Part 64

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä..."

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle, kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan, katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita ystäviä.

233.

Beaufortin herttua.

Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.

"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän juuri, monseigneur."

"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään, kreivi."

"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.

"Onpa hän kookas ja komea, _ma foi_!" jatkoi herttua. "Antaisitteko hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.

"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."

"Jäähyväisenne, monseigneur?"

"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"

"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja oivallinen aatelismies."

"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."

"Mitä sanottekaan, monseigneur?"

"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"

"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota..."

"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."

"Suosioon?"

"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä suostuin? Tiedätteköhän sitä?"

"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."

"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän sieltä jotakin aivan muuta... Mutta olen tahtonut ja tahdon -- kuuletteko, rakas kreivi? -- että elämäni saisi tämän viimeisen särmän kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien keskuuteen."

"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"

"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni? Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla, Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla mainituksi kuin antaa surmata itseni? _Cordieu_, siitä puhutaan, sen vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä, niin muualla."

"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."

"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."

"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."

"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"

"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin palvelija", virkkoi Atos hymyillen.

"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi. Testamenttini on tehty, herra kreivi."

"Ah, monseigneur, monseigneur!"

"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani..."

Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:

"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään vouvray-viinin, -- luulenpa..."

Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua tarttui Atoksen käteen.

"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.

"En mitään nykyisin, monseigneur."

"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa... la Vallièrea."

"Niin, monseigneur."

"Se kaikki on siis totta?... Luulen hänet tunteneeni, sen pikku Vallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis..."

"Ei, monseigneur", myönsi Atos.

"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"

"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"

"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui halleissa."

"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.

"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin, Vallière muistuttaa tuota tyttöä."

"Joka sai pojan, eikö niin?"

"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti, herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän poikanne, häh?"

"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."

"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan nyrpeillään?"

"Paremmin, monseigneur, -- pysytään erossa."

"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas, antakaa hänet minulle."

"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä..."

"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta, josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."

"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."

Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud, kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti mielihyvästä.

"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"

Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.

"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon Grimaudin olkapäätä.

Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.

"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"

"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.

"_Cordieu_, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin! Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."

"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin hiljaa takaisin.

"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki", jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei toivomuksenne toteudu."

Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja sanoi yhtä ripeästi:

"Minä toivoin jotakin, monseigneur."

Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa. Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.

"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.

"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"

"_Pardieu_, johan sen sanoin!"

"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."

Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.

"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän jokseenkin hiljaa.

"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan..."

"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.

"Oi, monsieur... voitteko sitä uskoa?"

"No niin, _mordieu_!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."

Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:

"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki menetettävissä, -- paha kyllä silloin!"

"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"

Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat, tyynet kasvot.

"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."

"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.

"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee mitä hän tahtoo."

"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.

"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani. Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."

Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla katseella.

Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.

Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:

"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että olen hankkinut hyvän tarjokkaan."

"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."

"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei, nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi, ettet palvelisi kuningasta."

Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul, kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli saattanut kyseenalaiseksi pojan -- hänen ainoan ilonsa -- lähdön.

Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:

"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin kuningasta. Palvelen Jumalaa."

"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.

"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.

Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi epävarmaksi.

Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.

Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.

"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan tietää päätöksenne?"

"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.

"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja minä en häneltä vaadi kuin omanne."

Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.

Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.

Kello löi yksitoista.

Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.

Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.

Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä. Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.

Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:

"On myöhä... Huomiseen, Raoul!"

Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.

Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:

"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi, Raoul?"

"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi välttämättömäksi, että eroamme."

"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."

"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois, monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta ja että elämäni lähestyy loppuaan."

"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan... Älä valehtele."

Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:

"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."

Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:

"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."

Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.

Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.

234.

Kun kello seisoi.

Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon. Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.

Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin, kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle pääkaupunkia kohti.

Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja häntä rakastaneet.

Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta, tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.

Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.

Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin, joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti sitten seisahtunut.

Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.

Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla vivahduksella.

Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän käytävään avautuvan salin ovissa.

Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin, mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi virkaherraa syrjään.

"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät kuullut tai nähnyt!"

Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia, kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.

"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä..."

Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.

"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.

"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.

Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.

Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.

"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"

Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet. Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen järkensä kokonaan himmeni.

"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla käyttäytyä epäkohteliaasti."

"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin yllättää."

"Minne?" kysyi Raoul.

Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:

"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."

Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:

"Te etsitte herra de Guichea?"

"Niin mademoiselle."

"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut kanssanne."

"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."

"Oletteko minulle vihoissanne?"

Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.

"Olen", virkkoi hän.

"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui suhteenne rikkoutuminen?"

"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."

"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."

Raoul säpsähti.

"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."

Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.

"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!... Voiko naida kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään varten rakastajatartansa, josta puhumme."

"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."

"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.