Part 52

'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun, kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

Allekirjoittanut: d'Herblay, veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, -- joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut: Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen, jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä. Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat. Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.

Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään näkemättä.

Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli hievahtamatta, sanaa virkkamatta.

"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa näkemäänne tai kuulemaanne."

Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi huulillaan.

"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"

Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.

"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota suvaitsette minulta pyytää."

Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen käsivarteensa.

"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä hämmästytti.

Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:

"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin luotanne, jos tultaisiin etsimään?"

"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja viimeinen auttaja."

"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis, kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"

Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.

Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää kyytimiehelle:

"Ajakaa!"

Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää ajopelit menemään.

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle. Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas, vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen -- joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä kiihoitettiin -- hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää, missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur... Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."

215.

Kiusaaja.

"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen, "niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani, vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, -- en itseni tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa, vaan rakkaudesta teihin, -- että kätkette muistiinne jokaisen sanani, jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta, kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa, kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa; "olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta. Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin Jumalasta sanotaan: _Patiens quia aeternus_!"[28]

Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistä _miehen_ ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan..."

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin. Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä, saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla, olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan, ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei -- kuten olen teille sanonut -- kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa. Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin, maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä! Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu, arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä, heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas, melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai Aramiksen miettimään.