Part 8

"Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."

"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä ole pukuja?"

Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista köyhyyttä piirissään.

"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo aamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi, kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."

Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä katseensa alas.

Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten luo.

Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana. Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.

De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen. Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen, saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.

Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar, kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin muutkin.

Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.

Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi niinikään osattomalle Montalaisille:

-- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei meitä unohda?

-- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.

Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:

"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse kauneista silmistänne?"

"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte. Kukin puolestaan."

"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen teitä pikku säkeistöllä:

"Voi, Iris, liikaa kapinoit mun valojani vastaan..."

"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta voittonumeroa."

"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun, jonka oli ottanut sahviaanimassista.

"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.

"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.

"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan Itävallan Annalle.

Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa mielittelevänä.

"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.

"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.

Kuningas tarkasteli koruja.

"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia. Tekotapa on hyvin hieno."

"Hyvin hieno!" toisti Madame.

Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten. Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta. Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän ritareilla.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas, "niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset: luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."

Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle aavistelulleen.

Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:

"Uhkeita!"

Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli, antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.

Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa, enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava. Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin harhailivat.

Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei välinpitämättömästi.

"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis olekaan nainen?"

"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."

Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa, kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la Vallièren luo.

"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus koristautua."

"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"

"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette näistä rannerenkaista."

"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain kuningattaret saada."

"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle. Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."

Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.

Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.

"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle! Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"

Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi, mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi. Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle yleisen puheensorinan suojassa:

"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."

"Niin", vastasi tämä.

Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena tehnyt mielensä kuristaa hänet.

140.

Malaga!

Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää, joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.

Niin, d'Artagnan!

D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa. Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.

Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:

"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"

Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:

"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin markkinoilla."

Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella; muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.

Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:

"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"

Vastaus kuului:

"Minä riisuudun."

Ja sille naisetkin nauroivat.

Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi, että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.

Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen voivuttamana juuri menemässä makuulle.

"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä. Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.

"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"

"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti, "vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."

"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en tiennyt."

"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.

"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut saa käsille."

"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.

Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa. Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta _Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.

Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna. Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen kutkuttimena.

D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli, joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku nurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän päävarastona.

Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.

Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä, samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.

Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli, kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti saada kohtaukseen vaihtelua.

"Hm, hm!" äänteli hän.

D'Artagnan ei hievahtanut.

Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon, ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:

"No, minua epattoa!"

Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat Saint-Médéric-kadulta.

Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se rohkaisi häntä kysymään:

"Nukutteko, herra d'Artagnan?"

"En, Planchet, en _edes_ nuku", vastasi muskettisoturi.

"Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_", pahoitteli Planchet.

"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"

"On toki, herra d'Artagnan."

"No, missä vika?"

"Se sana vain huolestuttaa minua."

"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.

"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."

"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"

"Paitsi nykyisin."

"Joutavia!"

"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta; kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."

"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn mainiosti."

"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"

"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, -- niin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä. Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla, kuolleena kuin makuulla.'"

"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä suureksi nautinnokseen."

"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."

"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."

"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."

"Onhan sitä minullakin muistia."

"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"

"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä hyvin sitä voi sanoa typeräksi."

"Selitähän lähemmin, Planchet."

"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun ihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä..." Planchet hymyili veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."

"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"

"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"

"Ei, vaan satusepon."

"Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?"

"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."

"Onko häneltä siis jäniskin?"

"On kaikenkaltaisia eläimiä."

"No, mitä se jänis tekee?"

"Uneksii."

"Ka, ka!"

"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä unelmoitsen."

"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.

"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen miettivälle päälle, Planchet?"

"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."

"_Pardieu_, kehutko sitä, häh?"

"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä ikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän."

"_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet."

"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin valtaistuimelle..." Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli todellista merkitystäkin.

"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt kunnianhimoiseksi!"

"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"

"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään valtaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."

Ja d'Artagnan huokasi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."

"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."

"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."

"Mitä niin?"

"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."

"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."

"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te alatte riutua minun luonani..."

"No, entä sitten?"

"Silloin tekisin onnettoman tekosen."

"Älähän!"

"Kyllä vainkin."

"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"

"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."

"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"

"Kyllä teitä sapettaa."

"Ei, Planchet, ei."

"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."

"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"

"Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun poikki."

"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun pippuripussiesi seassa?"

"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee; mutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän."

Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten, ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan maustekauppiaaseen päin.

"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt muskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"

"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."

"Herra d'Herblay, aatelismies!"

"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne. Ja pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."

"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle huonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!"

"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."

"Minulla?"

"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu Aramis!'"

"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.

"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"

"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

"Ei surkastuaksenne sentään."

"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!"

"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."