Part 72

Hän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen vaikutusta. Kuningas punastui vielä.

"Sanoitte: _kotiini Belle-Islelle_?" hän huomautti koettaen hymyillä.

"Niin kyllä, sire."

"Mutta ettekö muista", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, "että lahjoititte Belle-Islen minulle?"

"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt ottamaan sen haltuunne."

"Kyllähän sen haluan saada."

"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin, enkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä olen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan Pariisista tätä haltuunottamista varten."

Kuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain siltä varalta.

"Oh, sen kyllä käsitän", tokaisi Fouquet innokkaasti. "Teidän majesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla yksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen linnoitukset."

"_Peste_", huudahti kuningas, "enhän tahdo, että ne kukistuvat, -- nuo oivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei, jääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette arvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon tutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne ja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne, jotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa hameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle."

"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo."

"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille sopii."

Yli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:

"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin kiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään."

"Mutta joku alushan teillä sentään on?"

"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai Paimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen tarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko minun se tehtävä?"

"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen."

"Se on oikein... Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta mielessä", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.

Kuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti edelle.

"Sire", hän sanoi, "minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn vielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle."

"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra Fouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne."

"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon paremmin."

"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan", sanoi kuningas.

"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen."

"Herra d'Artagnan!" huusi kuningas soittaen kelloa.

"Oh, sire", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, "te annatte minulle muskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä kunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän."

"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!"

"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä totellakseen, kun sitävastoin..."

"Niin?"

"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön seurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut."

"Vangitutan?" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse. "Vangitutan? Oh!..."

"Kas, mitäpä ei sanottaisi!" jatkoi Fouquet yhä nauraen. "Ja löisin vetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta."

Tämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai kyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon paljastumista tällä tavoin.

Sisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun muskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.

"Tarpeetonta", virkkoi Fouquet: "miekka kuin miekka, -- yhtä hyvin otan Gourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta herra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin Belle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia."

D'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet kumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen kävellen.

Päästyään ulos linnasta hän ajatteli:

-- Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas, mutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.

Sitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.

"Kapteeni", sanoi hänen majesteettinsa, "te seuraatte herra Fouquetia sadan askeleen päässä."

"Kyllä, sire."

"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä."

"Kyllä, sire."

"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin."

"Kuomivaunuihin? Hyvä."

"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai heitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille."

"Hm, sepä on vaikeata, sire."

"Eikä ole."

"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa hengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien ummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia huutoja ja kirjeitä."

"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi poistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet."

"Rautaristikolla varustetut vaunutko?" huudahti d'Artagnan. "Mutta sellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän majesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo."

"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla."

"Ah, se on eri juttu!" sanoi kapteeni. "Jos vaunut ovat valmiit, hyvä on; tarvitsee vain saada ne liikkeelle."

"Hevoset ovat jo valjastetut."

"Ahaa!"

"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla."

D'Artagnan kumarsi.

"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet viedään."

"Aluksi Angersin linnaan."

"Hyvä on."

"Saamme sitten nähdä."

"Niin, sire."

"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä Fouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra de Gesvres joutuu vimmoihinsa."

"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne", vastasi kapteeni hiukan nöyryytettynä, "koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!"

"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin."

"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa."

"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä lähtien tapahtuisi jotakin, -- jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta pääsisi livistämään... Sellaisia sattumia on nähty, monsieur..."

"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt minulle."

"Miten niin?"

"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin..."

Kuningas vavahti.

"Koska", jatkoi kapteeni, "minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän majesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle puhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin vapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan."

"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua palveluksistanne!"

"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton. Sanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole paha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä puoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt minulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia voitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo kuuluu herra Fouquet."

"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!"

"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä kerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?"

"Niin, tuhat kertaa niin!"

"Kirjoittakaa siis."

"Tässä on."

D'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.

Parvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi askeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.

246.

Valkoinen ja musta hevonen.

-- Sepä kummallista, -- ajatteli kapteeni. -- Gourville noin iloisena laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra Fouquet on vaarassa, -- vaikka on melkein varmaa, että juuri herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle. Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?

D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, -- se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.

Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.

Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.

D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.

Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.

-- Mikähän tuo on? -- tuumi muskettisoturi. -- Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!

Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.

-- Valkoinen hevonen, -- jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, -- ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.

Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.

Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.

-- Kas, kas! -- päätteli kapteeni. -- Tuossa on muutamia herra Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle. Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.

Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.

-- Gourvillen pientä käsialaa! -- tuumi hän, tarkastaen kirjeen siekaletta. -- Enpä erehtynyt.

Ja hänen silmäänsä osui sana _valkoinen_.

"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana _hevonen_.

"_Valkoinen hevonen_", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"

Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti, d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen parvekkeelle.

Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen keinuva purje.

-- Oh, oh! -- tuumi muskettisoturi. -- Vain pakeneva rientää tuollaista vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä... Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa... Ja ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on kulunut.

Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.

Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.

Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja -- seuraavan vuosisadan keksintöjä, -- hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.

Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:

-- Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!... Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.

Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.

D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen -- ihmismetsästykseen osallisen toverinsa -- vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.

Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.

D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.

D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan. Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon. Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa; tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä välille.

-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, -- Fouquet ei vilistä millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!

Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.

Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.

D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.

-- Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, -- ajatteli muskettisoturi.

Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman päähän Fouquetista.

-- Rohkeutta, -- tuumi muskettisoturi, -- rohkeutta! Ehkäpä valkoinen hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.

Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas vähitellen matkaa.

D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta hänen ratsunsa kiihtyi yhä.

"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo, _mordioux_, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"

Fouquet ei vastannut.

"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa harhaan.

"_Pardieu_!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.

D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen ohimoihinsa, silmiinsä.

"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai pudotan teidät pistoolin laukauksella."

"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.

D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.

"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"

Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa, pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä askelta.

"_Mordioux_", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan! Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten on?"

"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."

Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.

"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.

Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.

"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.

"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.

Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.

Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.

"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.

Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan sortui maahan.

-- Olen häväisty, -- ajatteli muskettisoturi, -- olen kurja nahjus. "Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne, jotta ammun pääni puhki!"

Fouquet alkoi jälleen kiitää.

"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä. Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"

Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.

D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.

Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta purskui vaahdon mukana suusta.

D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:

"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme kumpikin tehneet velvollisuutemme."

Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:

"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"

"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.

Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.

Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen huultensa väliin.

D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin silmin.

Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen sanomattoman lempeästi.

"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"

"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi, herra d'Artagnan."

"Minkä, hyvä Jumala?"

"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.

"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."

"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.

"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme mieluummin yhdessä selkään."

"Koettakaamme", suostui kapteeni.

Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen, jonka luo se oli ehtinyt.

"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely", ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.

"_Mordioux_!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"

He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut saattajineen odottivat.

Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:

"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"

"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."

"Nerokasta!"

"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti d'Artagnan.

"Puhua teille!"

"Niin... jos tahdotte."

Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.

"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen...?"

"Kyllä sen teen."

"Sanotteko sen, kelle tahdon?"

"Minä sanon."

"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.

"Hyvä. Kelle?"

"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."

"Se hoidetaan."

Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.

247.

Suurmiehen seuraaja.

Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:

"Mistä siinä on puhetta?"

"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne nousten.

"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.

Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli tuntinsa.

"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.

"En vielä, sire."