Part 60

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä, kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen, kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä, minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt jonkun vehkeen minua vastaan, -- esimerkiksi käyttäen aiheenaan vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, _pardieu_, ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe..."

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!..." huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä tämä määräys?..."

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!... Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on _nyt_ kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti, monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis; "voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan... Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä..."

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas... käsitättehän, minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää... Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, -- tuen, jos pidätte sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla, vallananastajalla... olettehan kai tässä minun kannallani -- vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin. Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, -- talttumattoman vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään. Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen luolaan. Puhukaamme järkevästi, _mordioux_!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, -- olisinko todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle? Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa -- hohoi, omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."

"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.

"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"

"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"

"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin, sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi valtaistuimelle, ei Ranska -- paitsi kenties historiansa alkupuolella -- olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden, monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, -- niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu, jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto, papisto ja kolmas sääty, -- syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas, häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa, toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja että kaikesta tästä suoriuduttuamme, -- jos sellaiseen loppuun mitenkään edes pääsisimme..."

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny käytännölliseen puoleen, -- teidänlaisenne mies? Rajoitutteko valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen, joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas, herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne...?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli maalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa, ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki ohimoitansa. "Sanotte...?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas...?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan; "vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen...?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui...?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!..." sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön, joka on salamurhaa kurjempi, -- mustan petoksen, joka ainiaaksi häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän, säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni, mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii, teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää. Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa. Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin rientäisimme -- te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan näköisenä kuin Didon[30] varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia liikkeelle pääpihan kiveykseltä.