Part 81

Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.

Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa valossa säteillen.

D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.

Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään kasteli lattian kivilaattoja.

Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä, ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.

Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti lukemisensa.

Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.

Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt testamentin lukijalle liian raskaaksi.

Seurasi sitten allamainittu luettelo:

Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:

1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen, metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla ympäröittyinä;

2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;

3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se sijaitsee notkossa...[35]

Kunnon Portos!

4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen viisisataa auranalaa;

5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;

6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa livreä.

Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että ne eivät ole irrallaan...

D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:

... niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä luettelon...

Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa vaipuneena.

2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard, Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson, Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka, Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;

3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina kiinniottajista ja muista talonvahdeista;

4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut varushuoneeseeni;

5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti: bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;

6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja joiden paljous ihan väsyttää silmää;

7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä, joita ei ole milloinkaan avattu;

8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;

9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin pitänyt...

Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:

Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään, sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la Fèren oikea lapsi.

Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.

Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.

Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan nimeänsä...

Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen yli palautti häirityn hiljaisuuden:

Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.

Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi elää maanpaossa.

Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani, jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava viisisataa livreä kaikille muille.

Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-, sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän, siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun ja minun muistokseni.

Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan lausuu yhä eläneensä onnellisena.

Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys, ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.

"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon, jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."

Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi oven ja poistui hiljalleen.

Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.

Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin täydellistä keksiä.

Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos, että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.

Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana "maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?

Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.

-- Portoksella oli sydän paikallaan, -- huoahti d'Artagnan.

Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.

Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne ruumiillaan.

D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.

-- Hyväinen aika, -- ajatteli soturi, -- hän ei liikahda; hän on tainnuksissa!

D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.

Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa päälle heittämään henkensä.

262.

Atoksen vanhuus.

Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä yhteen liittyneiltä, alkoi Atos -- jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä -- maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan rakastetun kaihoksi.

Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.

Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä, antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.

Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta eivät onnettomuudet olleet murtaneet, -- eivät mylady, Mazarin, la Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.

Yhä komeana, mutta köyryisenä, -- ylväänä, mutta apeana, hän säveästi ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.

Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi, lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan olosijaansa.

Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen. Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä Pierrefondsiin.

Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian pitkäksi edes päästä päähän mitellä -- jaloille, jotka entiseen aikaan olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen. Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo, istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.

Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse näkyviin joutumatta, -- hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut halunnut lääkäriä.

Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.

Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon, saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän varustuksen suojaan, -- varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.

Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.

Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, -- kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.

Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen, omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä, suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa suosiollisesti kuunnella minua."

Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin havahtuessa mietiskelystään.

"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.

"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."

"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.

"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"

"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."

"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."

"Niin uskon", myönsi Atos.

"Antautuisitteko itsemurhaan?"

"En koskaan, tohtori."

"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti, monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"

"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."

"Teillä on salaista mielenkarvautta."

"Salaista?... Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori, -- siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."

"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää hänen tähtensä..."

"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin kauan elän minäkin."

"Mitä sanottekaan?"

"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa, välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori, joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus -- toistan -- on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on löytänyt tasapainon, odotan merkkiä... Minä varron, tohtori, minä varron!"

Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.

Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.

Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa kupeelleen.

-- Mikä sinun onkaan? -- kysyi isä hellästi.

-- Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, -- vastasi Raoul; -- kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta siellä.

Ja näky katosi Atoksen unen mukana.

Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen, tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.

-- Aramiksen käsialaa, -- ajatteli kreivi.

Hän luki.

"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi, Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"

Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.

263.

Atoksen näky.

Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.

Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti häntä iäisyyteen.

Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan hänen synkkämielisyyttään, -- tuskin oli säysein hevonen kreivin tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa kykenemätön astumaan enää askeltakaan.

Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.

Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista; se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa testamentissakin oli mainittu.

Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi hänet tien mutkassa.

"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.

"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"

"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä", sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.

Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli kiristänyt suitsia.

"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule! Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."