Part 7

"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan ole saanut kirjettä."

"Mitä... älkää nyt...!"

"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä perille."

Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.

"Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti.

Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.

"Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis.

"Tehkää se", myönsi Fouquet.

Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.

"Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani."

Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.

"Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?"

"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies.

"Annahan kuulua."

"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen."

"Eikö siellä ollut ketään?"

"Ei sieluakaan."

"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?"

"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli."

"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?"

"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään."

"Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?"

"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti."

"Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"

Tobias hätkähti mutta tointui heti.

"Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."

Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.

Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä vuotta palvellut häntä hyvin.

"No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se todiste."

Palvelija poistui.

"Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.

"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."

"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"

"Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.

"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni; saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."

Aramis pudisti päätänsä.

"Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.

"Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.

"Sanonpa teille..."

"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti Aramis.

"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"

"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset pysyvät sentään aina samoina."

"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?"

Aramis nousi kärsimättömästi.

"La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään muuta kuin kuningasta", takasi hän.

"Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.

"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."

"No, mitä te olisitte tehnyt?"

"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."

"Tobiasta?"

"Niin, -- hän on petturi."

"Oho!"

"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin hän olisi tunnustanut totuuden."

"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te vuorostanne."

"Se sopii."

"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."

"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään colbertilaisen kanssa."

"Missä muka?"

"Vastapäätä talleja."

"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."

"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."

"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"

"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."

"Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti pöytäkelloa.

"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.

Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen kamaripalvelijansa.

"Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"

Kamaripalvelija sulki oven.

"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.

"Täydellisesti."

"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"

"Esteettömästi."

"Peloitteluakin?"

"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."

Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja näpäytti taas kelloa.

"Tobias tänne!" huusi hän.

"Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään asialle."

"Menen kuulustamaan, monseigneur."

Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti tuovansa huonon sanoman.

"Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."

"Ja..."

"Hän on ratsastanut pois."

"Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan hänet!"

"No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen, "tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja torjukaamme se, jos vain voimme."

"Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan suuri."

"Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.

"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."

"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu."

"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta."

"Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän tähtenne!"

Fouquet kohautti olkapäitänsä.

"Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas ajatustenikin valtias?"

"Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi... no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."

"Hoo, -- uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani tai elämäni?"

"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."

"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on herpaantumassa?"

"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."

"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"

"Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."

"Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.

"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.

138.

Madamen neljä mahdollisuutta.

Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa aamupäivävierailulle.

Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat hovimiehet vieroa häntä.

Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten varsinaisen kokouspaikan.

Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.

Anna mietti.

Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan, jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä -- harvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa, paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa, että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:

"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää hyväksenne heidän itsekkyyttään."

Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla. Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa. Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa, milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia, milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.

Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.

Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä aiheesta.

Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.

"Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai saapuville?"

"Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän yksityiseksi omaisuudeksenne."

"Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen pysyväisesti liittymään meidän seuraamme."

"Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen.

"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?"

"Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä yhteen kuin mielistynyt lapsi.

"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?"

"Oi, ei, ei, rakas anoppi!..."

"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin asemasikin on korkein."

Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.

"Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini."

"Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun."

"No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua; "älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin päin."

"Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on kaksisataa?"

"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa."

"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame epätoivoisesti.

"Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat virkistäviä... minä nukun niin vähän."

"Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?"

"En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas voitti rannerenkaat."

"Kuningas?"

"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?"

"Se on totta."

"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne jollekulle."

"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin."

"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane", huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä. Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän, kelle sitten tarjoan rannerenkaat."

Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi vastata kiitollisella suudelmalla.

"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos hän ne voittaisi."

"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle."

"Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen hänen välitystään."

Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan läheisellä kuvastinpöydällä.

"Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."

"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."

"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."

"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii niin hyvin laskelmiini!"

"Mihin laskelmiin?"

"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."

"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."

"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa sydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun sisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on! Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa rannerenkaat varmasti sinulle."

"Myönnän sen yhdeksi."

"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."

"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."

"Ja jos Monsieur voittaisi ne..."

"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin junkkarille!"

Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet kalpenemaan kesken hilpeytensä.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.

"Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."

"Sellaista minä en näe."

"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos minä voitan, saat luottaa minuun."

"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.

"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada todellisuuden perusteita?"

"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame, "ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle satakertaisesti verremmiksi."

"Illalla siis tapaamme."

"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"

Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.

-- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, -- koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan samalla tietää salaisuuden.

Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta

"Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"

Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa, menneen onnensa.

139.

Arpajaiset.

Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello kahdeksaksi.

Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan. Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa ehtymättömällä pikatulellaan.

Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla, joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla. Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten Montaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai sitten.

Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.

"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."

"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen

"Miksei?"

"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi luetteloon."

"Hän ei siis ole osakkaana?"

"Ei."

"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."

"Myydäkö?" huudahti kuningatar.