi?"

"Ah, niin!" vastasi prinsessa punehtuen.

"Guiche tulee takaisin."

"Hyvä."

"Ja sanoitte, että teen väärin salliessani Lotringin junkkarin oleskella talossanne antamassa Monsieurille pahoja neuvoja teitä vastaan."

"Muistakaa, mitä teille sanon... jos minun vielä käy huonosti, niin muistakaa, että jo edeltäpäin syytän Lotringin junkkaria... Hän on mies, joka kykenee kaikkiin rikoksiin!"

"Lotringin junkkari ei teitä enää saa häiritä, sen lupaan."

"Silloin liittomme on hyvällä alulla, sire; minä vahvistan sen... Mutta tehtyänne nyt oman osanne ilmoittakaahan, mitä minulta vaaditte."

"Sensijaan että riitaannutatte minut veljenne Kaarlen kanssa olisi teidän tehtävä välimme sydämellisemmiksi kuin koskaan."

"Se on helppoa."

"Oh, ei niin helppoa kuin luulette! Sillä tavallisessa ystävyydessä syleillään ja juhlitaan toisiaan, ja se maksaa ainoastaan suudelman tai vastaanoton, -- varsin halpaa siis. Mutta valtiollisessa ystävyydessä..."

"Ah, onko kysymys valtiollisesta ystävyydestä?"

"On, sisareni, ja silloin on syleilyjen ja juhlien asemesta hankittava ystävälleen sotamiehiä ilmi elävinä ja täysissä tamineissa; on tarjottava hänelle täysin varustettuja sotalaivoja tykkeineen ja ruokavaroineen. Siitä seuraa, että kassakirstut eivät aina ole valmiina tällaisiin ystävyydenosoituksiin."

"Oi, olette oikeassa!" myönsi Madame. "Englannin kuninkaan kirstut ovatkin jonkun aikaa helähtäneet keveänlaisilta."

"Mutta te, sisareni, jolla on niin suuri vaikutusvalta veljeenne, saatte ehkä aikaan, mitä joku lähettiläs ei koskaan saavuttaisi."

"Sitävarten minun olisi matkustettava Lontooseen, rakas veljeni."

"Olin sitä ajatellutkin", vastasi kuningas innokkaasti, "ja otaksuin, että sellainen matka tuottaisi teille hiukan huvia."

"Mutta", keskeytti Madame, "on mahdollista, että minä en onnistu yrityksessäni. Englannin kuninkaalla on vaarallisia neuvonantajia."

"Neuvonantajattaria, tarkoittanette?"

"Juuri niin. Jos teidän majesteetillanne esimerkiksi olisi aikomus -- minä vain oletan -- pyytää Kaarle II:sta liittolaiseksi sodassa..."

"Sodassa?"

"Niin. No, silloin kuninkaan neuvonantajattaret, joita on luvultaan seitsemän -- neidit Stewart, Wells, Gwyn, Orchay, Zunga ja Daws sekä Castelmainen kreivitär -- puhuisivat kuninkaalle, että sota maksaisi paljon rahaa, että olisi parempi panna toimeen tanssiaisia ja illallisia Hampton Courtissa kuin varustaa linjalaivoja Portsmouthissa ja Greenwichissä."

"Ja silloin teidän hommanne raukeisi?"

"Oh, nuo naiset saattavat raukeamaan kaikki yritykset, joita he itse eivät ole panneet alulle."

"Arvaatteko, mitä minun päähäni on pälkähtänyt?"

"En. Sanokaa."

"Ajattelin, että tarkkaan katsellen ympärillenne löytäisitte neuvonantajattaren, joka kuninkaan luo viemänänne herpauttaisi kaunopuheisuudellaan noiden seitsemän muun pahansuopaisuuden."

"Tosiaankin hyvä tuuma, sire; tahdonpa etsiä."

"Varmaan löydätte."

"Sitä toivon."

"Hänen pitäisi olla sievä: miellyttävät kasvot tehoavat enemmän kuin rumat, eikö totta?"

"Ehdottomasti."

"Vilkasälyinen, leikkisä, rohkea?"

"Tietysti."

"Jalosukuinen... siinä määrin, että hän kykenee ilman kömpelyyttä lähestymään kuningasta, mutta siksi vähän, että hänen sukuarvonsa ei häiritse hänen liikkeitään."

"Oikeaan osattu."

"Ja... hiukan englanninkieltä taitava."

"Hyvä Jumala, joku sellainen kuin neiti de Kéroualle esimerkiksi!" huudahti Madame vilkastuen.

"Hei, jopa löysitte oikean... te hänet keksitte, sisareni!" sanoi Ludvig XIV.

"Otan hänet mukaani. Hänen ei sitä luullakseni tarvitse katua."

"Eipä suinkaan; ensiksikin nimitän hänet täysin valtuutetuksi viettelijättäreksi ja sitten lisään arvonimeen eläkkeen."

"Hyvä."

"Näen teidät jo matkalla, rakas pikku sisareni, ja lohdutettuna kaikista huolistanne."

"Matkustan kahdella ehdolla. Ensimmäinen on, että saan tietää, mistä kauppaa on hierottava."

"Asia on näin. Kuten tiedätte, hollantilaiset härnäävät minua joka päivä sanomalehdissään ja tasavaltalaisella mielialallaan. Minä en rakasta tasavaltoja."

"Sen käsittää, sire."

"Minulle on tuskallista nähdä, että nuo merien kuninkaat, kuten he itseään nimittävät, vallitsevat Ranskan kauppaa Intiassa ja että heidän aluksensa pian anastavat kaikki Euroopan satamat. Sellainen mahti on minua liian lähellä, sisareni."

"Mutta ovathan he liittolaisianne?"

"Juuri siksi he tekevät väärin lyöttäessään tuntemanne muistorahan, joka esittää Hollantia Josuan tavoin aurinkoa pidättämässä ja on varustettu kehäkirjoituksella: 'Aurinko pysähtyy minun edessäni.' Sitä en voine nimittää veljelliseksi?"

"Luulin, että jo olisitte tuon rettelön unohtanut?"

"Minä en koskaan unohda mitään, sisareni. Ja jos oikeat ystäväni, niinkuin veljenne Kaarle, tahtovat minua auttaa..."

Prinsessa jäi miettiväiseksi.

"Kuulkaa: on merien herruus jaettavana", virkkoi Ludvig XIV. "Enkö minä tässä jaossa, johon Englannin täytyisi alistua, edustaisi toista puolta yhtä hyvin kuin hollantilaiset?"

"Meillä on neiti de Kéroualle tätä asiaa ajamaan", vastasi Madame.

"Toinen matkustamisenne ehto, sisareni? Olkaa hyvä."

"Puolisoni, Monsieurin suostumus."

"Sen saatte."

"Sitten olen matkalla, veljeni."

Nämä sanat kuullessaan Ludvig XIV kääntyi katsahtamaan salin nurkkaan, missä Colbert ja Aramis olivat d'Artagnanin kanssa, ja antoi ministerilleen myöntävän merkin.

Silloin Colbert katkaisi keskustelun kohtaansa ja sanoi Aramikselle:

"Herra lähettiläs, suvaitsetteko, että haastelemme asioista?"

D'Artagnan hienotuntoisesti poistui heti, mennen uunin luo, josta hän saattoi kuulla, mitä kuningas sanoisi hyvin levottomana häntä vastaan tulevalle Monsieurille.

Kuninkaan kasvot olivat kiihtyneet. Hänen otsansa kuvasti tahdonlujuutta, jonka peloittava ilmaus ei enää kohdannut vastusta Ranskassa eikä piakkoin enää koko Euroopassa.

"Monsieur", virkkoi kuningas veljelleen, "minä en ole tyytyväinen Lotringin junkkariin. Te, joka osoitatte hänelle kunniaa suojelullanne, neuvokaa häntä lähtemään muutamiksi kuukausiksi matkoille."

Nämä sanat vaikuttivat Monsieuriin kuin lumivyöry olisi humahtanut hänen päälleen, sillä hän jumaloitsi tuota suosikkia ja tuhlasi hänelle kaikkia mahdollisia hellyyden osoituksia.

Hän huudahti:

"Missä suhteessa junkkari on saattanut olla teidän majesteetillenne epämieluinen?"

Ja hän loi raivostuneen katseen Madameen.

"Ilmoitan sen teille, kun hän on lähtenyt", vastasi kuningas järkkymättömänä, "ja sitten kun myöskin Madame on matkustanut Englantiin."

"Madame Englantiini" mutisi Monsieur hämmästyneenä.

"Viikon kuluessa, veljeni", jatkoi kuningas, "ja me kaksi taas lähdemme jonnekin, minkä teille aikanaan sanon."

Ja kuningas käännähti koroillaan, ensin hymyiltyänsä veljelleen, lieventääkseen näiden kahden uutisen katkeruutta.

Tällävälin Colbert yhä jutteli Alamedan herttuan kanssa.

"Monsieur", hän lausui Aramikselle, "nyt on aika meidän päästä ymmärtämään toisiamme. Olen toimittanut teidät sovintoon kuninkaan kanssa, ja sen olinkin velkaa niin ansiokkaalle miehelle kuin te olette; mutta koska olette minulle toisinaan ilmaissut ystävyyttä, on teillä nyt tilaisuus antaa minulle siitä todiste. Olettekin muuten enemmän ranskalainen kuin espanjalainen. Voiko -- vastatkaa minulle vilpittömästi -- Espanja pysyä puolueettomana, jos me ryhdymme taisteluun Yhdistettyjä Alankomaita vastaan?"

"Monsieur", vastasi Aramis, "Espanjan edut ovat hyvin selvät. Saattaa Eurooppa riitaan Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa, joita vastaan vielä on vanhaa vihaa niiden vapautumisen johdosta, on meidän politiikkamme. Mutta Ranskan kuningas on liitossa Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa. Tiedätte sitäpaitsi hyvin, että siitä tulisi merisota, ja sitä Ranska luullakseni ei kykenisi edukseen käymään."

Kääntyen tällä hetkellä Colbert näki d'Artagnanin etsimässä puhetoveria kuninkaan ja Monsieurin syrjäkeskustelun aikana.

Hän kutsui soturia.

"Me voimme ottaa haasteluumme herra d'Artagnanin", hän kuiskasi Aramikselle.

"Oh, tietysti", vastasi lähettiläs.

"Puhuimme juuri -- Alamedan herttua ja minä --", virkkoi Colbert, "että sotaa Yhdistettyjä Alankomaita vastaan olisi käytävä merellä."

"Se on selvää", vastasi muskettisoturi.

"Ja mitä siitä ajattelette, herra d'Artagnan?"

"Ajattelen, että tätä merisotaa varten tarvitsisimme hyvin suuren maa-armeijan."

"Mitä sanoitte?" kysäisi Colbert, luullen kuulleensa väärin.

"Miksikä maa-armeijan?" sanoi Aramis.

"Siksi että kuningas lyödään merellä, ellei hänellä ole englantilaisia apunaan, ja hävittyämme merellä hyökkäävät joko hollantilaiset niskaamme satamissa tai espanjalaiset maalla."

"Espanjan ollessa puolueeton?" huomautti Aramis.