Part 53

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan, joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia, joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset, joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia, monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman, onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä palvelijani vie teidät -- yöt vaeltaen, päivät nukkuen -- seudulle, josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei liene mitään vaikeutta tiellä. -- No, mitä vastaatte, monseigneur? Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara, ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina. Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun -- ennenkuin teen päätökseni -- astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen, sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo sanat lausui.

216.

Kruunu ja tiara.

Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa -- siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa, ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että _tahdoin_ harkita kanssanne kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte. Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden, ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi..."

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, -- joka vei Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle -- joka on perin hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee pääministeriä."

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."

"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay. Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian. Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena; kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi. Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan, ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani, monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse vakuuksia."

"Veljeni... siis... häviää?..."

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin älykäs, enemmän kuin ylevä nero, -- olkaa minulle hyvä, olkaa minun isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin pian.

-- Hänen isänsä! -- ajatteli hän. -- Niin, _pyhä_ isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti Vaux-le-Vicomten tielle.

217.

Vaux-le-Vicomten linna.

Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella, tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, -- jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, -- Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon _Clélie_-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuin _Cléliessä_ niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan _maailman suurimman kuninkaan_. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.