Part 66

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, -- ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, -- että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa, monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta, pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata päivällisen jälkeen, -- kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön, ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä. Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen, meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen. "Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on sydän ja ruumis kuten sinullakin, -- jotka kaipaavat isänmaatansa ja kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin, ja samoin teen edelleen mikäli..."

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu puhtaimmillaan, -- tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.

237.

Hopealautanen.

Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, -- hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, -- vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun -- uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!... Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta. Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen, mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu. Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta. Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan, jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"_Cordieu_!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas, lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, _mordioux_!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt, rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan, sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi, rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui, linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen... johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä...?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä teihin, surmauttaisin itseni puolestanne... mutta..."

"Mutta...?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja, jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna... he eivät osaa sanaakaan ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.