Part 47

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse (minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät, jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä. Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan Anna..."

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt, "luulin, että Monsieur syntyi vasta..."

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan -- toisen pojan, jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä, tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja luonnon lain mukaan todella aikaisempi..."

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa, kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!..." jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja punanauhainen nainen, ja vihdoin..."

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa, kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne..."

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan, painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, -- sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta, "kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet; tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni -- ei elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, -- vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen, toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi, että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa. Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki, minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin, monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin, monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista, mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen. Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, -- varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur! Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa, mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut, koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!... Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur, ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja, joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä, oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli häntä!"

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?...' -- 'Oi, en', olisin hänelle vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt...?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina..."

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille, jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa, muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset, seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, -- jos teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, -- jos tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla. Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen, saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet! Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.

208.

Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.

Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin, missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka laajaruhoisuuden -- vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään hänen taakseen miehen -- vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle, silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö, d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli, pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta...?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta -- mikä ei minua kummastuttaisi, -- olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa, tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä, sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."