Part 65

"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen tunteet..."

"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä rakastin neiti de..." Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt, kun en häntä enää rakasta."

"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut, niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."

"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.

"En, minä en koskaan saa lohtua."

"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."

"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."

"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"

"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään suostuisikin!"

Hän nousi hyvin kuohuksissaan.

"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja että Louisella on yksi vihollinen lisää."

"Vihollinen lisää?"

"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."

"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa, riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella ystävättärenä."

Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan rintahaarniskasta.

"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta..."

Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta", joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.

Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.

"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.

"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen -- vaikka liian myöhään -- prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"

Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:

"Herra de Bragelonne, madame."

Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti, "on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja..."

Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.

Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän tunsi häiritsevänsä.

Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.

Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa äänettömyydessä.

Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.

"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille, "en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa onnellisia!"

Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.

Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.

"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."

"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin kanssa."

"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni, Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt mielipidettäni!"

Ja hän syleili ystäväänsä.

Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.

Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:

"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."

"Oi, Raoul! Olethan mies!"

"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en vastaisi enää sielustani."

De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.

"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se, mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."

"Miten niin?"

"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua rakastetaan."

"Oh!..."

"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de Guiche, varo Montalaisia."

"Hän on hyvä ystävätär."

"Hän oli... hänen ystävänsä... tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet menettänyt."

"Sinä erehdyt."

"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."

"Minkä sitten?"

"Hänen rakkautensa."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."

"Voitko sitä uskoa?"

"Olen siitä varma."

"Montalaisko sen on aikaansaanut?"

"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään... sen toisen vuoksi."

"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää..."

"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."

"Sen tiedän."

"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin. Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa. Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta sinua alati rakastettaisiin."

De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.

"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä, vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin itse tehnyt."

"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.

"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin. Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."

235.

Planchetin omaisuus arvioidaan.

Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista. Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei, kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä. Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä, syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme kysymään teidän vointianne... Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, -- mitä olette pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä vaikuttaa, -- herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa: minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu pölyni jo yskittää teitä. _Corbleu_, enpä ota myrkyttääkseni valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, -- vaikkapa asunnossanne. Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain..." virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?..." kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli..."

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt..."

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34] kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat _pikku omaisuuden_ palauttivat Planchetin oikealle sijalleen, niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa..." aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet, näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille..."

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa varovaisuudesta."

_Palvelija_ sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani, että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti. Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi, eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin, Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.

236.

Herttuan omaisuus arvioidaan.

Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut. Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa, -- toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa, aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin suoranainen rahaksimuutto ja -- tuotti kaksin verroin. Miten esim. olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle? Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, -- ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.