Part 73

"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."

"Ei vielä, sire."

"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."

Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä hetkeä.

"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."

"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi Colbert tyynellä äänellään.

"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig närkkäästi.

"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."

"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."

"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni tehdä suoranaisia päätelmiä."

Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi ääni kuin kuninkaan.

"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.

Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:

"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun muskettisotureilleni?"

"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.

"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"

"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt; siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.

"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.

"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. _Mordioux_, se oli villin riivaannusta!"

"Monsieur!..." huudahti Colbert hyvin kalpeana.

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko, ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani; mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.

"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain kätyreitä, _mordioux_!"

"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.

"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, -- tämä herra on lähettänyt herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa, joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? _Mordioux_, kuningasta me palvelemme, emmekä herra Colbertia!"

"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."

"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."

"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin, "vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä, niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt, kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."

"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.

"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin, -- ja jos minulla -- mistä Jumala varjelkoon! -- olisi niin kiittämätön herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."

Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin pyytääkseen lupaa saada poistua.

Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän. Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.

D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.

"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."

D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.

Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui lauhkean sävyn ja lausui säveästi:

"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee, tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne, sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu, joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut herra Fouquetin."

"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.

D'Artagnan silmäili kuningasta.

"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"

"Niin; no?"

"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi valtaansa."

Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi, mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon, takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.

Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.

"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän, mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'. Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, -- joskin oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on. Siihen se asia päättyy minun puolestani."

"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion äänettömyyden jälkeen.

"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä, jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."

"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"

"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että vastikään jo kysyitte minua... Ja oli minulla toinenkin syy."

"Mikä siis?"

"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt pelastautua."

"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.

"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."

"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista ajatelleeksi?"

"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."

"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."

"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire", vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."

Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella, kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen palveluksessaan ja jättänyt hänet, -- luutnantti, jonka hän oli uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi, urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.

Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.

"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen, Colbert?"

"Niin, sire."

"Mitä siitä oli tuloksia?"

"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi Colbert.

"Katsastan niitä piakkoin... Nyt annatte minulle kätenne."

"Käteni, sire?"

"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan, d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."

"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.

"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli kateellinen?"

"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."

"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.

Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin mieleltään.

Colbert puristi hänen kättään.

"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen -- en ihmisten häviötä tavoitellen -- todistaa, että silmämääränäni oli suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."

Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.

Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti kapteenin ja sanoi hänelle:

"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"

"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin korkealta suistui epäsuosioon?"

"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia, hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin kansojen keskuudessa, -- edistäväni kirjastojen ja akatemiain toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen, Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan: 'Laupeutta!'"

"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan alennukseen tuominnut."

Colbert pudisti päätänsä.

"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia; kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan, -- sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."

"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."

"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan... Kah, kuningas kutsuu antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."

Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.

"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.

"Tässä olen, sire."

"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille, heidän ollakseen Fouquetin vartiona."

D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.

"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin Bastiljiin."

"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.

"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."

"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.

"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."

Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.

"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."

"Kyllä, sire. Yksinkö?"

"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi, jos paikkaa yritetään puolustaa."

Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.

"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.

"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää, monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."

Colbert lähestyi d'Artagnania.

"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan ulottuviinne", hän huomautti.

"Miksi vasiten asetatte ehdon?"

"Syystä että se on vaikea."

"Ohoo! Missä suhteessa?"

"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."

D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen, jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai _pakolaisiin_ nähden sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut säästää.

-- Colbert oli oikeassa, -- ajatteli d'Artagnan; -- marskinsauvani maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille maksaa ainoatakaan höyhentä!

Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston, laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.

248.

Saarelle saarretut.

Satamapadon äärimmäisessä päässä -- kävelypaikalla, jota iltaisin pieksi meren raivokas vuoksi, -- asteli kaksi miestä toistensa käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.

Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.

Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.

"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, -- tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."

"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"

"Olen sen havainnut kuten sinäkin."

"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään..."

Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.

"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme...?"

"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.

"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.

"Hukassa!... Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa, Aramis? Miksi olisimme hukassa?"

Aramis puri huultansa.

"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa..."

"Häh?"

"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle, niin emme voisi."

"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia -- kaunista Ranskaani. Täällä emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"

Aramis huoahti hiljaa.

"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."

"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"

"Mikä toimintaohje?"

"_Parbleu_, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut: että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."

"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.

"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."

Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen tunkea taivaanrannan taakse.

"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"

"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."

Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten pahantuulisena jotakin.

Aramis pysähdytti urhean soturin.

"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja reippaita, ne kaksi muuta ja me -- muistanet, Portos, että jos meillä silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"

"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"

"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle, Portos?"

"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."

"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.