Part 82

Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.

Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin, kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen ja järkkymykseensä.

"Noh, varmasti _tahdotaan_", jupisi hän, "että jään kotiin."

Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.

"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."

"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä", ilmoitti kamaripalvelija.

"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki unta.

Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi kamalasti sydäntä.

Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.

Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.

Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli, käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman lääkärin sanoja.

Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten; se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot toimintakykyisiksi.

Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan puoliyön tullen.

Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut kreivin pelastuneeksi.

Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin armeijoineen.

Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.

Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua, huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä sekamelska.

Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.

Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi, karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.

Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.

Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat, valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.

Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut, ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.

Näytelmä sai pian jatkoa.

Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja lehtoihin.

Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.

Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, -- kun näki kaikki nuo ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, -- kun hän näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä, makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia ja harjoja, -- kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi riveissä.

Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.

Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa -- valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä -- vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?

Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.

Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.

Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.

Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.

Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.

Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.

Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.

Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa keveyttä.

Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.

Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.

Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.

Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas, nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.

Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä nousemaan hänen mukanaan.

264.

Kuoleman enkeli.

Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.

Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi haaveksi.

Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle, pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.

Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.

Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:

"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"

"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.

"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi kierähdellä hikihelmiä.

Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka olemme nähneet, -- vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus, pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki lampunvalossa isäntänsä kasvot.

Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä, ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt nämä kaksi ystävystä -- sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille -- nyt he jäivät tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.

Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen hymynsä.

Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään puhuttelevinaan Raoulia:

"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"

Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät tähdättyinä sairaan vuoteeseen.

He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.

"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen rinnastaan.

Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia, täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän silmät etsivät pojan muotokuvaa.

Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.

Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti, jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.

Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken johtanut, -- sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.

Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia, jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.

Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien soihtujen välitse.

Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät palatakseen taivaalliseen isänkotiin.

Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille omistettua sanaa:

"_Tässä olen_!"

Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi itse laskenut ne peitteelleen.

Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle. Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea huomaavaisuutta.

Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen, -- erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion pelkoa.

Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy, kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.

He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas; niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen kuolinhuokaukseen.

Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä. Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.

"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.

"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.

"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.

Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.

Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.

Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä, nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa. D'Artagnan peräytyi.

Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.

Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan elämänsä aikana kohdannut.

Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.

Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja, joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä, -- joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä, kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti ummessa.

Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat säälittävästi ulista.

Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.

Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua hiljaisesti kuin varjo.

D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:

"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt, millaisen lopun poika sai."

Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän askeleenjäljet vielä näkyivät.

265.

Tiedonanto.

Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.

'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa. Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.

Hän kuoli kunniakkaasti -- niin kunniakkaasti, etten kykene häntä itkemään niinkuin tahtoisin.

Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini. Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne ylivoimainen. Harras ystävänne

herttua _de Beaufort_.'

Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko. Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.

Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä tavoin oli muuttunut varjoksi.

"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella kohosivat Djidgellin vallitukset.

"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä, keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.

"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla jättämättä ylipäällikköä.

"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa. Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti. Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.

"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.

"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.

"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa, sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.

"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.

"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle kiitollinen.'

"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta, monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan helmoissa.'

"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos Herra suo, pidänkin sanani.'

"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä: 'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä, varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'

"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.

"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan, joiden teho oli vähäinen.