Part 83

"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky ei ollutkaan saapunut.

"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat peloittavan kiljunnan.

"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.

"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.

"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.

"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.

"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.

"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää, Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'

"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme. Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de Bragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.

"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä, 'pysähtykää isänne tähden!'

"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt. Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.

"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän: 'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka sen kaataa!'

"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.

"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas, herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'

"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.

"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen hevosensa oli surmattu.

"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia vastaan.

"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit paukuttivat hänelle käsiään.

"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.

"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa: 'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon ruumiin?'

"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan, kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten olivat villejä.

"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu, että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään viidenkymmenen meikäläisen viereen.

"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja toi sen meidän leiriimme.

"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.

"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.

"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.

"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.

"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.

"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos pelastaisivat pojan.

"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista, kun tämä kuuli mitä seurasi.

"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme, meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut mitään.

"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.

"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei vähääkään liikahtaisi.

"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.

"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'

"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.

"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen ääressä verissään virumassa.

"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus, jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan, niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.

"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa vasten."

Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.

D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.

-- Oh, -- jupisi hän, -- onneton lapsi, itsensä lopettaja!

Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa, hän kuiskasi:

"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."

Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.

Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat hautajaisiin.

266.

Runoelman viimeinen laulu.

Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa sanoman.

D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti lannistumattoman sielun.

Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.

Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa, että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle pyynnön lomansa pitennyksestä.

Kuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli istahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin vaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.

Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen, osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä kaunopuheisesti taivasta kohti.

"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota hän niin suuresti rakasti."

Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi kätkettäisiin maan poveen.

D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja hymy sinervillä huulillaan.

Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.

"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle sanonut!"

Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli paennut.

Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.

Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:

'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi, kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa kreivi de la Fèren luo.'

-- Täten, -- ajatteli d'Artagnan, -- olen mukana sinun hautajaisissasi, rakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään virkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi kuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä tahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut kuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.

Vihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset jäännökset oli laskettava maan poveen.

Hautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa, että tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi ratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.

Atos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle rakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin tarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä sijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän oli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.

Täten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin haapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai jumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä suoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa neljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat saapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä kaupunginmatkaa.

Kappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja orapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni, viljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal oli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat siellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen vangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli tuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun peipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät kukkivassa pensasaidassa.

Tänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon saattamina.

Kun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu viimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän ansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin surullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.

Vähitellen äänet sammuivat, kuten vaatimattoman kirkonlaivan sytytetyt lamputkin. Messun toimittaja tervehti viimeisen kerran alttaria ja vielä tuoreita hautakumpuja; sitten hän käheä-äänistä kelloa soittavan apulaisensa seuraamana palasi verkalleen pappilaansa.

Yksikseen jäänyt d'Artagnan huomasi yön lähestyvän. Hän oli unohtanut ajan kuolleita ajatellessaan.

Nousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi kuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen ystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa mullassa.

D'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä ja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut täyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja hartaudella.

Tuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun ylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen nainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat. D'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.

Nainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan ymmärsi, että hän itki.

Hän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä synnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä sydämestä lähtevät sanat: "Anteeksi, anteeksi!"

Ja koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi puolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin d'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus, astui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän haastelun katujattaren ja vainajain välillä.

Mutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon kohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät, ystävälliset kasvot.

Hän oli neiti de la Vallière!

"Herra d'Artagnan!" kuiskasi hän.

"Te", vastasi kapteeni synkällä äänellä, "tekö täällä! Oi, madame, olisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren sukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä myöskin!"

"Monsieur!" nyyhkytti neitonen.

"Sillä te", jatkoi kuolleiden leppymätön ystävä, "olette saattanut nämä kaksi miestä hautaansa."

"Oi, säästäkää minua!"

"Varjelkoon Jumala, mademoiselle, minua loukkaamasta naista tai häntä turhaan itkettämästä; mutta minun täytyy sanoa, että murhaajan paikka ei ole uhriensa haudalla."

Neiti de la Vallière aikoi vastata.

"Minkä teille nyt sanoin", lisäsi kapteeni kylmästi, "sen sanoin kuninkaallekin."

Nainen liitti kätensä ristiin.

"Tiedän", virkkoi hän, "että olen syypää Bragelonnen varakreivin kuolemaan."

"Ah, te tiedätte?"

"Uutinen saapui eilen hoviin. Olen matkustanut kello kahdesta yöllä neljäkymmentä lieuea, tullakseni pyytämään anteeksi kreiviltä, jonka luulin vielä olevan elossa, ja rukoillakseni täällä Raoulin haudalla laupiasta Jumalaa lähettämään minulle kaikki ansaitsemani onnettomuudet paitsi yhtä ainoata. Nyt, monsieur, tiedän, että pojan kuolema on surmannut isän; minulla on kaksi rikosta omallatunnollani, minun on odotettava Jumalalta kaksinkertaista rangaistusta."

"Minä toistan teille, mademoiselle", lausui d'Artagnan, "mitä Raoul jo kuolemaansa miettiessään sanoi teistä minulle Antibesissä:

"'Jos ylpeys ja keimailu ovat hänet vietelleet, annan hänelle anteeksi halveksien häntä. Jos rakkaus on hänet taivuttanut, annan hänelle anteeksi, vannoen hänelle, että kukaan ei koskaan olisi häntä niin rakastanut kuin minä.'"

"Te tiedätte", keskeytti Louise, "että rakkauteni tähden aioin uhrata itseni; tiedätte, kuinka paljon olin kärsinyt, kun tapasitte minut menehtyneenä, kuolevana, hylättynä. No niin, koskaan en ole niin paljon kärsinyt kuin tänään, sillä silloin minä toivoin, minä halusin, mutta tänään minulla ei enää ole mitään toivottavaa, sentähden että tämä vainaja vie kaiken iloni hautaansa, sentähden että minä en enää rohkene rakastaa ilman tunnonpistoksia, ja koska -- tunnen sen -- se, jota rakastan -- oi, se on luonnon laki! -- vielä tuottaa minulle kaikki ne kärsimykset, jotka olen muille aiheuttanut."

D'Artagnan ei vastannut mitään; hän tunsi liiankin hyvin, että tyttö ei erehtynyt.

"Niin", lisäsi tämä, "rakas herra d'Artagnan, älkää lisätkö kärsimystäni kukkuroilleen, pyydän sitä teiltä vielä. Minä olen kuin rungostaan katkaistu oksa, tässä maailmassa ei minulla enää ole mitään jalansijaa, enkä tiedä, mihin minut virta kuljettaa. Minä rakastan rajusti, rakastan niin paljon, että tulen sen sanomaan, jumalaton, tämän vainajan haudalla, enkä siitä punastu, en tunne katumusta. Tämä rakkaus on minulle uskonto. Mutta kun myöhemmin näette minut yksinäni, unohdettuna, halveksittuna, kun näette minut rangaistuna siitä, mitä te olette määrätty rankaisemaan, säästäkää minua hetkellisessä onnessani; suokaa se minulle vielä muutamiksi päiviksi, muutamiksi minuuteiksi. Tällä hetkellä, kun teille puhun, sitä kenties ei enää ole olemassa. Hyvä Jumala, tämä kaksoismurha on ehkä jo sovitettu!"

Hän ei ollut vielä lopettanut, kun puhe ja kavioiden kapse sai kapteenin heristämään korviaan.

Eräs kuninkaan upseereja, kreivi de Saint-Aignan, tuli etsimään la Vallièreä kuninkaan puolesta, jota hänen sanojensa mukaan kalvoi mustasukkaisuus ja levottomuus.

De Saint-Aignan ei nähnyt d'Artagnania, jonka puolittain kätki molempia hautoja varjostava tuuhea hevoskastanja. Louise kiitti häntä ja viittasi häntä poistumaan, jolloin ritari palasi tarhan ulkopuolelle.

"Näette", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, "näette, että onneanne kestää vielä."

Neito nousi juhlallisin ilmein.

"Kerran", virkkoi hän, "kadutte, että olette minua niin väärin tuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan vääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että te ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä onnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani vielä ole kuitattu."

Nämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.

"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!", rukoili hän. "Minä olen katkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä lähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe ainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan sinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul, että jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin sen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran, anteeksi!"

Hän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten valelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.

D'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien paisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella äänellä:

"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää nuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden jälkeen?... Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen, mitä juuri sanoin, -- turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän omistettuaan vielä paljon enemmän!"

Hän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.

"Eteenpäin sentään!" hän huudahti. "Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala sen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut."

Hän kosketti sormiensa päillä iltakasteen kostuttamaa maata, teki ristinmerkin kuin olisi ollut kirkossa vihkivesimaljan ääressä ja läksi yksin, iäksi yksin, takaisin Pariisia kohti.

Jälkimaininta.

Oli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi ratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi, tullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren halkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen rajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.

Miehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja, -- Ludvig XIII:n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa hiukan laiminlyömiä virkailijoita.

Tutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat paluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita kersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä sotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.

Heidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan tunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka hän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja katseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.

"Herra d'Artagnan ei vanhene", sanoi vinttikoirien ohjaaja virkaveljelleen; "kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää ratsun selässä nuorekkaammalta kuin me."

"Se on totta", vastasi haukkamies; "jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt hänet aina samanlaisena."

Arvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt kaksitoista vuotta.

Ikä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli lähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat käyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.

D'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava sydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi hyvin kunnioittavaa kumarrusta.

"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra d'Artagnan!" huudahti ajohaukkain opettaja.

"Pikemmin voisin minä niin sanoa teille, hyvät herrat", vastasi kapteeni, "sillä nykyisin kuningas useammin käyttää muskettisotureitansa kuin haukkojaan."

"Ei ole niinkuin vanhaan hyvään aikaan", huokasi haukkamestari. "Muistatte kai, herra d'Artagnan, kuinka kuningasvainaja liidätteli harakkaansa viinitarhoissa Beaugencyn takalikolla? Hohoi, vaikka te ette ollutkaan muskettisoturien kapteeni siihen aikaan, herra d'Artagnan!"

"Ja te olitte vain uroslintujen korpraali", vastasi d'Artagnan leikkisästi. "Eipä väliä, mutta hyvä aika se oli, sillä ainahan nuoruuden päivät ovat kultaisia... Hyvää huomenta, herra vinttikoirien kapteeni!"

"Suuri kunnia minulle, herra kreivi", virkkoi tämä.

D'Artagnan ei vastannut mitään. Tämä kreivin arvonimi ei ollut häntä kummastuttanut: d'Artagnanille oli tullut aateluuden ylennys neljä vuotta sitten.

"Eikö pitkä ratsastusmatka ole teitä kovin väsyttänyt, herra kapteeni?" jatkoi ajohaukkain opettaja. "Täältä on luullakseni kaksisataa lieuea Pigneroliin?"

"Kaksisataakuusikymmentä mennen tullen", oikaisi d'Artagnan tyynesti.

"Ja", virkahti linnustaja aivan hiljaa, "jakseleeko _hän_ hyvin?"

"Kuka?" kysyi d'Artagnan.

"No, se herra Fouquet-parka", jatkoi haukanopettaja hiljaa.

Koirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.