Part 61

-- Lähteäkö yksin? -- tuumi Aramis; -- ilmoittaako prinssille?... Haa, kadotus!... Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?... Lähteäkö hänen kanssaan?... Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?... Sota... hellittämätön kansalaissota?... Voi, ilman apukeinoja... mahdotonta!... Mitä hän tehnee ilman minua?... Oh, kukistuu kuten minkin... Mutta ken tietää?... Täyttyköön sallimus!... Hän oli tuomittu, jääköön silleen!... Jumala!... Paholainen!... Sinä ihmisen neronhengeksi sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima... jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!... Hukassa!... Minä olen hukassa!... Mitä tehdä?... Mennäkö Belle-Islelle?... Niin. Ja Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties joutuu kärsimään!... Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, -- olisin mieluummin vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa..."

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, -- vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina; tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan, kunnes he hävisivät näkyvistä.

-- Jokaisessa muussa tilaisuudessa, -- ajatteli gascognelainen, -- luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.

228.

Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.

Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

-- Mitä olivatkaan, -- ajatteli hän, -- nuoruudessaan nuo ihmeelliset miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

-- Tällä tavoin, -- tuumi Fouquet, -- vangittuna tai vangitsematta olen tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille. Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa, odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, _herraseni_", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"_Mordieu_, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!... Voi, monseigneur!... Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!..."

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut osalliseksi?"

-- Kas niin! -- ajatteli Baisemeaux, -- Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur..."

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois, sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen..."

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine upseereinenne."

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi, "tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti:

'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan...'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa, rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja majesteettirikoksesta...'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena. Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä, kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään. "Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle, Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.

229.

Kuninkaan kiitollisuus.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen, jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet. "Veljenne syntymä..."

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita, täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi, että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale, joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän _oli_ ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"