Part 79

Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon sädekimppu.

"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"

Sotamiehet laskivat muskettinsa.

"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.

"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"

"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"

Aramis säpsähti huomaamattomasti.

Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.

"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.

"Kyllä."

"Mitä te käskette?"

"Suostukaa."

"Mutta te, monseigneur?"

Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.

"Suostukaa!" toisti hän..

"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"

"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin _La Pomonen_ luutnantti Louis-Constant de Pressigny."

Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin, säteilevänä ja hymy huulilla.

"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi kuulunut hänelle.

Toteltiin.

Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana, katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi otsansa alas.

Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle, näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.

Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo kätensä suudeltavaksi.

Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.

Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.

Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli vaiti.

Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa kohti.

Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen istumaan kaidevantteja vasten.

Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.

"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.

Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.

Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä, oli kuin kasteesta lionnut.

Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!

Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?

258.

Gesvresin herttuan kierto.

D'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt saanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.

Tämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi, jota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä, olivat kyenneet vastustamaan.

Aivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan kuningasta, -- kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan olikin kuninkaalla tapana nousta varhain.

Mutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi siellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti, pyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.

"Nukkuuko kuningas?" sanoi d'Artagnan. "Minä jätän hänet siis nukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?"

"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön."

D'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni kotiinsa.

Hän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.

"Se sopii mainiosti", vastasi hän. "Minä puhun kuninkaalle hänen syödessään."

Herra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa aikana halunnut ottaa ketään vastaan.

"Mutta", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, "kenties ette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja joka hetki?"

Brienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:

"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas kokonaan muuttanut kotijärjestyksensä."

Leppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.

"Sitä ei tiedä", vastasi Brienne.

"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta kuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta edellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista; se toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä."

"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän käytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa."

D'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän lähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden puuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.

-- Kuningas, -- ajatteli hän, -- ei tahdo ottaa minua vastaan, se on selvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle saattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja vangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni... Portos-parka! Mitä mestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen suhteensa levoton... Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen, eikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen älykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille. Kuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein kristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?... Minä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.

-- Kuitenkin, -- jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, -- luulen, että olisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi kuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun alistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin herra Colbertin luo? -- tuumiskeli hän. -- Siinä on mies, jolle minun on totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.

Ja d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin asunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa Nantesin linnassa.

-- Haa, -- ajatteli soturi, -- olenpa jo palannut niihin aikoihin, jolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon, sieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta Ludvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat jälleen lapsiksi. Palatsiin!

Hän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin molempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko illan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään sisälle.

"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?" huudahti d'Artagnan. "Se on jo liikaa!"

"Ei edes häntä", vakuutti herra de Lyonne.

"Näin ollen", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena, "koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan makuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on kuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan tapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen, herra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan suoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni."

"Varokaa, d'Artagnan!" huudahti ministeri.

"Menkää ystävyydestä minua kohtaan."

Hän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.

"Minä menen", myöntyi de Lyonne.

D'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.

Ministeri palasi.

"No, mitä kuningas sanoi?" kysyi d'Artagnan.

"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin", vastasi de Lyonne.

"Että oli hyvä niin!" purkausi kapteenilta. "Hän siis suostuu? Hei, näinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin! Hyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä porvari tervehtää teitä."

Enempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä oli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien korkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun kaupunkiasumuksensa.

Mutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti pistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan hevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.

Kaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän kohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui vierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.

D'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta näitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei ollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen luokseen.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi kovalla äänellä.

"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!"

"Taidatte nousta ratsaille?"

"Enemmänkin, -- olen jo noussut, kuten näette."

"Olipa hyvä, että tapasin teidät."

"Etsittekö te minua?"

"Hyväinen aika, kyllä."

"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?"

"Niin."

"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?"

"Oh!"

"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että tulette minua vangitsemaan."

"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!"

"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?"

"Minä olen vartiokierrollani."

"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?"

"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani."

"Mihin sitten?"

"Kuninkaan luo."

"Hyvä!" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. "Eikö kuninkaalla siis enää ole mitään tehtävää?"

"Herran tähden, kapteeni", sanoi herra de Gesvres hiljaa muskettisoturille, "älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat puheenne!"

D'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:

"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden perimmäisen vartijan väliin."

"Mutta kun minä en teitä vangitse", puolusteli herra de Gesvres, "niin te tulette minun takanani, jos suvaitsette."

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "se on sievää menettelyä, herttua, ja oikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava vahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille kohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi suosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?"

"Oh, kuningas on raivoissaan!"

"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen tyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole."

"Ette; mutta..."

"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle? _Mordioux_, hän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille vannon."

"Nyt olemme perillä", sanoi herttua. "Malttakaa nyt mielenne kuninkaan edessä, taivaan tähden, kapteeni!"

"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!" ihmetteli d'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. "Minulle oli sanottu, että te pyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini. Luullakseni tämä on mainio tilaisuus!"

"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon, kapteeni!"

"Ja miksette?"

"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät vangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä..."

"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?"

"En, en toki!"

"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut seuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä...?"

"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa laukaisisivat vahingossa minua kohti."

"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon."

Herttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan työhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia, ja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi kuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa työhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut hänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.

Vartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen kaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan käskystä vangittu.

Silloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen vanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä, porraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin huonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana meuruna.

Herra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän seuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat väistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.

D'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö herra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan reunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä silmäänsäkään.

Mikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan oli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti hetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen aavistuksensa olivat varmoja.

-- Olisipa hullunkurista, -- ajatteli hän, -- jos pretoriaanini tänä iltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin nauraisin!

Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat, muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa, hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"

D'Artagnan huokasi.

-- Se on lopussa, -- sanoi hän, -- nykyiset muskettisoturit eivät ole samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki mennyttä.

"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.

259

Ludvig XIV:n kuninkuus.

Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi, niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään, hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:

"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"

"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.

"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Minullako, sire?" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän vastaliikkeen osuttamiseksi; "minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa teidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut ja että siis nyt seison tässä."

Kuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut d'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut puolustelulta.

D'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.

"Monsieur", aloitti kuningas jälleen, "mitä minä olin antanut tehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle."

Ja sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.

Nyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän tilaisuuden vallata!

"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä tekemään minä läksin Belle-Islelle?" hän sanoi.

"Niin, monsieur."

"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan tiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien paljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia määräyksiä, kun sitävastoin minä -- retkikunnan päällikkö -- en ollut saanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita."

Kuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:

"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille miehille."

"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire", huomautti d'Artagnan vastaan, "että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on saanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin komennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan eivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin pyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin puheillepääsy, -- mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on saanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen."

"Monsieur", muistutti kuningas, "te luulette aina elävänne sitä aikaa, jolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan alaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta liiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen tekemään tiliä toimistansa."

"Minä en unohda yhtään mitään, sire", virkahti muskettisoturi, vuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. "En vain näe, mitä sopimatonta siinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän on tätä palvellut huonosti."

"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni puolelle minua vastaan."

"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?"

"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin."

"Kaksi miestä! -- teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on uskomatonta, sire."

"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani."

"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire."

"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa."

"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti esityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne."

"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur", sanoi kuningas. "Ennen kuin eriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään sanassani."

"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte, koska olette minut lisäksi vangituttanut", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisen leikkisästi.

Kuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:

"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut pakottanut."

"Tottelemattomuuteni?" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.

"En lievempääkään sanaa keksi", jatkoi kuningas. "Minun ajatukseni oli otattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella sitä, että he olivat teidän ystäviänne!"

"Mutta minun piti, minun", vastasi d'Artagnan. "Oli julmaa teidän majesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne ripustettaviksi."

"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni ja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän kohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan."

"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää", haastoi muskettisoturi karvaasti, "on tarjolla kymmenenkin sellaista, jotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi. Kuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen. Olen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti. Paha oli minun lähteä vainoamaan -- kuolemaan asti -- kahta miestä, joiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä anonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet teidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen puuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä rikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut minulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi epäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi häväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut mitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti liittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden todisteita, -- sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani, -- miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta marssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?"

"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?" sanoi kuningas kumealla äänellä; "eikä riippunut heistä, että minä en joutunut perikatoon."

"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!"

"Riittää, herra d'Artagnan, -- sikseen jo vaativaisuus, jollainen himmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on vain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on tullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne ja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun suunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran vastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän hyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan kyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät herra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja minusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa kiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon vain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt edeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan vallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan suopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti järkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi taltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen aiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut häviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne vaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet kiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat."

D'Artagnan kalpeni.

"Ottaneet kiinni tai surmanneet?" hän huudahti. "Oi, sire, jos ajattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta, niin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja ylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi ihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi", hän lisäsi ylpeästi myhäillen; "annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi käsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra d'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire, sanokaa minulle, -- jos se uutinen on tosi, -- paljonko väkeä ja varoja se on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä voitto ollut panoksen arvoinen."

Hänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja tiuskaisi:

"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa siis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista majesteettia?"