Part 75

Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, -- päättäkää siitä itse."

He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.

"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.

"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole tehnyt mitään, -- eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni lisäämään.

D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui tämän kovettuneeseen sydämeen.

"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.

"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."

Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista viiksistään.

Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.

"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani tapaisin ylemmän käskijän, -- salaisen määräyksen, joka riistää minulta päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän kohtalomme ilman mitään avun toivoa."

"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa, etten minä niin vain antaudu."

Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä vaiteliaisuuden.

"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani, jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, -- mitä hänen ohjesääntönsä sallii ja kieltää."

"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.

Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.

"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken, "jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"

"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.

Portos ei hiiskunut mitään.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin, d'Artagnan, voit valaista asiaa."

"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, -- lähdetkö matkassani, Portos? Kuningas on suopea."

"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.

"Jäät siis tänne?"

"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.

"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin mielessäni."

"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin, Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."

"En!" epäsi tämä lyhyeen.

"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."

"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle. Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan vastasi:

"Juuri niin."

"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.

"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy, Aramis."

"Oh, kyllä hoidan oman osani."

"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."

"Niin", vakuutti Aramis.

Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.

Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi Belle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.

Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.

"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.

250.

Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.

Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt, -- ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen vapaan tilaisuuden harkita.

Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.

Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö, tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:

"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"

Tykistömajuri nousi.

"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki on siis noussut kapinaan?"

D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:

"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman aseellisen joukkonsa."

Majuri liikahti.

"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa, sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä. Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, -- palvelee siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."

Majuri nyökkäsi.

"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät herrat, -- kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."

Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."

Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.

Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.

Päällekirjoituksena oli _N:o 1_.

"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.

"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.

Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:

'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.

_Ludvig_.'

D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:

"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."

Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä, että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen tärkeintä osaa.

"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä kertaa ole minulle vastamääräystä?"

Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, -- anastaisi häkin, sitten kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.

Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen määräyksen, joka kuului:

'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä, eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen hänestä vastuussa.'

D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja taipumattomasta johdonmukaisuudesta.

Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.

-- Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, -- ajatteli hän, -- niin kuka sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä siis tottelekaan!

Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä, hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.

Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.

"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette lähteä."

"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.

Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten. Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.

"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"

"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri, "kuningas uskoo laivaston minun huostaani."

"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle, "tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä valtuutenne?"

"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.

"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon. Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.

"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin ystävällinen, että lähdette."

"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon musertamana.

Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.

Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa, että kuningas taipuisi.

Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.

"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja..."

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.

"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.

Samassa vene saapui rannikolle.

251.

Portoksen esi-isät.

Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa. Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli vapaampana kuin koskaan ennen.

"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle d'Artagnanin tuuman."

"Minkä tuuman, Aramis?"

"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia on kulunut."

"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"

"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"

"Se oli selvää."

"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin yhdelle."

Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:

"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."

"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä levottomuutesi huolestuttaa minua."

"En ole levoton", väitti Portos.

"Sitten olet minulle vihoissasi?"

"En vähääkään."

"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"

"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."

Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.

"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis olevasi hukassa?"

"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä on sukuvika."

"Millainen, ystäväni?"

"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."

"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"

"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi, vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."

"Mitä se uupumus merkitsi?"

"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."

"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."

"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."

"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui sen vuoksi?"

"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei, sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun, kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"

"No sitten?" kysyi Aramis.

"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan, sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."

Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.

"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa? Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit talon hartioillasi."

"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö, kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."

Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.

"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."

"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."

"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"

"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"

"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."

"Jo käsitän."

"Miten on nyt koipiesi laita?"

"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."

"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."

"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan reipastuneena.

Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"

Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen levottomaksi.

Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.

"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi Aramiksen.

"Laivastoko?" toisti tämä.

"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.

"Aseisiin!" huusi Aramis.

"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.

Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien suojasta.

Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.

"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.

"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.

Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.

Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.

"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.

"Ei mikään... sääret... Se on tosiaan käsittämätöntä... Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."

Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.

"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"

Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.

"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.

"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"

"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja kourissani en ole havainnut vikaa."

252.

Biscarratin poika.

Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis ei heitä rohkaissut.

"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."

"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.

"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."

"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."

Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui nähdessään pöytäkumppaninsa.

Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti, miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen selostuksensa.