Part 6

"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan luolaani."

"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.

Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan. Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka suojaan hän vei la Vallièren.

Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan, että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei sitä huomannut.

"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä päähänsä.

"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.

He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:

"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"

"Ei, sire."

"Mutta te värisette?"

"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla poissaoloni tulkitaan pahoin."

"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja kuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"

Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.

"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille. Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin seurassa?"

"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."

"Kenen puolesta sitten?"

"Teidän, sire."

"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."

"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui prinsessan luona?"

"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja..."

"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän majesteettinne on yhä avopäin."

"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."

"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän majesteettinne näkee."

"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."

"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan, että minä en kykene loistelemaan."

"Miten niin?"

"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.

"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.

"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki, mikä on minulle liian korkealla..."

"Onko teille yhdentekevääkö?"

"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."

"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne menestyksen edistämisen."

"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."

"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän osaltanne."

"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki ennalleen."

"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja halukas tekemään hyväksenne?"

"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen seurueeseen."

"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni vastaan edes omaistenne tähden."

"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua, sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia. Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."

"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.

"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig liene tottunut kuulemaan."

"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen minun kirjeeseeni?"

"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan odottakaamme loppua."

"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin viisaasti harkittua."

"Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme."

Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli. Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti päätänsä huoahtaen.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?"

"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän kysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin siitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin. Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, -- teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe."

Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:

"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne pienimmästäkin sykähdyksestä."

Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière rohkeni hänet pidättää.

"Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah, hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis välittäkö minusta! En sitä ansaitse."

"Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?"

"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan; näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi, että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen tekevän minusta pilaa."

"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!" huudahti Ludvig.

"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi minulle tuolla tavoin."

"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä uskomasta rakkauteeni."

"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade taukoavan!"

Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa, joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.

Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.

"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi päänsä painua kuninkaan olalle.

"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä menekään ohi."

"Sire, se on varoitus."

Kuningas hymyili.

"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni."

"No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna."

Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.

"No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?"

Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon ja valui kuninkaan kasvoille.

"Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?"

"Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen."

Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat kimaltelemaan timantteina.

"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala, teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja Madame, voi, Madame!..." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon vallassa.

Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.

"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.

"Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.

"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole mitään oikeutta..."

"Ah!" äännähti la Vallière.

"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä mustasukkaisena langostaan?"

"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."

"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.

"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la Vallière lujasti.

"Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?"

"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!"

"Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!" huudahti Ludvig erityisen tarmokkaaksi innostuen.

"Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä, -- tulee ihmisiä, luulen."

Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan käsivarteen.

"No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la Vallièrelle?"

"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut, -- että olette uhrautunut minun tähteni!"

"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa käytöstä!"

Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle, -- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin tämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin vaunuihin asti.

Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:

"Katsokaa, jo nyt jotakin!"

Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.

Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.

Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.

"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."

"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä jättänyt sitä hänelle."

"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"

"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"

"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa intohimoisesti kuningasta."

"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"

"Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi palvelijakseen."

"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu olevan hyvä sydän."

"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä suurempi syy."

Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:

"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia linnaan."

137.

Tobias.

Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla rajuilman viimeisessä puuskahtelussa.

La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa; tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä se oli sytyttänyt rakkautta.

Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.

La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta kumartaen Fouquet kieltäysi:

"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi."

"Minultako?" kysyi la Vallière.

"Niin, teiltä."

"Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?"

Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.

"Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä."

"Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt käsitä teitä."

"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette tahdo saada minua punastumaan edessänne."

"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä teidän olisi punastuttava?"

"Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?"

La Vallière kohautti olkapäitänsä.

"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen."

"No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne."

"Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole mistään vääryydestä tietoinenkaan..."

Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen sijassaan.

"Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan ystävyyteeni?"

La Vallière luuli alkavansa ymmärtää.

-- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!

Ääneen hän lausui:

"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne? Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni erityisesti."

"Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä."

La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista harrastusta.

"Minä uskon teitä", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi lämpimästi.

"Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?" pyysi hän.

"Minkä kirjeen?" kysyi la Vallière.

Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten saman suoramielisen ilmeen.

"No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen, ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin jalomielisen henkilön taholta."

"Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä sanojanne."

"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut minulta mitään kirjettä?"

"Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti.

"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen."

Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko yli-intendentti päästään vialla.

"No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?"

"Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö."

"Eikö hän ollut pahastunut?"

"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin."

"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?"

"En saanut."

"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?"

"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai vannoa hävittäneensäkään."

"Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!"

"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut kirjettä."

"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?"

"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti."

"Ja hän kielsi yhä?"

"Hellittämättömästi."

"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?"

"Ei hetkeksikään."

"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!"

"_Pardieu_, mikäs auttoi!"

"Se on suuri virhe asioissamme!"

"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?"

"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan."

"Oh, tyttö on jalomielinen."

"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut kirjeen teille."

"Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja sellaisessa seikassa en erehdy."

"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?"

"Kaikesta sydämestäni."

"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla."

"Kuinka niin?"