Part 68

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"

239.

Lupaukset.

Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, -- mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, -- kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin, josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, -- miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina -- tahtomattani, hyvä Jumala -- karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun, etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista, raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä, te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus, vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä; luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei, monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin, väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme. Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni", virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä", kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu. Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise ruumistaan..."

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, -- oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin... _entiseen aikaan_!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi, kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle. Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien, Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle, olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan, asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi, Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies, "että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä. Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.

240.

Naisten parissa.

D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan -- todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun -- ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, -- kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, -- sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.