Part 76

Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään apuneuvoja.

Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.

"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen jälkeen."

Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin kasvoihin.

"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani miehiä ei silmukalla kuristeta."

"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta kätkee köysi."

"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.

Portos kumarsi.

"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.

Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen sydämelliseen rehtiyteen.

"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."

"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."

"Puhukaa", säesti Aramis.

"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan muskettisotureihin?"

"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen sanoa", vastasi Portos.

"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."

"Isänne?" huudahti Aramis.

"Tiedättekö nimeni?"

"_Ma foi_, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin..."

"Nimeni on Georges de Biscarrat."

"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä, Aramis?"

"Biscarrat...?" mietti piispa. "Minusta tuntuu..."

"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.

"_Pardieu_, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota nimitettiin Kardinaaliksi... Kuului niihin neljään, jotka tulivat miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme d'Artagnanin ystäviksi."

"Juuri niin, herra parooni."

"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."

"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.

"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun. "Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan miehen jälkeläiseen."

Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle ojensivat.

Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: -- Tuossa mies, josta on meille apua.

"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu hyvältä, kun on ollut kunnon mies."

"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."

"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi perintötuttaviksi."

"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.

"Joutavia! Sanoittehan niin."

"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte noin ruman lopun, jos tahdotte."

"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.

"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä mitään halpamaista."

"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis järjestää niin, että teitä ei tavata."

"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."

"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"

"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun muutenkin mahdottomaksi."

"Kanuuna!" virkkoi Portos.

"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.

Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.

"Mitä kummaa?" kysyi Portos.

"Eh, _pardieu_", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"

"Mitä sitten?"

"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin, monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen saarta!"

"Niin, useastakin kohden, monsieur."

"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.

"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä ei oteta vangiksi eikä hirtetä."

Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.

Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä, joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin, hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja neuvoa päälliköiltänsä.

Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.

"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä, "suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä vangittu ja suljettu Bastiljiin."

Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä uhmalla.

"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat. "Kuolema kuninkaallisille!"

"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."

Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.

"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."

Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.

"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.

"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."

"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."

"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta..."

"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."

"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"

Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen. Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.

"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.

"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."

"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, -- miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.

"Me odotamme täällä."

"Mutta, hyvä Jumala!... määräys on ehdoton!"

"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."

"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"

Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.

Aramis katseli etääntyvää miestä.

"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.

"En, totisesti!"

"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"

"Ei suinkaan, se kelpo poika."

"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"

"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"

"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."

253.

Locmarian luola.

Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.

"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"

"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."

"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"

Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.

"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.

"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."

"Hyvä. Onko kaikki valmista?"

"Kunnossa on, monseigneur."

"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."

Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.

Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.

"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.

"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."

"Hyvä on", äännähti Aramis.

Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, -- turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa _trinquette_, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.

"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."

"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."

"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."

"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."

"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."

"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."

"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."

"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."

"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."

Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.

Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, -- heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.

Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.

"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."

"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui Aramis.

"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.

"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, -- koirat ovat takaa-ajossa. -- Mutta -- Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis äkkiä.

Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.

"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.

"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja kuitenkin nuo koirat..."

"Ne ovat voineet karata tarhastaan."

"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."

"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."

He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.

"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.

"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"

"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.

"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"

Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.

"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"

"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, -- ja sinne päin hän heti rientääkin."

"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.

"Kuka sitten?" kysyi Portos.

"Katso!"

Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan suuntaan ja hoilottivat: "_Taiaut_!"

"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.

"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."

"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.

"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.

Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.

"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."

"Oikein", vahvisti Portos.

"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."

Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.

"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"

"Mitä teemme?" tiedusti Portos.

"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."

"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.

"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.

"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen ajatus veti hymyyn.

"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis. Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti, "ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta. Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut saavat loppunsa puukoista."

"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.

Aramis mietti kotvasen.

"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee meidät."

254.

Yllätys luolassa.

Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.

Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.

"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.

"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."

"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."

"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."

"Se on omituista", myönsi toinen.

"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"

"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."

"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."

"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.

"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"

Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.

"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.

"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."