Part 46

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut minut pyytämään teitä tänne, -- että te, joka pyydettyäni astutte luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta -- mistä johtuu, että tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

-- En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, -- ajatteli hän. "Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä. Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki, "eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa, _monseigneur_!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan, ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta, kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies silmieni edessä... ja sitten..."

"Ja sitten... se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle, joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului...?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun, ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken, olisi minun tarvinnut -- sen myöntänette -- saada hiukan apua, ellei avomielisyyttä, -- hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa kieleni... oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään -- kuulkaa, ei mikään! -- voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs seikka, jota ette tiedä, -- nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut, näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin Aramiksen silmiin.

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen kanssa..."

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla, jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni; te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" -- nuori mies katseli Aramista -- "on tuomittu elämään vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan, että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin, että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani..."

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut hänen poikansa..."

"Kuka on antanut teidän aavistaa...?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä saa minut uskomaan -- varsinkin nyt -- se huoli jolla minusta koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies, joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi: matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. -- Olin siis tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin. Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui: 'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle, niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette, osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla. 'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni; kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka käynnillään...'

"Joka käynnillään! -- Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin... se italialainen hirmuhenki kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'"

Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette, 'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä, kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska -- huomautti opettajani -- paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat. Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani. Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa. Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni, minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni voitti kaikki -- pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää, koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme, mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys..." hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle, että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja Henrik IV:n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä. Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli otaksutusta syntymäpäivästänne asti, -- sanalla sanoen, siitä hetkestä saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen välillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja."