Part 59

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, _mordioux_, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"

Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.

"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Muskettisoturin saarna, monseigneur."

"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."

"Kukaties."

Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:

"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"

"Niin, tosiaankin!"

"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."

"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi kanssanne samaan onnettomuuteen."

"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.

"Niin, se on parasta."

"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"

"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."

"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."

"Hyvin mielelläni."

"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"

"Tietenkin."

"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa kuin mitään muuta."

D'Artagnan kumarsi.

"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan; unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja puhukaamme minun asioistani."

"Peijakas, se on okaista!"

"Todellako?"

"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis mahdottomiinkin."

"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"

"Ei mitään."

"Ah, noinko te juttelette?"

"Lempo!"

"Mitä ajattelette asemastani?"

"En mitään."

"Kuitenkin, jos vain tahdotte..."

"Teidän asemanne on vaikea."

"Missä suhteessa?"

"Siksi että olette kotonanne."

"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."

"_Pardieu_, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin suurta avomielisyyttä?"

"Mitä, -- avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"

"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."

"Sen uskon paremmin."

"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"

"Se saa minut vapisemaan."

"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."

"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"

"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."

"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."

"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."

Fouquet hymyili.

"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista -- mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."

"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."

D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:

-- Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!

Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.

Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.

Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.

Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.

226.

Aamu.

Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka muodostuu edellisen täytteeksi.

Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen, joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.

Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.

Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista vielä rutistunutta vuodetta.

Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää kumppanilleen. Se puhui totta.

Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti Kainia.

-- No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, -- tuumi Filip itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. -- Tuleeko siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella valtaan... No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa...! No, seuratkaamme herra d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon. Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut kärsiä!

Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla, tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean nenäliinan otsalleen.

Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen enkelin kannatelleen.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta. Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja, ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään, liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama, vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta horrostilasta.

Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa, mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..

Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.

Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun usvaansa.

Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä eikä siis kummastunut.

"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.

"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"

"Mitenkä?"

"Aivan niinkuin odotimme."

"Vastustusta?"

"Vimmattua: parkua, huutoja."

"Sitten?"

"Sitten huumaantunutta ällistystä."

"Mutta lopuksi?"

"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."

"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?..."

"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."

"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa vastaan kuin omani."

"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja karkoitamme hänet niin etäiseen maahan..."

"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."

"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."

Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä yhteisymmärryksessä.

"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.

"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä, että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."

"Mitä hänestä tehdään?"

"Herra du Vallonista?"

"Herttua, eikö niin?"

"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.

"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"

"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."

"Nimittämällä hänet herttuaksi?"

"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu hänen kanssaan."

"Oh, hyvä Jumala!"

"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.

Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.

"Mitä nyt?" kysyi Filip.

"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."

"Miten?"

"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen, olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän koittaessa?"

"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies vilkkaasti, "että odotan häntä."

"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on täsmällinen mies."

"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."

"Se on hän."

"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.

"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari. Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien erilaisten jälkien harhaannuttamana."

"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa noin pelättävän vastustajan kanssa.

"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa iskun, joka pökerryttää miehemme."

"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.

Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt. D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.

Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa korpraalinsa tarkastettavaksi.

"Te lähdette?" kysyi Fouquet.

"Niin, monseigneur; entä te?"

"Minä jään."

"Kunniasanallanne?"

"Kunniasanallani."

"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."

"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."

"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."

"Menestystä ennustava?"

"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan, odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä haavuriin ja kääreisiin."

"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu vai teräkö taiottu?"

"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna. Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"

"En."

"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."

"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis tyydyttääkin mieltänne?"

"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"

"Tietysti... jos enteenne..."

"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen. Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."

Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.

Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:

"Viimeinen suopeuden osoitus."

"Olkoon menneeksi, monseigneur."

"Herra d'Herblay, -- sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."

"Minä toimitan hänet luoksenne."

D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.

Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, -- niin yletön oli hänen ihmetyksensä.

"Aramis!" huudahti hän.

"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.

"Täällä?" änkytti muskettisoturi.

"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."

"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.

Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.

D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua, pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."

"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen esittelyn."

"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.

Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.

"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."

D'Artagnan otti ojennetun paperin.

"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"

Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"

Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.

Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.

"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.

"Mihin sitten?"

"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."

"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi d'Artagnan vielä.

"Mutta nythän käsität?"

"_Pardieu_, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. -- En totisesti, -- jupisi hän hampaittensa välistä, -- en, minä en käsitä. Mutta sama se, tottelen hallitsijan käskyä.

Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.

227.

Kuninkaan ystävä.

Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan, "sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."