Part 54

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän _suureksi valtiaaksi_ suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, -- valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, -- hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, -- taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur. Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani..."

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi, rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.

218.

Melunin viini.

Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä, gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa, minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia pukuja.

-- Se vain on varma tosi, -- vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu itsekseen, -- että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista, jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi, sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan Bastiljin kuvernöörin kanssa.

-- Aramiksen kaltaisista miehistä, -- tuumi hän, -- pääsee paremmalle puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi, oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista. Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan puheisiin Aramiksen kanssa.

-- Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, -- suunnitteli muskettisoturi; -- panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle... mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä, _mordioux_, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.

-- Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, -- ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan... Malttakaas... ääliö... ei, ei, tomppeli, tomppeli, nauta, -- niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä, joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta. Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia. Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista, päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin! Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa, kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa, hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti", vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

-- On siinä paksupäisyyttä! -- ajatteli d'Artagnan; -- jos minua huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me, messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

-- Suoriuduinpahan hänestä, -- tuumi d'Artagnan nelistäessään, -- saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi Fouquet kunniallinen mies, -- _mordioux_, kun minä sen sanoin, niin sen täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta. Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja ystäviensä ympäröimänä.

219.

Nektaria ja ambrosiaa.

Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä. Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista, maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan kanssa, -- tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, -- emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n, Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, -- joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella -- noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi -- sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.

-- Herra Fouquet, -- päätti hän, -- on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas. "Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.

220.

Viekas ja viekkaampi.