Part 67

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun, jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.

238.

Vanki ja vartijat.

Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin..."

"Silloin käskit ampua meitä."

"_Ma foi_, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan. "Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän, että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä", sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene...?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se mies on prinssi... Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi, uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!... Atos, kirottu olkoon sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt..."

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki, jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat -- ja onnettomalla tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen, elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on minulle kiusallinen, _mordioux!_... Kah, tahdotteko, että pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus..."

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen. Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"_Mordioux_!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää, jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, -- sinua, joka olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän, ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni nähden vetää viimeisen henkäyksensä... Oh ei, minä en tahdo sinullekaan siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania, ei missään Raoulia, oi!... Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani; mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja, kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa, d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!..." äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule, Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene. Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän, tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä..."

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi. Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi. Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne, joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta, että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän olevan vapaa ja tyytyväinen.

Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska, näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa, Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen. Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi, alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni vain oman itseni.

Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan, jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne, olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen kumminkin kurjuudelleni!

Raoul, Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, -- mielettömästä rakkaudestasi, joka sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän -- raukkamaisesti kyllä -- teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla... hiekkasärkälle paiskautuneena..."

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua _kirotuksi_!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni, herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan, jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin, ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat päät kainaloihinsa.