Part 74

"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme, jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, -- tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi palata Ranskaan, eikä olisi venettä..."

"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni? Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"

"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."

"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi teettää lautta..."

"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun sellaiseen?"

"Kanoottiin!... kanoottiin!... Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin, keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."

Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja pysähdytti ystävänsä.

"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni, Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään, käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."

"Portos..." virkkoi Aramis hämmentyneenä.

"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?..."

"Niin", myönsi Aramis.

"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä englantilaisille. Sekin on selvää."

"Niin."

"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa, palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."

Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.

Portos pidätti häntä käsivarresta.

"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä mitään vahviketta, -- ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja, vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin, katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle, -- tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni, mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"

Piispa kohotti päätänsä.

"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut, kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"

"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.

"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin saamme uutisia!"

"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"

"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala, se on laivasto! Voi hyväinen aika!"

"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana, vaikka varmuutta teeskennellen.

"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe, ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"

"Ne tulevat Loirelta... niin."

"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten naiset ja lapset jo rientävät laiturille."

Iäkäs kalastaja asteli ohitse.

"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.

Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.

"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston kuljetusaluksia."

"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen tiedätte?"

"Lipusta."

"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"

"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään tavallisesti sotaväen kuljetukseen."

"Ah!" virkahti Aramis.

"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja, Aramis?"

"Se on luultavaa."

"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."

"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet Pariisin tietä?"

"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."

Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."

"Hälytys?... tarkoitatko todellakin?"

"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.

"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä mene, rakas ystäväni."

"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä, mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.

Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin suuri kello moikui.

Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina, kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:

"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."

"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.

"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"

"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä tuo laivasto kuuluu?"

"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen pysähdyttämänä.

Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.

Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.

Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin tykinkantaman päähän sieltä.

Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja näkyi pyytävän puhutella jotakuta.

Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli lähettänyt kadonneita pursia etsimään.

Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.

Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.

"Kah, mitä, -- Jonathas! Kenen puolesta tulet?"

"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."

"Kuka sinut otti kiinni?"

"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."

"Kyllä. Ja sitten?"

"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."

"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.

Jonathasin silmät kävivät suuriksi.

"Jatka", pyysi piispa.

"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna siepattuihin."

"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.

"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.

Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.

"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.

"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."

-- Siinäpä sekava vyyhti, -- ajatteli kunnon Portos.

Aramis näytti miettiväiseltä.

"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"

"Niin, monseigneur."

"Kuka on johdossa?"

"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."

"D'Artagnanko?"

"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.

"Se taisi olla hänen nimensä."

"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"

"Niin, monseigneur."

"Lähentäkää tulisoihtuja."

"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.

Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:

'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet lähetettäisiin Bastiljiin.'

Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.

"Mikä on?" kysyi Portos.

"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"

"Sano minulle, Jonathas."

"Monseigneur!"

"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen ylhäisyyttänsä."

"Missä puhutella?"

"Laivansa kannella."

"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.

"Hänen laivassaan?" toisti Portos.

"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät laoksensa."

"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"

Aramis hillitsi häntä.

"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"

"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.

"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."

"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin kutsuu..."

"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"

"Ah, tosiaan... mutta hänen käsialansa..."

"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."

"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."

Aramis vaikeni.

"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei tarvitsekaan mitään tietää."

"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.

"Sinä palaat kapteenin luo."

"Ymmärrän, monseigneur."

"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."

"Minä käsitän", hymähti Portos.

"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle..."

"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."

"D'Artagnaniako vastaan?"

"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas, lähde."

"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.

"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."

"Hoo, kyllä minä kuuntelen, _pardieu!_ Ei siitä pelkoa!"

"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.

"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"

Ruuhi lähti laivaa kohti.

Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.

249.

Aramis selittää aseman.

"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen, mutta samalla se valaisee sinulle paljon."

"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan puhu mutkattomasti."

"Se on vaikeata, Portos, se on... vaikeata, sillä minun täytyy totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu merkilliseksi, eriskummaiseksi."

"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, -- ja maltas, mieleeni juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."

"Se on hyvä."

"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"

"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, -- jos tuolla tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen, vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle, jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa ystäväni."

"Sinä pettänyt minua?"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"

"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."

"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle palveluksen, ja kiitän sinua siitä, -- sillä jos sinä et olisi minua pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten olet minua pettänyt? Sanohan."

"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."

"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se... En oikein käsitä."

"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan kruunusta."

"Aivan niin!... Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"

"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."

"Siitä johtuu..."

"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."

"Jo nyt otti lempo!..." lausui Portos ylen pettyneenä.

"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme pelastuskeinon, usko minua."

"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee tuo kurja kapinoitsijan nimitys."

"Kah, mitä nyt siihen tulee..."

"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo..."

"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."

"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.

"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi tullut prinssi."

Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.

"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi, hyvä Aramis."

"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."

"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön, "minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"

"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan koko harhaannuksen omakseni."

"Älä sellaista..."

"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut itsekäs, rakas Portos."

"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän ihminen luonnollisesti hoivailee!"

Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti likisti ystävänsä kättä.

Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja tarmokkaalla puristuksella.

"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."

"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta, johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen minä, minä yksin, -- olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää minkäänlaista vastusta."

"Niinkö luulet?" äännähti Portos.

"Olen siitä varsin varma."

"Mutta minkätähden siis" -- näin haastoi Portoksen terve järkevyys -- "jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä? Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille: 'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa; avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"

"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.

"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"

"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin, että meidän on pakko puolustautua."

"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan? Hassutusta! Kelpo d'Artagnania..."

Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, -- kun olen määrännyt hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, -- niin se ei ole tapahtunut tyhjän takia."

"Mitä tehdä?"

"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."

"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua: aluksella vain matkalle Ranskaan, missä..."

"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen, "älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa tarkkaavaisuutta!"

"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.

"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli d'Artagnania ihan kintereillä.

Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki samaten.

"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle ja Aramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."

Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:

"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin röyhkeästi."

"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne. Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."

D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi purkaukseksi.

"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista, eikö niin?"

"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur... mutta..."

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"

"Niin, monsieur; mutta..."

"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille miehelle, paha asema, monsieur, -- sanon sen varoitukseksi!"

"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan..."

"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni, että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden nousemaan noiden herrasmiesten luo... vannon kautta kunniani, että halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."

Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän vastasi yksinkertaisesti:

"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani vastaan."

Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan ääressä tätä sananvaihtoa.

"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.

D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä, seurasiko upseeri yhä.

Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.

Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:

"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin, mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."

"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.

"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."

"Tiedän sen, monsieur."

"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän ohjeissanne on sanottuna."

"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."

"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."

"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua, monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän tähtenne menettelen kehnosti."