Part 49
"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia henkilökuvia."
"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta tällainen piiri herättää teissä, ja... ja minä en tahdo häiritä tutkimuksianne."
"Kiitos!"
"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin toden teolla on."
"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta..."
"Mutta sinne ei ole menemistä?"
"Luoksepääsemätön!"
"Kaikilleko?"
"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."
"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle, että minä olen täällä, -- niinhän?"
"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan olla!"
"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut mukanani."
Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.
"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.
"Aivan."
Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.
210.
Pukunäytteet.
Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.
Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita heijastuksia.
D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan, ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.
"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta minulla on kova kiire."
"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"
"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"
"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän teidän tekevän niistä maailman komeimmat."
"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."
"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.
Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan synkkenevään muotoon.
"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."
"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.
"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi d'Artagnan.
Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia alta kulmain.
"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.
"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."
"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"
"No, kun saan aikaa."
"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.
"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."
"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain tahtoo."
Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla vanhuksilla se on vaarallinen enne.
"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla, totisesti!"
"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen. Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."
"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.
"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.
Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.
"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille; minähän sitä teiltä pyydän."
"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."
"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"
"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."
"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."
"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.
"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän", virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin heristämään korviansa.
Se oli Aramiksen ääni.
"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.
"Aramis", jupisi d'Artagnan.
"Kah, piispamme!" sanoi Portos.
"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille mieluisan työn."
Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa ja antakaa heidän mennä!" -- Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli kumarsi myöntymisen merkiksi.
"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen jälleen Portokseen.
Portos punastui uhkaavasti.
D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.
"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette, pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita, jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä, mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."
Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.
"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani, otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."
"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"
"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä, joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä lajia..."
"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"
"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme mukaan puvun."
"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.
"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata, niin saatte nähdä."
Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.
Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.
"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"
Aramis hymyili.
"En ole", vastasi hän.
"Mutta menethän Vauxin juhliin?"
"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka juhlaan."
"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä enää sepittele?"
"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."
"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.
Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten tarkasteluun.
"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"
"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin, lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis..."
"Ei, minä halusin..."
"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"
"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."
"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään -- tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.
Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:
"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin..." virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."
"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.
Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.
"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."
-- Ah, mainiota! -- ajatteli d'Artagnan; -- mutta miksi le Brun?
Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle ripustettuja kuparipiirroksia.
"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset käyttävät?" kysyi Percerin.
Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata kirjokankaansa kappaletta takaisin.
"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.
"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra Fouquetin epikurolaisista?"
"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään? Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"
"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."
"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin salaisuus, en siitä hiisku."
"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"
"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.
"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.
"_Ma foi_, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.
Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.
"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"
"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin hämmästyneenä.
"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys, juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia määrää siis hovisääntö."
"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"
"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.
"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur, vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää -- sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, -- minkä väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."
"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."
"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.
Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa, sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi, että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän tyynnyttyään hän jatkoi:
"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille, että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."
"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.
"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.
"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle? Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"
"Epäilemättä", myönsi Percerin.
D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä? Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"
"Aivan oikein!"
"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka piirustaa hyvin täsmällisesti."
"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."
"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme, monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."
Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja pöyristäviä mahdollisuuksia.
"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?... Oh, totta toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti tyrmistynyt räätäli.
"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän ymmärtänet?"
"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."
"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne saapuessaan, -- ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"
"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi, Aramis?"
"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra Fouquetin..."
Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan d'Artagnanin epäröimisen, lausui:
"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."
"Minä sanon, että..."
"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen jaloutta!"
Räätäli änkytti jotakin.
"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle", jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti...'"
"Silti...?" toisti Percerin levottomana.
"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' -- paras herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, -- 'on pakko sanoa kuninkaalle: -- Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"
"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta. "Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en ole sanallakaan pannut vastaan?"
D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi hän tahtoi pysyä asiasta erillään.
Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä. Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet tappiolle.
Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis, joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.
"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."
"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."
"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti, "värivivahdusten epätodellisuuden tähden."
Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä tämän tunnollisuuden johdosta.
-- Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? -- ihmetteli muskettisoturi yhä.
"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."
"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan viheliäinen valaistus."
"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa..."
"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"
-- Kas niin! -- tuumi d'Artagnan. -- Siinä näkyykin olevan asian ydin. Tarvitaan näyte joka kankaasta. _Mordioux!_ Hellinneeköhän niitä tuolta Perceriniltä?
Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.
"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis d'Artagnanille, "häh?"
"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että sinä olet aina sama."
"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän sointuvalla äänellä.
"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: -- Vaikken pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen; "hyvästi, minä menen Portoksen luo."
"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme kanssa."
Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin, Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.
211.
Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.
D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä, herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.
Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, -- tämä oli toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi Molièreen.
"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"
"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.
"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"
"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."
"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan aivan se, miltä hän näyttää."
"Mitä?" kysyi Portos.
"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia epikurolaisten juhlatamineita."
"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."
"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."
"Kaikki on valmista", vastasi Portos.
"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.
"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.
Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa ojensi.
"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea täsmällinen."
"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti Aramiksen kanssa.
Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:
"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet häneen niin tyytyväinen?"
"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti Portos innoissaan.
"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."
"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."
"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."
"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni, mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa, oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."
"Vai niin?"
"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan. Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière; hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."
"Ja mitä hän teki?"
"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"
"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."