Part 80

"Sire", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, "muistan eräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin henkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos sinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee tarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän majesteettinne kanssa?"

Ludvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin varjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon kamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.

Melkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle ilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.

D'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi alalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.

"Monsieur", hän sanoi, "myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä ilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se kuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu."

"Vai niin!" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä pamppaili pakahtumaisillaan. "No niin, sire?"

"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur."

Ilon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.

"Entä kapinoitsijat?" hän kysyi.

"He ovat paenneet", sanoi kuningas.

D'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.

"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti", lisäsi kuningas, "ja on täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta."

"Niin että", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen, "jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni...?"

"Heidät hirtetään", vastasi kuningas levollisesti.

"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.

"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."

"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."

"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina, herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin vain heti hirtettäviksi."

D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.

"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita? Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus! Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä sillä on väliä, kysyn teiltä, -- mitä sillä on väliä, että Jumala ei ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"

D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa toisenlaisia käsityksiä:

"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa? Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin kuinka ankara hyvänsä."

D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua; väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi. Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat, joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.

"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."

"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti. "Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi -- ja te kaipaisitte minun asemassani -- sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille, joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, -- hän tahtoo, että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa mosaiikkeja satiinianturoilla; _mordioux_, se on vaikeata, mutta vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen? Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä, että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan', huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään. Oletteko tyytyväinen, sire?"

Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.

"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."

"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"

"Yhäkö pyydätte heille armoa!"

"Polvillani, sire."

"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette sitten vastuussa heistä!"

"Vastaan hengelläni!"

"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon nyt pitää teidät lähelläni."

"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan kättä.

Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi matkalle Belle-Isleä kohti.

260.

Herra Fouquetin ystävät.

Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen, Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.

Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä, jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet liuskakivilohkareet.

Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa, saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen kyyhkysraukan.

Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä, mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin Loiren suulle.

Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.

Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään. Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.

Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan kalpea ja näytti tuskastuneelta.

Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.

"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.

"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."

"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"

"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du Vallonin."

Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.

"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.

"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.

"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon, vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."

"Mutta, sire, miten tiedätte...?"

"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"

"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta vapaana ja vaaran välttäneenä."

"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan tuntia ennen kuin te saitte omanne... Minua palvellaan hyvin."

"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"

"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani. Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin vapaa."

"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen. Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä heikkoudesta."

"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee Colbertilta itseltään."

"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.

"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti, "minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani. Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus täytetään."

"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän, että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."

"Keitä he ovat?"

"Teidän majesteettinne vihamiehiä."

Kuningas kohotti päätänsä.

"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.

"Heidän nimensä?"

"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la Fontaine."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.

"Mitä he haluavat?"

"En tiedä."

"Miten he esiintyvät?"

"Syvän murheen vallassa."

"Mitä he sanovat?"

"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."

"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.

Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi viereiseen saliin:

"Esittäkää puhutteluun!"

Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli, d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.

Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille ankarasti diplomaattisen vastaanoton.

Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.

Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.

Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.

Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.

Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan kärsimättömyyttä.

"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja te, herra..." Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä, syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson, herra Gourville ja teitä, herra... olemaan lausumatta mitään, joka ei todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."

"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista, mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen. Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."

"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä. "Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä miekkaansa ilman vaakaa."

"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille lyönyt."

"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen mahtavaan sävyynsä.

"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin. Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä, jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme, niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan; hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton, jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla, rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"

Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta, pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä ja tukahduttaakseen huokauksensa.

Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.

"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.

"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson, joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."

Kuullessaan sanan _leski_ käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.

"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan, tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä. Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"

Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen kiireellisesti nojatuolinsa taakse.

D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.

"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty, hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta, ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara vahvoille!'"

Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:

"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du Vallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."

261.

Portoksen testamentti.

Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut, kukkalavat muokkaamatta.

Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja kimaltelevat vesisuihkut.

Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja lähikylien pappeja ja maavouteja.

Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät hölskyvät.

Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet veltoiksi.

Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan, jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.

Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia, jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.

Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.