Part 48

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"_Parbleu_, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä, Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta, jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. _Pardieu_, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität..."

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo aina pitää seitsemän pukua varattuina... Ja, ystäväni, minua kammottaa antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia, joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri..."

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: -- Saatte nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään minun asemestani."

"Haa, _corboeuf_!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän... Se säästi sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"_Parbleu!_ Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin järjestetyllä ruokinnalla -- sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä vietävää..."

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin, että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen. Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni. Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli lihava, ja tulimme rouva du Valloniin..."

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän, saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni, ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, -- nuttua, jonka pelkkä kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri siihen aikaan -- noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa minulle lihomisestaan."

"_Dame_, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni, näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja -- montako niitä onkaan? -- kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"_Parbleu_, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia, joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen..."

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, _parbleu_!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta, _ma foi_, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."

209.

Mestari Jean Percerin.

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot -- kuten tätä nimitettiin -- sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä muukalaiset _brocatelle en application_-sommitelmillaan ja verrattomilla solmuneuleillaan, -- siinä määrin, että Concini itse ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi _sarabanden_; hän valmisti sittemmin puvut _Mirame_-draamaan[23] ja ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä, piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa, ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta -- valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä -- hän ei ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan. Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri -- sillä vastoin tavallisuutta ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen lisämaineen -- leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä -- ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit... mitä et ole."

"Ka, minä vain..."

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken..."

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono, veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, -- sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi, d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin; mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta..."

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"